En enää tiedä, kuinka kauan jaksan tätä, että milloin romahdan lopullisesti.
Minulla ei ole ketään ystävää, johon täysin voisin luottaa, eikä oikein kavereitakaan. Olen aina koulussa yksin, olen se ryhmän ulkopuolinen ja kaikki ovat, kuin minua ei olisikaan. Enkä osaa oikein tutustuakkaan ihmisiin, koska en tiedä, kuinka sen aloittaisin. Jos yritän mennä lähelle jotakin porukkaa, he lähtevät pois ja minusta tuntuu, että tunkeudun heidän joukkoonsa ja etteivät he halua minuna mukaan heidän porukkaan.
Kotonakaan ei oikein onnista. Saan katsella vanhempieni juomista, isäpuoleni (jos sitä nyt edes voi sellaiseksi sanoa) kuittailuja (silloin kun äidin luona käyn) ja haukkumista. Tuntuu, että olen kotonakin ulkopuolisena kaikesta.
Olen myöskin alkanut tarkkailla syömisiäni todella paljon. Lasken kaloreita, syön mahdollisimman vähän ja yritän liikkumalla polttaa niitä kaloreita, joita minulle tulee ja melkein kaikesta mitä syön, tulee huono omatunto ja pelkään lihomista ja tunnen olevani ylipainoinen. Vapaa-ajallakaan minulla ei ole mitään tekemistä, ei ole muuta minulla kuin hevonen.
Minulla ei ole ketään, kenelle puhua. En uskalla mennä kouluterveydenhoitajan luokse, enkä oikein tiedä, että kenelle voisi puhua. Enkä oikein osaisi kuvitella itseäni puhumassa esim. psykologille tai jollekkin vastaavalle. Ja muutenkin on elämässä hankaluuksia, joista ei tunnu pääsevän irti oikein mitenkään... Tulevaisuus pelottaa, se, etten koskaan voi saada esim. omaa perhettä, en hyviä ystäviä, joihin voisin luottaa ja kaikki vaan pelottaa ihan todellakin enkä pysty puhumaan...
Onko täällä muita, joilla olisi samanlaisia ongelmia? Ja mistä tämmöiseen voisi saada apua? Olisi kyllä mukava sekin, jos voisi vaikka sähköpostia lähetellä, jos joku oikeasti haluaisi kirjoitella ja vaihtaa ajatuksia jne...
Minulla ei ole ketään ystävää, johon täysin voisin luottaa, eikä oikein kavereitakaan. Olen aina koulussa yksin, olen se ryhmän ulkopuolinen ja kaikki ovat, kuin minua ei olisikaan. Enkä osaa oikein tutustuakkaan ihmisiin, koska en tiedä, kuinka sen aloittaisin. Jos yritän mennä lähelle jotakin porukkaa, he lähtevät pois ja minusta tuntuu, että tunkeudun heidän joukkoonsa ja etteivät he halua minuna mukaan heidän porukkaan.
Kotonakaan ei oikein onnista. Saan katsella vanhempieni juomista, isäpuoleni (jos sitä nyt edes voi sellaiseksi sanoa) kuittailuja (silloin kun äidin luona käyn) ja haukkumista. Tuntuu, että olen kotonakin ulkopuolisena kaikesta.
Olen myöskin alkanut tarkkailla syömisiäni todella paljon. Lasken kaloreita, syön mahdollisimman vähän ja yritän liikkumalla polttaa niitä kaloreita, joita minulle tulee ja melkein kaikesta mitä syön, tulee huono omatunto ja pelkään lihomista ja tunnen olevani ylipainoinen. Vapaa-ajallakaan minulla ei ole mitään tekemistä, ei ole muuta minulla kuin hevonen.
