Minut on kasvatettu läheisriippuvaiseksi. Minulle on opetettu, että paskamainen käytös pitää niellä ja ajatella kyseistä ihmistä vain empaattisesti. "Ehkä hän tarvitsi sinua", on kerrottu ja kehotettu olemaan yhä yhteydessä inhottavaan henkilöön, koska juonen mukaan Minä tarvitsisin ainakin puolestani häntä. Opittua avuttomuutta toisin sanoen.
Kaikki itsenäisyys, takaisin sanominen, itsevarmuus, rohkeus, itsearvostus, kaikki nuo ovat olleet äitini mielestä pelkkiä "ilkeän ihmisen" ominaispiirteitä. On opetettu, että ihmisiä pitää ylimiellyttää ja heihin pitää takertua. Pitää olla oma pikkuinen piirinsä ja vierastaa syvästi muita ihmisiä. Muussa tapauksessa on "outo" ja "huono tyyppi" ja etenkin "huomionkipeä törkimys", jos juttelee vieraille ihmisille vaivatta. Lisäksi on painotettu, ettei vieraita ihmisiä yhtään edes kiinnosta se, mitä sanon.
Todellisuudessa ihminen on laumaeläin. Ei yksinäinen erakko eikä kaksinkulkija, vaan joukossa viihtyvä vapautunut kommunikoija. Sellainen on normaali-kehittynyt aikuinen. Auta armias, kuinka kaukana olenkaan siitä!
Mielestäni kyse on otetuista rooleista. Minulla on nyt tällä hetkellä meneillään läheisriippuvainen-pelkuri rooli, johon olen eläytynyt oikein antaumuksella :D. Välillä kuitenkin erotan, ettei käytökseni ole aitoa. Minut on kasvatettu tähän suuntaan. Omat tarpeet on unohdettava, toista sairaanloisesti huomioitava ja vain yhden ihmisen varaan kaikki jätettävä. Silloin olen äitini mukaan "kunnon ihminen". Muussa tapauksessa itsekäs paska.
Mutta valitettavasti se on niin, ettei tuolla mentalitentillä pärjää, koska juuri kukaan ei suhtaudu elämiseen samalla tavoin. Tuolla asenteella tulee vain hyödynnetyksi muilta tahoilta. Sen lisäksi, että ottaa yksittäisen ihmisen (eli sen vakiokaverin) kommentit aivan liian tosissaan itseensä.
On hulluutta, jos antaa yhdelle ihmiselle kaikkensa, varsinkin kun tuoksi yhdeksi ihmiseksi kelpaa kuka tahansa. Läheisriippuvaisuus on juuri sitä, että on pakko saada vain joku, ei väliä ollenkaan kuka.
Mielestäni lapsesta pitäisi kasvattaa avaramielinen kaikkiin ihmisiin tutustuja eikä mikään omaan piiriinsä kääntyvä pelkuri. Minä olen ollut avaramielinen kaikkiin ihmisiin tutustuja siinä ala-asteiän lopulla, mutta ilmeisesti se ei äidilleni sitten käynyt. Haukuttiin paskanjauhajaksi ja muiden ihmisten rasitteeksi muutamia vuosia myöhemmin (kun menin lukioon). Nyt on suuri työ saada takaisin se rohkeus, itsearvostus ja avoinmielisyys, mikä minulla ennen oli.
Kaikki itsenäisyys, takaisin sanominen, itsevarmuus, rohkeus, itsearvostus, kaikki nuo ovat olleet äitini mielestä pelkkiä "ilkeän ihmisen" ominaispiirteitä. On opetettu, että ihmisiä pitää ylimiellyttää ja heihin pitää takertua. Pitää olla oma pikkuinen piirinsä ja vierastaa syvästi muita ihmisiä. Muussa tapauksessa on "outo" ja "huono tyyppi" ja etenkin "huomionkipeä törkimys", jos juttelee vieraille ihmisille vaivatta. Lisäksi on painotettu, ettei vieraita ihmisiä yhtään edes kiinnosta se, mitä sanon.
Todellisuudessa ihminen on laumaeläin. Ei yksinäinen erakko eikä kaksinkulkija, vaan joukossa viihtyvä vapautunut kommunikoija. Sellainen on normaali-kehittynyt aikuinen. Auta armias, kuinka kaukana olenkaan siitä!
Mielestäni kyse on otetuista rooleista. Minulla on nyt tällä hetkellä meneillään läheisriippuvainen-pelkuri rooli, johon olen eläytynyt oikein antaumuksella :D. Välillä kuitenkin erotan, ettei käytökseni ole aitoa. Minut on kasvatettu tähän suuntaan. Omat tarpeet on unohdettava, toista sairaanloisesti huomioitava ja vain yhden ihmisen varaan kaikki jätettävä. Silloin olen äitini mukaan "kunnon ihminen". Muussa tapauksessa itsekäs paska.
