olen tässä mmiettinyt,että mistä tulee tarve viillellä itseänsä?onko se pahan olon näkyväksi tuomista vai tapa lievittää henkistä tuskaa?
itse olen ollut kolme vuotta masentunut ja n.puol vuotta sitten pääsin sairaala psykiatrin luokse juttelemaan.olen käynyt siellä säännöllisesti ja syön masennuslääkkeitä.minut luokiteltiin keski vaikeasti masentuneeksi.ongelmani on se,että vaikka luotankin tuohon psykiatriin,niin en uskalla/pysty kertomaan hänelle kaikkea.kaikkein pahimman olon kätken yhä syvälle sisimpääni.olen ollut masentunut vasta/jo kolme vuotta.aina välillä on parempi olo,mutta sitten taas pimeä harso laskeutuu päälleni ja suistun rotkon pohjalle.olen vasta 17vuotta,mutta kokenut silti aika paljon asioita.olen menettänyt kaikkein rakkaimmat ihmiset(kuoleman kautta) ja välillä tuntuu,etten kestä enään.
mielestäni viiltely on lapsellista,mutta silti aina välillä tartun puukkoon..ja toden totta,henkinen tuska lievittyy aina hiukan...en haluaisi viillellä,en olla masentunut,syödä lääkkeitä..mutta en mahda tälle enään mitään...
onko jollain muulla samanlaisia kokemuksia?tiedän että tekstini kuullosti todella lapselliselta,mutta toivon että edes joku ymmärsi...
lähden kahden viikon päästä ulkomaille ja tein päätöksen,että heti kun tulen sieltä,niin yritän avautua psykiatrille...kun vain rohkeus riittäisi...
itse olen ollut kolme vuotta masentunut ja n.puol vuotta sitten pääsin sairaala psykiatrin luokse juttelemaan.olen käynyt siellä säännöllisesti ja syön masennuslääkkeitä.minut luokiteltiin keski vaikeasti masentuneeksi.ongelmani on se,että vaikka luotankin tuohon psykiatriin,niin en uskalla/pysty kertomaan hänelle kaikkea.kaikkein pahimman olon kätken yhä syvälle sisimpääni.olen ollut masentunut vasta/jo kolme vuotta.aina välillä on parempi olo,mutta sitten taas pimeä harso laskeutuu päälleni ja suistun rotkon pohjalle.olen vasta 17vuotta,mutta kokenut silti aika paljon asioita.olen menettänyt kaikkein rakkaimmat ihmiset(kuoleman kautta) ja välillä tuntuu,etten kestä enään.
mielestäni viiltely on lapsellista,mutta silti aina välillä tartun puukkoon..ja toden totta,henkinen tuska lievittyy aina hiukan...en haluaisi viillellä,en olla masentunut,syödä lääkkeitä..mutta en mahda tälle enään mitään...
onko jollain muulla samanlaisia kokemuksia?tiedän että tekstini kuullosti todella lapselliselta,mutta toivon että edes joku ymmärsi...
lähden kahden viikon päästä ulkomaille ja tein päätöksen,että heti kun tulen sieltä,niin yritän avautua psykiatrille...kun vain rohkeus riittäisi...
Vastaukset 12
Vanhimmat
En ole itse koskaan kokenut mitään tuollaista mutta olen ollut erilaisissa hoitolaitoksissa töissä joten sitä kautta tiedän, mitä joudut kokemaan. Vaikka sinulla olisi minkälaisia asioita ja mietteitä sisälläsi, sinun täytyy saada purkaa niitä jollekin, ihan kaikki.Yksin jos kaikki pahat kantaa, on se liian raskasta.Sinun täytyy rohkaista itsesi ja puhua kaikista mieltä painavista asioista. Se saattaisi helpottaa paljonkin.Eikö kannattaisi yrittää,yksin et kauan jaksa?!?Kaikki mahdolliset keinot on käytettävä jotta olo helpottaisi(en siis tarkoita viiltelyä tms.)
Toivon sinulle koko sydämestäni jaksamista!!!