Minulla ei ole ketään, kenelle puhua. En uskalla mennä kouluterveydenhoitajan luokse, enkä oikein tiedä, että kenelle voisi puhua. Enkä oikein osaisi kuvitella itseäni puhumassa esim. psykologille tai jollekkin vastaavalle. Ja muutenkin on elämässä hankaluuksia, joista ei tunnu pääsevän irti oikein mitenkään... Tulevaisuus pelottaa, se, etten koskaan voi saada esim. omaa perhettä, en hyviä ystäviä, joihin voisin luottaa ja kaikki vaan pelottaa ihan todellakin enkä pysty puhumaan...
Onko täällä muita, joilla olisi samanlaisia ongelmia? Ja mistä tämmöiseen voisi saada apua? Olisi kyllä mukava sekin, jos voisi vaikka sähköpostia lähetellä, jos joku oikeasti haluaisi kirjoitella ja vaihtaa ajatuksia jne...
Vastaukset 12
Vanhimmat
minulla on aika sama tilanne, että masentunut olen, ollut jo 5 vuotta, en käy koulussa, enkä töissä. Asun avomieheni kanss, ja me riidellään jatkuvasti, äskenkin, riideltiin. Lyön itseäni monta kertaa päivässä (naamaan), kun en saa enää viillellä, avomies kielsi, pelkään jatkuvasti, että lennän pihalle, ku en ole töissä, enkä koulussa, niin, enkä maksa mitään. Elän täysin hänen armoillaan. Ei minullakaan ole kavereita, täysin toivoton tilanne, eiks je?:(
hyvä kirjoittamaan, selkeä ja mukavanoloinen henkilö. Ihmettelen suuresti, jos ei joku sinunkaltaisesi ihminen saa tulevaisuudessa ystäviä!
Älä luovu toivosta. Ihmisiä on paljon, todella paljon. Jos koulussa on ahdasmielinen porukka, että vain ennestään tutut ihmiset kelpaavat juttutovereiksi, niin muista, että läheskään kaikkialla eivät ihmiset ole tuollaisia. Se ei ole sinun vikasi eikä johdu ollenkaan sinusta, jos joku/jotkut ovat lapsellisia.
Minäpä kerron oman tilanteeni. Olen 20-vuotias nainen. Opiskelen, mutta muuten elämääni ei sisälly juuri mitään. Olen yksinäinen, melko epävarma ja syrjäänvetäytyvä. Välit vanhempiini ovat viilentyneet viime vuoden aikana roimasti. Se on vienyt minulta henkisiä voimavaroja ja itsetuntoni on ollutkin viime vuonna ihan nollassa. Mutta silti jaksan uskoa parempaan. Ei elämäni ole kokonaisuudessaan tässä. Olen toipunut nyt jo jonkin verran viimevuotisesta vanhempieni kylmästä ja suutasoittavasta käytöksestä. En asu enää kotona, vaan soluasunnossa. Jos uskallan sanoa, elämä tuntuu menevän nyt paremmin kuin vuosi sitten. Silti kuitenkin tiedän, että minulla on paljon korjailtavaa itsetunnossani, vaikka olo on viime vuoteen nähden selvästi kevyempi.
Lopeta ny tuo "olen uhri" ajattelu. Lopeta se heti.
Kaikki mistä sä et tykkää johtuu hyvin usein susta. Ota vastuu elämästäsi, tunteista ja kaikesta. Älä vollota ittelles.
Tämä periaate toimii sata varmasti. Kun otat vastuun siitä mitä tunnet, et tunne enää itseäsi kurjaksi mitättömyydeksi.
Ja jos sanot ettet pysty, se tarkoittaa ettet vain halua koska se on vaikeaa, tai jotain muuta. Aina kumminkin tekosyy.
Ehkä yrität suojella itseäsi negatiivilta tunteilta elämällä kurjuudessa. Niin kummalta kuin se kuulostaakin.
Mutta hänhän kertoi viestissä, että ON yrittänyt lähestyä koulussa porukoita, mutta on saanut kylmän vastaanoton. Hän siis selvästi haluaisi ja on yrittänyt, mutta ei ole (vielä) pystynyt. On siis vähän hassua sanoa, ettei hänellä ollenkaan halua riittäisi.
