Sen jälkeen kun ensimmäistä kertaa naisen kanssa treffeille pääsin ja toisistamme sitten erosimme on masentunut olo ollut jatkuvasti. En enää kaipaa varsinaisesti hänen peräänsä - aika laimea tilanne loppujenlopuksi - mutta jonkinsortin kolmekympin kriisi tuli yhtäkkiä sivutuotteena. Eniten surettaa nuoruuden ohimeno ilman syvempiä naiskokemuksia. Mitä juttuja olen näiltä palstoiltakin lukenut eivät lopulta piristä minua. Eli hankalalta näyttää ensimmäisen parisuhteen löytö jo vanhempana ujohkolle miehelle jne.
Vielä muutamia kuukausia sitten ei tämä asia vaivannut käytännössä YHTÄÄN.
Eivät opiskelu, harrastukset taikka kavereiden seura hirveästi piristä minua. Hieman ne pitävät loitolla tympeitä mietteitä mutta heti kun ajatukset saavat vaeltaa vapaasti siirtyvät ne heti tähän aiheeseen takaisin. Osa harrastuksista tuntuu jo tympeälle. Olen hieman alkanut kohentaa olemustani eri keinoin saadakseni hieman itseluottamusta, mutta tuntuu että mahdollisia tuloksia tulee vasta pitemmän ajan päästä.
Mitenkä voisi työntää masentuneita ajatuksia poispäin? Olen ollut hieman masentunut ennenkin mutta nyt tulee joskus kauheita hetkiä, ajoittain palakin tulee kurkkuun. Viikonloppuisin yritän käydä hieman baareissa, lähestyä ehkä naisia jne., mutta mitenkäs vaikka arkena? Mielikuvaharjoittelulla yritän ajatella jotain muuta mutta huonolta näyttää. Ryyppäämistä en edes harkitse säännölliseksi tavaksi. En osaa sanoa onko mielenterveyteni vaarassa, ehkäpä yleinen omituisuuteni on jo varannut sen puolen.
Yksi keinohan on tietysti lopettaa esimerkiksi aihepiiristä lueskelu netistä, esimerkiksi näiden palstojen seuraamisen lopetus. Mutta sitten taas kosketuspintaa tosielämään jotenkin hukkautuisi.
Harrastuksia en kyllä jaksa enempää keksiä, niitä on jo, fyysisiäkin. Televisiota, musiikkia tms. ei jaksa aina. Ja kuten totesin, palaavat ajatukset lopulta aina takaisin surkeuteni pohtimiseen. Joten löytyykö niitä sinkkumurehtimisen poistopillereitä? Nojuu, ehkäpä pillerimaakarin luona voisikin käydä sinänsä.
Vielä muutamia kuukausia sitten ei tämä asia vaivannut käytännössä YHTÄÄN.
Eivät opiskelu, harrastukset taikka kavereiden seura hirveästi piristä minua. Hieman ne pitävät loitolla tympeitä mietteitä mutta heti kun ajatukset saavat vaeltaa vapaasti siirtyvät ne heti tähän aiheeseen takaisin. Osa harrastuksista tuntuu jo tympeälle. Olen hieman alkanut kohentaa olemustani eri keinoin saadakseni hieman itseluottamusta, mutta tuntuu että mahdollisia tuloksia tulee vasta pitemmän ajan päästä.
Mitenkä voisi työntää masentuneita ajatuksia poispäin? Olen ollut hieman masentunut ennenkin mutta nyt tulee joskus kauheita hetkiä, ajoittain palakin tulee kurkkuun. Viikonloppuisin yritän käydä hieman baareissa, lähestyä ehkä naisia jne., mutta mitenkäs vaikka arkena? Mielikuvaharjoittelulla yritän ajatella jotain muuta mutta huonolta näyttää. Ryyppäämistä en edes harkitse säännölliseksi tavaksi. En osaa sanoa onko mielenterveyteni vaarassa, ehkäpä yleinen omituisuuteni on jo varannut sen puolen.
Yksi keinohan on tietysti lopettaa esimerkiksi aihepiiristä lueskelu netistä, esimerkiksi näiden palstojen seuraamisen lopetus. Mutta sitten taas kosketuspintaa tosielämään jotenkin hukkautuisi.