Tarinasi kuulosti melko samanlaiselta kuin omani. Mä oon 18-vuotias. Täytin kk. sitten. Masentunut olen oollut jotain kolme vuotta. Ja joutunut viettämään aikaani nuorisopsykiatrisella osastolla aikaani yli vuoden. Siis se on suljettu osasto... Jouduin sinne itsemurhayrityksen takia ja viiltelin siellä ensimmäisen kerran. Nyt viiltely on tullut lähes jokapäiväiseksi. En osaa lopettaa sitä. Joka ilta on vain sellainen olo että on pakko purkaa jotakin johonkin. Aluksi minulla oli keskivaikea masennus, mutta lääkkeistä huolimatta se paheni syväksi masennuksesi, kun paras kaverini (18-v.) tappoi itsensä. Se oli minulle liikaa. Jos sinua kiinnostaisi kirjoitella tällaisen tuntemattoman ihmisen kanssa, niin voit mailailla mulle [email protected]. Yritä jaksaa ja ajattele viimeiseen asti kaikkea muuta kuin viiltelyä!!!
minäkin harrastin nuorempana tuota ranteiden viiltelyä, kai se oli huomionhakua ja sitä, että oli paha olla mutta ei tiennyt mistä se johtuu ja miten muuten sitä voisi käsitellä. pääsin siitä eroon kun aloin pikkuhiljaa ymmärtää itseäni paremmin. vielä on paljon työtä tehtävänä mutta uskon että selviän. usko sinäkin!
Luettelit syitä viillellä itseäsi,ihan asiaa,mutta se on myös sitä että syyllistät itseäsi jostakin,johon ei varmasti ole aihetta,olet ehkä vihainen itsellesi siitä millainen olet,haluaisitko olla toisenlainen?Viiltely ei ole lapsellista,se on hälyyttävä oire pahoinvoivast ihmisestä!Teksti ei ole lapsellista vaan oikea hätähuuto.Toivoisin sinun pystyvän saamaan ulos sen,minkä kätket sinne sisimpääsi.Voit halutessasi laittaa mailiosoitteen,jos voisit uskaltaa uskoutu vieraalle ja sitä kautta saatettaisiin saada sun oloa paremmaksi ja yhdessä mietittäisiin miten edetään.Älä kiltti satuta itseäsi,et ole ansainnut sellaista.
Hei Yksinäinen, kokemusta on täälläkin...
Olen 23-vuotias ja suunnilleen sinun ikäisenäsi aloin vastaavalla tavalla viillellä itseäni. Paremman kauden myötä pystyin lopettamaan sen viideksi vuodeksi, tähän viiteen vuoteen tosin sisältyi syömishäiriövaihe. Nyt olen ikävä kyllä aloittanut uudelleen.
Tällä kertaa olen hakenut apua masennukseeni ja kertonut siitä myös läheisilleni. Viiltely paljastui äidilleni "vahingossa", hän näki huolimattomuuteni takia arvet, enkä jaksanut enää valehdella. Olisin odottanut hänen hyppivän seinille, mutta hän suhtautui yllättävän ymmärtäväisesti. Huolestuneesti, mutta ymmärtäväisesti. Hirveän kiemurtelun jälkeen olen uskaltanut puhua myös yleislääkärille, ja nyt psykiatrille kertominen oli jo paljon helpompaa.
Kannustan sinua kertomaan psykiatrillesi, se tuntuu ensin kauhean vaikealta, mutta usko pois, siitä vaikeudesta suuri osa on häpeää omasta käyttäytymisestä. Hävetä ei kumminkaan tarvitse, koska viiltely on tavallisempi olon helpottamiskeino kuin uskotkaan. mikä ei tietenkään vähennä asian hälyttävyyttä ja vakavuutta. Mun mielestäni viiltely ei ole lapsellisuutta tai huomionhakemista negatiivisessa mielessä. Kukaan ei tee niin (ehkä kertaluonteista kokeilua lukuunottamatta) jos ei ole todella paha olla.
Jos haluat mailailla, osoitteeni on [email protected]. Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja parempaa!
Minulle viiltely ei ole itsetuhoa, ei itseni rangaistusta eikä pahan olon purkamista, vaan itseni ja mielialojeni hallintaa.
Aiemmin se oli edellä mainittuja, mutta huomionhakemista ei koskaan. Nykyään katson tarkkaan, etten viillä niin, että jää kosmeettisia haittoja jne..
TeiniX? Masennus?
Joo, muttei näin :)
minä ymmärrän sinua hyvin! olen itse kokemassa samaa..juuri tällä hetkelläkin mulla on ranteet täynnä viiltelyn jälkiä ja tuntuu etten pääsisi millään eroon masennuksesta.kaikki minulle rakkaat ihmiset eivät välitä minusta tai he ovat jättäneet minut yksin.olen ajatellut hakea monesti masennukseen apua mutta yksinkertaisesti en uskalla.päässäni ei nykyään pyöri muu kuin itsemurha.minulla vain ei enää yksinkertaisesti ole enää elämänhalua!olenkohan päättämässä elämääni liian aikaisin sillä olen vasta 14w.. minä jopa nautin viiltelystä sillä saan purkaa siihen kaiken tuskan mitä olen joutunut kokemaan.haluaisin hirveästi puhua jollekkin tästä mutta kukaan ei kuuntele.olen melkein joka ilta itkenyt itseni uneen.elämä ei ole enää elämisen arvoista....