Muuten neuvosi on kyllä hyvä, mutta vähän herkemmästä/huonoitsetuntoisesta ihmisestä se voi tuntua hankalalta.. Ainakin minusta.
Luultavasti hän on lähtenyt väärällä asenteella. "Noh koitetaan nyt kuinka onnistuu" sitten kaverit ei halua huomioida kun näkee että "onpas tuo epävarma.. en halua olla sellaisen ympärillä."
Ja nyt kirjoittaja otti tästä syyn itselleen "noniin ei se onnistunut, enpäs tee sitä enää."
Jos lähtee epävarmalla asenteella toimintaan niin kuinka ihmeessä silloin toiminta voisi onnistua halutulla tavalla.
Kovin saat kaiken kuullostamaan yksinkertaiselta. Totuus nyt kuitenkin on se, että mikä toimii sulla, ei välttämättä ole se oikea tie toisella.
Neuvot ovat varmasti kaikille hankalassa elämäntilanteessa kamppaileville tarpeen, mutta tokkopa ketään autat vähättelemällä toisen tuntemuksia.
Jos ihmisellä on vaikeaa ja paha olo, ongelmien suuruudella ei oikeastaan ole merkitystä. Pienetkin asiat saattavat niille otollisissa olosuhteissa saada mammutin mitat.
Joten suuta soukemmalle ja empatiantaidot työpöydälle.
Kirjoittajan tuntemuksiin voin vastata näin; itsekin poden vielä jonkinasteisia kasvukipuja käydessäni parhaillaan toista vuotta lukiossa. Voin samastua erittäin hyvin tilanteeseesi ja yksinäisyydentunteeseesi. On tärkeää olla tietoinen itsestään ja omista voimavaroistaan. Täytyy kyetä rohkeasti sanomaan itselleen, koska ei enää jaksa. Silloin on syytä hankkia apua. Olen tässä vaiheessa itse tullut toimeen itseni kanssa. Ihmisiä on maailma täynnä. Jos tällä hetkellä tuntuukin, ettei ole ketään kenen kanssa löytyisi riittävästi yhteistä ja jolle voisi tasavertaisena purkaa ajatuksiaan, voi kuitenkin olla varma että sellaisiakin ihmisiä on olemassa. Mitkään ajatuksesi eivät ole "uniikkeja". Voit luottaa siihen, että jossain on tälläkin hetkellä joku, joka jakaa samat tunteet ja ajattelee samat ajatukset kuin sinä.
Haastavaa elämässä onkin näiden ihmisten löytäminen, meitä kun on täällä niin H*lvetin paljon.
Nykyisin on hyvä kun on netti jossa voi kirjoitella ja keskustella ja vaikka omista harrastuksista löytää samanhenkinen keskustelukerho ja voi vaihtaa ajatuksia. Sitten harrastukset,ala käymään jossain, niitähän on työväenopistoissa vaikka minkälaisia, siellä on aina kiva porukka koska ihmiset ovat samanhaluisia, eli käyvät siellä yhteisen kivan vuoksi. Niitäkin löytyy kymmeniä. Tai eti joku vapaaehtoisauttamistoiminta niitäkin on varmaan paikkakunnallasi. Niiden kautta saat sisältöä elämääsi, uusia kivoja ihmisiä, kavereita, tekemistä, ja et huomaakkaan kun ajan päästä tuo kirjoittamasi ongelma yksinäisyydestäsi jo huvittaa itseäsikin.
Ei tuolleen voi sanoa, että toinen yrittää suojella itteään negatiivisilta tunteilta ja että sanoo ettei pysty siksi että ei vaan halua ja noin, mitä tuossa yhdessä viestissä luki. Ilmeisesti hänellä ei sit ole koskaan ollu paha olla tai näin jos sanoo tuolleen. Kyllä oikeesti ihmisellä voi olla paha mieli ja olo jos muut syrjii esim koulussa vaikka.. Ja ei se aina välttis johu itestä!
