SKP:n puheenjohtaja Yrjö Hakanen
Marxismi ja sosialismi -seminaarissa Helsingin yliopistolla 21.4.01
Neuvostoliiton hajoamisen opetuksista
Solidaarisuus Neuvostoliitolle ja muille sosialismiin pyrkineille liikkeille ja maille on ollut Suomen kommunistisessa puolueessa aina tärkeä periaate. Neuvostoliiton hajoaminen olikin meille raskas isku. Se on pakottanut arvioimaan monia asioita uudelleen ja myös itsekriittisesti.
Samalla on tietysti syytä todeta se, että vähintäänkin yhtä tärkeä on arvioida nykyisen kapitalismin kehitystä, työväen- ja kansalaisliikkeiden kokemuksia sekä globaalin kehityksen haasteita, kun puhutaan siitä, millaista vaihtoehtoa, millaista sosialismia tarvitaan.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen kehitys on tuonut esille myös sen, mikä myönteinen vaikutus Neuvostoliitolla oli kapitalismin ja kansainväliseen kehitykseen. Pelko sosialismin esimerkin leviämisestä sai porvariston taipumaan moniin uudistuksiin ja hillitsi imperialismin aggressiivisuutta. Nyt kun Neuvostoliittoa ei ole, puretaan myös hyvinvointivaltiota meillä ja muualla. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa niin valtioiden sisällä kuin maailmanlaajuisesti. USA ja Nato ovat ottaneet itselleen oikeuden käyttää asevoimaa missä tahansa.
Olen kirjoittanut Neuvostoliiton hajoamisen opetuksista laajemmin Johan Bäckmanin toimittamana tulossa olevaan kirjaan ns. suomettumisen historiasta. SKP:ssä asiaa on arvioitu monissakin yhteyksissä 90-luvulla. Siitä löytyy myös tiivis arvio toukokuussa pidettävälle puoluekokoukselle valmistelluista Teeseistä. Kommunismin Mustan kirjan esittämiä väitteitä taas arvioidaan kriittisesti mm. Erkki Suden vihkosessa Mustan kirjan valkoisista sivuista.
Solidaarisuus ja kriittisyys
Solidaarisuus Neuvostoliitolle ei tarkoittanut, että Neuvostoliittoa olisi pidetty SKP:ssä mallina, jonka mukaisesti asiat pitää Suomessakin järjestää. Yhteistä olivat ennen muuta tavoitteet riistosta vapaasta yhteiskunnasta, maittemme yhteistyön kehittämisestä sekä rauhasta ja kansainvälisestä solidaarisuudesta. SKP haki kuitenkin Suomen oloissa omaa tietä sosialismiin. Sen katsottiin voivan toteutua vain kansan enemmistön tahdon ja toiminnan tuloksena.
Ero Neuvostoliittoon näkyi useissa konkreettisissa kysymyksissä, kuten suhtautumisessa demokratiaan ja kansalaisvapauksiin, monipuoluejärjestelmään, maanviljelijöiden yksityiseen maanomistukseen, pienyrittäjyyteen, kunnalliseen itsehallintoon ja uskontoon. SKP oli myös ensimmäisiä kommunistisia puolueita, joka kirjasi sodan jälkeen ohjelmaansa rauhanomaisen sosialismiin siirtymisen.
Näin jälkeen päin on tietysti helppo todeta, että SKP:n arviot Neuvostoliitosta olivat liian myönteisiä eikä ongelmien syvyyttä nähty. (Emme kylläkään olleet tässä yksin.) Tosin mitään suuria illuusioita Neuvostoliiton todellisuudesta ei meillä kuitenkaan ollut. Näimme monet ongelmat, mutta luotimme ns. reaalisosialismin mahdollisuuksiin korjata virheet. Eikä Neuvostoliitto olisi ilman monia ihmisten elämään myönteisesti vaikuttaneita saavutuksia pysyä pystyssä yli seitsemän vuosikymmentä, voittaa fasismia maailmansodassa ja nousta suurvallaksi. Voi myös kysyä, millainen Neuvostoliitosta olisi kehittynyt, jos Suomen ja Neuvostoliiton sotien jälkeisen yhteistyön kaltaiset suhteet olisivat voineet kehittyä jo 20-luvulta alkaen yleensäkin lännen ja idän välillä? Saati sitten, jos vallankumoukset olisivat voittaneet myös Euroopan kehittyneimmissä maissa, kuten kommunistit Lokakuun vallankumouksen aikoihin odottivat.