minulla on monta kertaa minulla on sma juttu että en pysty viiltellylle mitään alan vaan vetämään sitten huomaan että käteni on ihan veressä olen saanut apua mutta se ei auta ja ajattelin mennä suljetulle osastolle tämän takia koska en tiedä mikä minuun menee ja ymmärrän sinua todella hyvin
Olin pari vuotta sitten todella vaikeasti masentunut. Beckin testistä sain 44. Sillon itse ainakin se henkisesti paha olo oli niin suurta, kroonista ja meinasin seota sen olon kanssa. Viiltely olisi saanut edes jonkin tuntumaan joltain ja olisi saanut tuntemaan edes jotain muutakin, kuin sitä henkistä tuskaa.
http://www.youtube.com/user/JumalanHullut?blend=1&ob=5#p/u/47/QrVbvkk0LWs
Tulin itse ,tietämättäni, kuin enkeliksi eräälle henkilölle nuorempana, hän oli viiltänyt ranteensa kotikaupunkimme kirkon pihassa ja pyytänyt Jumalaa auttamaan. Kumpikaan emme olleet uskossa silloin hän oli 17v.
Uusi alku ja elän, ajattelen, uskon tänäänkin!!!
Laitoin 26.10-10 Enkelikokemuksia aloitukseen tämän......
kun
esikoispoikamme syntymä alkoi, eli alkoi tulla lapsivesi yöllä soitettiin taksi.
Asuimme kolmannessa kerroksessa ja kun avasin oven käytävään lähti hissi alhaalta ja pysähtyi kerrokseemme. Avasin oven ja hissi oli tyhjä!!!
OLI kaupunkiimme jossa asuimme tullut OldsMobil auto taksiksi ja olin toivonut sitä , mutten kenellekään sanonut ja se auto oli toivomani OLDSmobile.
Olin tullut uskoon vajaaa vuosi aiemmin. Kiitos ja hyvin alkoi...........................M
Mä oon ollut vakavasti masentunut 14-vuotiaasta asti,tai sillon mulla siis todettiin masennus mutta olo oli masentunut jo paljon aikaisemmin,en vain näyttänyt sitä kenellekään.Perhetilanne oli huono,isäpuoli hakkasi äitiä ja mua,rakas isosiskoni vetäytyi itseensä eikä puhunut mulle enää samalla tavalla kuin ennen ja pikkusiskoni syntyi kun olin 8,siitä asti olin enimmäkseen yksin.Olo alkoi olla kurja jo silloin 8-vuotiaana kun kukaan ei huomannut mua ja koulussa kiusattiin kun olin hiljainen eikä mulla ollut muuta kuin yksi kaveri.Kävin jossain vaiheessa psykologilla mutten pystynyt puhumaan ongelmistani koska äiti sanoi että joutuisin lastenkotiin jos puhuisin.Enemmän kuin mitään muuta halusin olla perheeni luona,apuna ja kuuntelemassa toisten huolia.Yritin olla vahva ja kestää yksin mutta lopulta en vaan kestänyt ja romahdin täysin,viiltelin ja jouduin suljetulle osastolle 14-vuotiaana jolloin mulla sitten todettiin masennus,yleistynyt ahistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko.Kaverini ei enää halunnut olla kanssani ja suhteeni äitiini huononi vain.Olin osastolla puolitoista kuukautta jonka jälkeen pääsin kotiin.Olin aivan sekaisin kaikesta ja pian jouduin takaisin osastolle jossa olin pari viikkoa jonka jälkeen jouduin perhetukikeskukseen.Oloni parani hiukan ja pääsin taas kotiin mutta mikään ei ollut entisellään,kaikki suhtautuivat muhun erilailla kuin ennen,pelkäsivät kai että murrun taas.Isäpuoli jatkoi hakkaamista ja mä sulkeuduin,olin vaan yksin paitsi silloin kun äiti oli kännissä ja itki,silloin mä olin sen tukena.Sitten isäpuoli kuoli ja kaikki alkoi mennä paremmin mutta kaikki meni taas pieleen kun menin vapaaehtoisesti nupolle tutkimuksiin ja mulle luvattiin että pääsisin kuuden viikon päästä takaisin kotiin.Ei se onnistunutkaan koska masennuin siellä,oli kamala koti-ikävä ja halusin olla äidin ja siskon tukena.Jouduin taas ptk:een ja masennuin pahemmin,kukaan ei ymmärtänyt että mulla oli parempi olo kotona.Sitten jouduin takaisin suljetulle ja aloin viiltelemään yli