Mulla itellä on oli paha masennus 4 vuotta putkeen. Lukemalla kirjoja, itsensä kehityksestä ym. aiheeseen liittyvää tavaraa olen nousemassa suosta. Olen tehnyt tästä ahdingosta nousemisen tietoiseksi valinnaksi. Siinä lyhyesti minun tarina. Eli kyllä minulla on ollut paha mieli.
Sanoin että se "usein" paha olo johtuu vain siitä että sille vain antaudutaan. Tottakai voimakkaat ulkoiset tekijät vaikuttaa negatiivisesti. Mutta ei niidenkään tarvi sinua kokonaan lamauttaa emotionaalisesti.
Ihmiset jotka ovat "tasapainossa" tunne-elämältään eivät ole syrjäytyneitä, elleivät todella halua olla.
Tietenki jos ongelma on paha on viisasta mennä hakemaan ammattilaisapua HETI.
Tee kaikki mitä voit parantaaksesi elämääsi. Mene puhumaan esim. kouluterveyden hoitajalle kuten sanoitkin. Ongelmat eivät ratkaise itse itseään.
Tätä lukiessa tuli sellainen olo et tää vois kertoa ihan minusta. Tuntuu et tilanne on sulla melkein sama kun mikä se oli mulla 2 vuotta sitten. Mä ymmärrän sua tosi hyvin.
Mä itse sain apua kun luokkakaveri kertoluokanvalvojallemme etten syö enää mitään. Siitä se sit soitti kotia ja äiti soitte terkalle joka haki juttusilleen ja sit sitä kautta pääsin hoitoon. Mä en voinut kuvitellakaa et oisin itse joltain pyytänyt apua, tai no tavallaan pyysin yhdeltä, mut se ei ikinä vastannut mun avun huutoon. Onneks sit sattu luokalle sellainen ihminen joka oli tunteellinen ja jollain tasolla välitti siitä etten nyt aivan tapa itteeni.
Puhuminen auttaa. Se et saa asiat pois sisältään helpottaa. Itse käyn terapiassa nykyään ja syön lääkkeitä. Elämä on alkanut taas onnistumaan, se on ihmeellinen tunne. Mä oikeesti toivon että säkin selviät tälle paremmalle puolella ja saisit vielä kokea elämän kaikki pienet ilot. Mä toivon et jotain ihme kautta sä saisit apua ja pääsisit ammatti ihmisten kanssa jutteleen, saisit apua ja kaiken taas rullaamaan.
suomen kielioppi kuitenkin kiinnostavan
Kirjoitin tuossa ihan keskustelun uusimman aiheen "Raitasukka laulaa siitä kuinka sattuu." Käväise lukemassa tarinani niin huomannet meissä samankaltaisuutta.
Minun elämäni on aina ollut kivinen tie ja sitä pitkin käveleminen on raskauttavampaa kuin mikään muu kokemani.
Minulla on suuret tavoitteet ja olen kunnianhimoinen - tahdon kurkottelemisellani yltää korkealle.
Mutta minäkin monasti mietin, että mitä teen sievällä ulkokuorella ja heleällä lauluäänellä, jos ei kukaan minua rakasta tai ymmärrä.
Väkivaltaisen isän varjossa eläminen on todella rankkaa - pikkuvauvasta asti minua on hakattu. Insestiä ei onneksi ollut, mutta nyrkillä on pitkät jäljet silläkin.
Koska olen ladannut itseni täyteen rakkautta ja hellyyttä melkein ratketakseni, rohkaisen itseäni jatkamaan vaikka se sattuu joka askeleella.
Minulla on pakkasen puolelle reippaasti pudonnut itsetunto, suorastaan kitulias itsekunnioitus ja vielä vähemmän kunnioitusta muita kohtaan.
Minullakaan ei ole ystäviä - eikä rakkautta.
Neuvon sinua olemaan reipas ja taistelemaan vaikka sitten hammasta purren. Sielunsiskona jätän sähköpostiosoitteeni - jos kiinnostaa.