Meidän solidaarisuudessamme ei ollut kyse vain siitä, mitä reaalisosialismi oli, vaan myös sosialismin tarjoamista mahdollisuuksista toisenlaiseen kehitykseen. Kylmän sodan ja porvarillisen tiedotushegemonian oloissa ajauduimme kuitenkin välillä puolustamaan myös sellaista, jota emme itsekään täysin tunteneet tai ymmärtäneet, kuten Neuvostoliiton sotilaallinen sekaantuminen Tshekkoslovakian ja Afganistanin tapahtumiin. Avoimempi ja kriittisempi keskustelu olisi voinut auttaa myös neuvostoliittolaisia tovereitamme.
Ongelmista huolimatta tärkeintä Neuvostoliitossa oli juuri sen reaalisuus. Neuvostoliiton olemassaolo kertoi siitä, että kapitalismiin ei ollut pakko alistua. Samalla oli kyse voimasuhteista. Neuvostoliito oli vastavoima imperialismille. Se tuki lännen työväenliikkeen ja kehitysmaiden vapautusliikkeiden kamppailuja.
Perestroika ja Neuvostoliiton hajoaminen
Neuvostoliiton hajoamisen jyrkkyys kertoo siitä, että ei riitä etsiä syitä vain yksittäisistä virheistä tai joidenkin johtajien petturuudesta. Oleellisempaa kuin Gorbatshovin ja Jeltsinin rooli Neuvostoliiton hajottamisessa on mielestäni se, millainen kehitys tuotti sellaisia johtajia ja antoi heille sellaisia mahdollisuuksia.
On tarpeen arvioida myös sitä yhteiskuntamallia, joka muotoutui tsaristisen imperiumin perintönä saaduista takapajuisista lähtökohdista, ilman laajaa demokratian ja työväenliikkeen perinnettä, kesken jääneen porvarillisen vallankumouksen jatkona sekä sotien ja ulkoisten vihollisten painostuksen oloissa. Ja tietysti myös kommunistien osuutta siinä. Ennen kuin menenän tähän arvioon, haluan vielä todeta sen, että Lokakuun vallankumouksen vaihtoehtona ei ollut aikoinaan Venäjällä mikään sivistynyt demokraattinen oikeusvaltio ja vakaa kapitalismin kehitys vaan valkokenraaleiden oikeistodiktatuuri.
Lokakuun vallankumouksessa keskeisessä roolissa olivat jo ennen sitä syntyneet neuvostot. Kansalaissodan ja ulkovaltojen interventiosotien oloissa niiden rooli jäi usein muodolliseksi. Stalinin kaudella neuvostot sivuutettiin lähes kokonaan keskeisessä päätöksenteossa. Samoin sivuutettiin Leninin viimeisissä kirjoituksissaan esittämät suunnitelmat työväen itsehallinnon kehittämisestä, uudesta talouspolitiikasta, osuustoiminnasta ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta.
Näin muotoutui vähitellen ylhäältä alaspäin rakentuva keskitetty hallintojärjestelmä, jonka ytimessä olivat kommunistisen puolueen johtoelimet, keskeiset ministeriöt ja valtion turvallisuuselimet. Samalla kommunistinen puolue valtiollistui, byrokratisoitui ja irtaantui suurelta osin kansan enemmistön elämästä. Valtiollinen ja puolue-elämä kietoutuivat yhteen. Valta keskittyi tavalla, joka jätti kansalaiset etenkin isoissa asioissa lähinnä hallinnoimisen kohteeksi. Puuttui työväen itsenäisiä edunvalvonnan, kansalaistoiminnan, itsehallinnon ja julkisuuden foorumeita. Tästä seurasi myös vaikeus ilmaista erilaisia erityisetuja, sovitella ristiriitoja ja ratkoa ongelmia, joista monet liittyivät myös kansainväliseen kehitykseen. Arkielämässä suorastaan välttämättömät edunvalvonnan muodot toteutuivat paljolti virallisten muotojen ohitse, tavallaan privatisoituivat.