Mutta valitettavasti se on niin, ettei tuolla mentalitentillä pärjää, koska juuri kukaan ei suhtaudu elämiseen samalla tavoin. Tuolla asenteella tulee vain hyödynnetyksi muilta tahoilta. Sen lisäksi, että ottaa yksittäisen ihmisen (eli sen vakiokaverin) kommentit aivan liian tosissaan itseensä.
On hulluutta, jos antaa yhdelle ihmiselle kaikkensa, varsinkin kun tuoksi yhdeksi ihmiseksi kelpaa kuka tahansa. Läheisriippuvaisuus on juuri sitä, että on pakko saada vain joku, ei väliä ollenkaan kuka.
Mielestäni lapsesta pitäisi kasvattaa avaramielinen kaikkiin ihmisiin tutustuja eikä mikään omaan piiriinsä kääntyvä pelkuri. Minä olen ollut avaramielinen kaikkiin ihmisiin tutustuja siinä ala-asteiän lopulla, mutta ilmeisesti se ei äidilleni sitten käynyt. Haukuttiin paskanjauhajaksi ja muiden ihmisten rasitteeksi muutamia vuosia myöhemmin (kun menin lukioon). Nyt on suuri työ saada takaisin se rohkeus, itsearvostus ja avoinmielisyys, mikä minulla ennen oli.
Vastaukset 9
Vanhimmat
kertonut äidillesi miltä sinusta tuntuu ja siitä kuinka hänen sanomiset on sinuun vaikuttaneet? Mietin vain, että mahtaako äitisi edes tiedostaa mihin jamaan on sinut käytöksellään ajanut. Ei kai kukaan nyt tietoisesti halua romuttaa toisen itseluottamusta (varsinkin oma lapsen!) ja hankaloittaa elämää.
Äitini pelkää, että lähtisin esim. eri paikkakunnalle asumaan tai muuten vain pitäisin häneen tavallista vähemmän yhteyttä. Hänen toimintansa on ollut erittäin tietoista, harkittua ja vaivaa näkevää.
oletko puhunut hänelle tuosta käytöksestä?
että hänen kuuluisi antaa minulle reilusti paremmat eväät maailmalle. Olen puhunut, mutta hän on ollut vain: "Jaa-a, vai niin".
Taidat olla aika fiksu. Täyttä asiaa joka sana. Saman syyn takia olen itse saanut kärsiä ja jopa vienyt kärsimyksen ennätysmittoihin. Taidat olla asian ytimessä, toivottavasti pystyt kasvamaan, koska se ei voi tapahtua silmänräpäyksessä. Mulla itsellä taisi mennä liian kauan siihen, että tajusin mistä on kyse. Sen selvittäminen vaati tuhat ja sata sattumaa sekä lukemattomia vetäytymisiä "rooleihin" ja avuttomuuteen, jopa liioitellen ja etsien pelkuruuden ja lapsellisuuden maailmanennätystä, jokainen mielennurkka oli käytävä läpi ylikorostaen kaikkea mitä tuntee ja tapahtuu jopa pelleilemällä oman itsensä kustannuksella. Suurin kiitos kuitenkin eräällä ihanalle ja järkevälle ihmiselle, jonka sydän on kultaisen auttavainen ja hermot rautaa. =) Oikea enkeli. ;)
Aika näyttää onko siitä tiedosta minulle enää hyötyä, mutta sinulle -Sheila- toivotan onnellista tulevaisuutta.
Kiitos.
Onko sun äidillä miestä tällä hetkellä? Onko eronnut? Onko sillä omia kavereita?
Äitini ja isäni asuvat edelleen saman katon alla eli on mies, ja äidilläni on muutama koiratuttu eli on omia kavereita.
Itse syytän ujoudestani ja yksinäisyydestä kovaa kuria missä vanhempani meitä lapsia pitivät. Ei saannut olla omia mielipiteitä, koskaan ei annettu tuumaakaan periksi, puhuttiin tyyliin "ei sinusta tuohon ole kuitenkaa" ym. Tunsin lapsena oloni avuttomaksi ja alistetuksi. Olin hyvin arka lapsi, melko varmasti pelkäsin vanhempiani. Jotka käyttivät rangaistus keinona henkistä väkivaltaa. Koko lapsuuden ajattelin olevan oksettava ja turha, vein vain eläessäni heidän rahansa kun söin ja tarvin vaatteitakin. Olen puhunut tästä sisarusteni kanssa, jotka ovat kokeneet asiat samoin, eli en täysin kuvittele. Nykyään tulen vanhempien kanssa paremmin toimeen ja olen yrittänyt puhua asioista, mutta eivät he tajua asiaa kannaltani. Lapsena tunsin etten ollut rakastettu ja olin vain vaivana. Kasvata siinä sitten uskoa ja luottamusta toisiin ihmisiin, kun on saannut tuollaiset eväät elämään.