kahden vuoden tauon jälkeen.Se oli kamalaa,olin eristyksissä perheestäni ja välillä halusin vain kuolla.Oloni vain paheni ja jouduin yhteen kuntoutuskeskukseen missä oon vieläkin.Viiltely on jatkunut,välillä on parempia aikoja mutta joka päivä tulee hetki jolloin tuntuu etten kestä enää ja haluan vain kuolla.Joka päivä on vain taistelemista eikä kukaan täällä välitä musta.Harvoin kukaan ehtii juttelemaan ja enimmäkseen oon yksin huoneessani hylättynä.Kotiin pääsen 6viikon välein yhdeksi yöksi.Oon ollut täällä jo kaksi ja puoli vuotta ja yritän päästä johonkin asuntolaan missä olisi vapaampaa ja pääsisin useammin kotiin,en vaan kestä tätä enää.Viimeksi eilen viiltelin.Olo oli hirveä,pyysin diapamin joka on mulla tarvittana lääkkeenä mutta kukaan ei muistanut tuoda sitä.Sitten heitin kaikki kirjani ja lehteni päin seinää,kai se oli yritys saada apua.Kukaan ei kuitenkaan tullut ja hetken mielijohteesta otin hyllyltä mukin,paiskasin sen lattialle ja viiltelin sen palasella.Ei mun todellakaa pitänyt tehdä sitä,en oikein tajunnut itekään mitä tein.Verta tuli enemmän kuin koskaan,paisti silloin kun oikeasti yritin tappaa itteni.Sitä vaan valui lattialle,tärisin paniikissa eikä kukaan huomannut.Lopuksi menin hakemaan hoitajan ja käsi sidottiin ja vihdoin sain diapamin.Oikeasti,olisin voinut tappaa itteni eikä kukaan olisi huomannut mitään vaikka pyysin apua.Ei kukaan täällä välitä musta yhtään.Toivottavasti pääsen pian pois.Mulla on tasan viisi henkilöä jotka musta välittää ja kaikki on niin kaukana.Toisaalta tuntuu kamalalatkin jos pääsen lähemmäs läheisiäni asumaan koska asuisin lähellä isääni,joka ei koskaan pidä muhun yhteyttä ja näen sitä harvoin.Haluasin kovasti että suhteemme paranisi mutta tuntuu niin kamalalta jos niin ei käy.Lisäksi pelkään aina että läheiseni kuolevat enkä voi olla ajattelematta sitä.Sen lisäksi sain tänään kirjeen jossa kerrottiin etten pääse opiskelemaan kouluun jonne hain.Mitäköhän tästäkin tulee.
Dark Thing, mulle tuli tosi surullinen olo kun luin kirjoituksesi. Oot joutunut kokemaan paljon nuorella iällä. Olisit monissa elämän vaiheissa kaivannut ihmistä joka näkee sut ja välittää susta ja on läsnä, kun sulla on paha olla.
Kirjoitit että haluaisit pois kuntoutuspaikasta. Laitokset on monesti tosi ikäviä ja piittaamattomia paikkoja. Tai ainakin itsellä on se kokemus. Pohdit muuttoa lähemmäs läheisiäsi ja suhdetta isääsi. Siinä voi olla mahdollisuudet kehittyä molempiin suuntiin. Mutta jokaisessa valinnassa on omat ristiriidat ja hyvät ja huonot puolet. Ehkä itsenäisempi elämä toisi mukanaan myös jotain hyvää esim. uusien ihmissuhteiden ja harrastusten myötä? Olisiko sinulla mahdollisuus muualla asuen tavata myös muita läheisiäsi enemmän?
Joskus kun itse olen miettinyt laitoksesta kotoutumista, niin olen laittanut ihan paperille ylös asian plus- ja miinuspuolia. Myös jutteleminen itselle tärkeiden ihmisten kanssa on auttanut tässä pohdinnassa.
Kun luin kirjoitustasi, minulle tuli myös mieleen äskettäin lukemani kirja Tommy Hellsten: Elämän lapsi. En halua tuputtaa, mutta jotenkin samalla tavoin siinäkin kuvattiin lasta, joka joutuu ottamaan aikuisen roolin perheessä ja jota ei nähdä omana itsenään ja omien, vaikeidenkin tunteiden keskellä.
Ehkä en osaa sanoa oikeita sanoja, jotka juuri sinua auttaisivat. Kuitenkin, haluaisin lähettää oikein ison sylillisen toivoa sinne missä nyt olet. Olet tärkeä ja ainutlaatuinen ihminen, ainoa juuri sinunkaltaisesi tässä maailmassa. Elämällä on varmasti paljon hyvää varattuna sinulle!