Opittu avuttomuus

Minut on kasvatettu läheisriippuvaiseksi. Minulle on opetettu, että paskamainen käytös pitää niellä ja ajatella kyseistä ihmistä vain empaattisesti. "Ehkä hän tarvitsi sinua", on kerrottu ja kehotettu olemaan yhä yhteydessä inhottavaan henkilöön, koska juonen mukaan Minä tarvitsisin ainakin puolestani häntä. Opittua avuttomuutta toisin sanoen.

Kaikki itsenäisyys, takaisin sanominen, itsevarmuus, rohkeus, itsearvostus, kaikki nuo ovat olleet äitini mielestä pelkkiä "ilkeän ihmisen" ominaispiirteitä. On opetettu, että ihmisiä pitää ylimiellyttää ja heihin pitää takertua. Pitää olla oma pikkuinen piirinsä ja vierastaa syvästi muita ihmisiä. Muussa tapauksessa on "outo" ja "huono tyyppi" ja etenkin "huomionkipeä törkimys", jos juttelee vieraille ihmisille vaivatta. Lisäksi on painotettu, ettei vieraita ihmisiä yhtään edes kiinnosta se, mitä sanon.

Todellisuudessa ihminen on laumaeläin. Ei yksinäinen erakko eikä kaksinkulkija, vaan joukossa viihtyvä vapautunut kommunikoija. Sellainen on normaali-kehittynyt aikuinen. Auta armias, kuinka kaukana olenkaan siitä!

Mielestäni kyse on otetuista rooleista. Minulla on nyt tällä hetkellä meneillään läheisriippuvainen-pelkuri rooli, johon olen eläytynyt oikein antaumuksella :D. Välillä kuitenkin erotan, ettei käytökseni ole aitoa. Minut on kasvatettu tähän suuntaan. Omat tarpeet on unohdettava, toista sairaanloisesti huomioitava ja vain yhden ihmisen varaan kaikki jätettävä. Silloin olen äitini mukaan "kunnon ihminen". Muussa tapauksessa itsekäs paska.

Mutta valitettavasti se on niin, ettei tuolla mentalitentillä pärjää, koska juuri kukaan ei suhtaudu elämiseen samalla tavoin. Tuolla asenteella tulee vain hyödynnetyksi muilta tahoilta. Sen lisäksi, että ottaa yksittäisen ihmisen (eli sen vakiokaverin) kommentit aivan liian tosissaan itseensä.

On hulluutta, jos antaa yhdelle ihmiselle kaikkensa, varsinkin kun tuoksi yhdeksi ihmiseksi kelpaa kuka tahansa. Läheisriippuvaisuus on juuri sitä, että on pakko saada vain joku, ei väliä ollenkaan kuka.

Mielestäni lapsesta pitäisi kasvattaa avaramielinen kaikkiin ihmisiin tutustuja eikä mikään omaan piiriinsä kääntyvä pelkuri. Minä olen ollut avaramielinen kaikkiin ihmisiin tutustuja siinä ala-asteiän lopulla, mutta ilmeisesti se ei äidilleni sitten käynyt. Haukuttiin paskanjauhajaksi ja muiden ihmisten rasitteeksi muutamia vuosia myöhemmin (kun menin lukioon). Nyt on suuri työ saada takaisin se rohkeus, itsearvostus ja avoinmielisyys, mikä minulla ennen oli.