Harrastuksia en kyllä jaksa enempää keksiä, niitä on jo, fyysisiäkin. Televisiota, musiikkia tms. ei jaksa aina. Ja kuten totesin, palaavat ajatukset lopulta aina takaisin surkeuteni pohtimiseen. Joten löytyykö niitä sinkkumurehtimisen poistopillereitä? Nojuu, ehkäpä pillerimaakarin luona voisikin käydä sinänsä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itselläni on ollut jonkin verran masennusta jo pidemmän aikaa ja hyvin merkittävänä osatekijänä on seukkailukumppanien täydellinen puuttuminen. En osaa sanoa, onko heikohko itsetuntoni seurustelemattomuuden syy vai seuraus. Luultavasti kumpaakin....sellainen noidankehä. Opiskeluissa on ollut hirvittäviä keskittymisvaikeuksia, koulukavereiden (joita on muuten suht paljon :) ) tai ylipäänsä ikäisteni seurassa olen usein turhan herkkänahkainen. Ehkä juuret juontavat peruskouluaikoihin, joilloin olin syrjitty, onneksi en kiusattu, varhaisnuori. Ja sitten ne ensimmäiset seurustelusuhdeyritykset, joista sain kaksi kertaa oikein kunnolla nenille...
Liikunta ja fyysisen olemuksen tietoinen kohentaminen on kuitenkin pitänyt minua ja ujouttani jotenkin kasassa niin, ettei ongelmat ole paisuneet aivan valtaviksi.
Näitä juttuja (tuossa edellä kirjoitettuja) pyörittelen päivät pitkät lähinnä kyllästymiseen, mutta toisinaan myös masennukseen asti. No, nyt sitten, kun kaikki kaverit yhtä lukuunottamatta ovat vakiintuneet ja alkavat suunnittelemaan nopeaa valmistumista, jotta voisivat siirtyä perheenperustamiseen, olen huomannut, että kyllä ne ongelmat ovat sittenkin paisuneet ja saaneet ihan käsittämättömät mittasuhteet.
Tällä viikolla kävin VIHDOINKIN varaamassa ajan psykologille. Olisin voinut tehdä sen jo vaikka kahdeksan vuotta sitten! Valitettavasti YTHS:lle on yli kuukauden jonot, kertonee muuten sekin jotain meidän nuorten (sinällään suht hyväosaisten) elämästä.
Psykologihan ei voi nappeja määrätä, mutta toistaiseksi koen, etten niitä tarvitsekaan. Sen verran oloni on parantunut erinäisistä syistä viimeisen vuoden aikana, ettei esim. itsetuhoajatuksia enää ole. Se, mitä tarvitsen, on keskustelu ammattiauttajan kanssa, joka voisi osoittaa "virheitä" ajattelukuvioissani ja toisaalta voisin puhua jollekin ilman, että minun täytyy hävetä alakuloisuuttani ja synkeämielisyyttäni. Parhaimmatkaan ystävät eivät nimittäin jaksa ainaista vatvomista, minkä sinänsä ihan ymmärränkin. Ja nyt, kun muut seukkaa, niin kyllä heiltä on itseltään aika hyvin unohtunut sinkkuaikojen mielen epävakaisuus (jota on siis ollut muillakin kuin minulla).
Jokatapauksessa toivon, että ammattiauttajasta olisi apua ja uskon, että onkin. Olen nyt avannut silmäni ja todennut, etten taida päästä elämässäni eteenpäin perinteisin konstein (harrastukset, liikunta, nätimmät vaatteet) ilman ulkopuolista apua. En odota, että elämästäni tulisi "menestystarina" tai edes loputtoman tasapainoista, mutta eteenpäin haluan ehdottomasti päästä. Tällaista junnaamista ei jaksa kukaan :)
Jep, jotenkin on opiskeluvaikeudet ja sosiaaliset vaikeudet kytkeytyneet ainakin minulla jotenkin yhteen. Yliopistolla olen tuhlannut jo tarpeeksi monta vuotta mutta nyt on taas kiri päällä. Noin viisi vuotta sitten minulla oli yhden illan (!) kestävä vastaava kriisi kuin nytten, mutta se liittyi lähinnä opiskelussa epäonnistumiseen. Ainakin siitä pääsin yli... YTHS:llä olen laittanut hampaita kuntoon vielä kun ehtii, mutta en osaa sanoa olenko siinä pisteessä että täytyy operoida parikymmentä senttiä korkeammaltakin. Onhan siinä mahdollisuus. Itse en ole kehdannut kavereilleni vatvoa asiaa paljoakaan ellen sitten joskus baarikeskusteluissa.
Jotenkin tähän vaiheeseen kuuluu itsensä toiseen vertailu. Omassa kaveripiirissäni on kaltaisiani ikisinkkuja, myöhään heränneitä sekä yksi melkoinen naistenmieskin. Välillä jopa pyrin vertaamaan mahdollisuuksiani heihin sekä tuntemattomiin jota näen vaikkapa opistolla - "kyllä minulla on paremmat mahdollisuudet". Aika paskiaismaista mutta kuvaapahan mielialaani. Olen todistanut toisaalta minua vielä arempien ja "omituisempien" miesten pariutumista joka lie sitten oiva näpäytys minulle.
Alunperinhän minulla oli jonkinlainen fantasia siitä että aikanaan valmistuttuani ja töihin päästyäni (tässä toinen tuleva murheenaihe) minulla olisi hieman statusta enemmän kun kuuluisin ryhmään "työtätekevät, vapaat sinkkumiehet". Ja jos rahaa alkaisi saamaan niin olisi paremmat mahdolisuudetkin toteuttaa pari suunnitelmaa. Mutta näkee sen sitten. Olinkin jo ehtinyt totuttautua tähän ajatukseen parin viime vuoden aikana, mutta sitten piruvie päädyinkin ihastumaan tähän naiseen ennenaikaisesti joka laukaisi kriisin.
Jos joku lohduttaa niin se, että perheen lapsineen voin perustaa vaikkapa vielä 20 vuoden kuluessa, tämmöistäkin olen todistanut suvussa.
Jonkinmoinen oma senssipalsta tulisi olla masentuneille. Mä olen eronnut ja tämä yksinolo hatuttaa. Baareissa en tykkää käydä enkä ikäni puolesta siellä enää viihtyisikään. Olisi ihanaa kun olis joku jota aatella ensimmäisenä aamulla ja vaikka vikana illalla. Sellanen joka ei ripustautuisi tai vaatisi muotistailausta. Sellanen jalat maassa -menijä ihan tavallinen kiva immeinen vaan.....
Taisit heittää tuon ehdotuksen puolileikillään, mutta ajattelimpa vielä lisätä tuohon ap. kirjoitukseeni jotain tästä aiheesta.
Itse koen, että masentuneisuus/negatiivisuus ei kuulu perusluonteeseeni. Siksi haluan hoidattaa sen oikeasti pois, mutta valitettavasti masennus pois-pillerit ovat yhtä tehokkaita kuin läskit pois-pillerit. Myöskään toinen ihminen ei voi toimia "pillerinä", joka poistaisi masennuksen, itsellä pitäisi ensin olla asiat edes suht koht kohdallaan. Kumpaankin vaivaan tarvitaan täydellinen elämäntapojen muutos...Allekirjoitan vanhan hokeman "toista voi rakastaa vasta sitten, kun rakastaa itseään".
Itse olen asustellut jonkin aikaa masennuspotilaan kanssa (oli siis "vain" kämppis, ei poikakaveri) ja voin omasta kokemuksestani (sekä tuttavieni) sanoa, että kaksi masentunutta samassa taloudessa on täysin epätoivoinen hanke. Tukea tulee justiinsa sen verran, että hypätään siltä sillalta alas yhdessä. Toisaalta normaali, tasapainoinen ihminen harvoin jaksaa, syystäkin, masentunutta elämänkumppania. Tarkoitan tässä nimenomaan sitä, että toinen sairastaa masennusta tapaamishetkellä ja silloin, kun tutustutaan. En tiedä ainoatakaan esimerkkiä, jossa terve olisi ihastunut masentuneeseen ihmiseen tähän tutustuttuaan.
Päällimmäinen ajatukseni on, että haluan, että jos kumppani joskus löytyisi, ihastuisimme toisiimme juuri sellaisena kuin olemme, ja esim. tämä masennus ei ole osa minua. Haluan myös aloittaa puhtaalta pöydältä siten, että olen itse (mahdollisesti ammattiauttajan kanssa)selvittänyt eletyn elämän raskaita asioita. Jos tässä yksinelossa on joku asia hyvää, niin ainakin se, että nyt näitä asoita voi rauhassa ajatella (en tarkoita tässä sitä kuluttavaa, junnaavaa ajattelua) ilman, että tarvitsisi tuntea syyllisyyttä läheistä ihmistä kohtaan ikuisesta omien asioiden muistelusta ja selitysten hakemisesta.