Vallankumous, jonka piti johtaa sosialismin kehittyessä kohti valtion asteittaista kuoleentumista, synnyttikin valtiollisbyrokraattisen kerrostuman, jonka erityisintressit alkoivat vaikuttaa yhä enemmän myös politiikkaan. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen sisällä käytiin kyllä väittelyitä ja kamppailuja erilaisten suuntausten kesken, esimerkiksi leninistien ja stalinistien välillä, samoin eri alueiden ja alojen edustajien kesken. Mutta puolue menetti kykynsä käydä menestyksellistä poliittista ja ideologista kamppailua, joka olisi nojannut laajaan työväenliikkeen toimintaan ja aktiivisuuteen kansalaisyhteiskunnassa.
Venäjän takapajuisuuden seurauksena neuvostovallan ensimmäisiä tehtäviä oli maan sähköistäminen, teollistaminen ja sivistystason kohottaminen. Tässä edettiinkin nopeasti. Teollistaminenkin tapahtui kuitenkin ylhäältä päin ja paljolti lännessäkin ns. fordismin kaudelta tutuin keinoin. Suurin osa teollisuuden ja kaupunkien työntekijöistä tuli puolifeodaalisista oloista maaseudulta, vailla koulutusta tai työväenliikkeen kokemusta.
Keskitetty valtiollinen hallintojärjestelmä tarjosi teollistamisessa, etenkin sen alkuvaiheissa kiistattomia etuja. Se kykeni ohjaamaan resursseja ja panostamaan suuriinkin hankkeisiin. Mutta keskitetyn valtiollisen omistuksen ja hallinnon ylikoostettu rooli johti siihen, että työntekijät eivät käytännössä hallinneet työnsä ehtoja ja tuloksia. Näin työntekijöiltä, ainakin suurelta osalta puuttui välitön intressi työn tuottavuuden kohottamiseen. Marxin aikoinaan selvittämien tavara- ja rahasuhteiden osuus kysynnän ja tarjonnan ohjaamisessa sivuutettiin hallinnollisilla keinoilla.
Tuloksena oli taloudellisen kehityksen malli, joka ei ottanut riittävästi huomioon ihmisten tarpeita, toimi tehottomasti, korosti määrää laadun kustannuksella. Se ei ollut kovin laajasti innovatiivinen, laiminlöi ympäristönsuojelua ja sen hallinto oli erittäin keskitetty ja hierarkkinen.
Kun tieteellistekninen kumous korosti välttämättömyyttä siirtyä määrää korostaneesta intensiivisestä kasvumallista ekstensiiviseen, laadulliseen vaiheeseen, tämä malli ei enää kyennyt tuottamaan kunnollisia tuloksia. Laadullisten uudistusten toteuttamisessa voitiin vain tietyssä määrin edetä keskitetyllä hallinnolla, suurilla projekteilla jne. Yhä tärkeämmäksi tuli työpaikoilla paikan päällä tapahtuva päätöksenteko ja luova kehitystyö, työntekijöiden vaikutusmahdollisuudet, eri alojen ja alueiden välisten vaakatason yhteyksien kehittäminen, yritysten ja laitosten itsehallinnollisuus, kustannus- ja laatunäkökohtien korostaminen jne.
Kuilu avaruusprojektien kaltaisten huipputeknologian alojen ja kansantalouden yleisen teknologisen tason välillä kasvoi. Se muodostui vähitellen myös koko kansantalouden kehityksen jarruksi. Tavaroiden ja palvelujen tarjonnan kehityksen jääminen jälkeen ostovoimasta johti siihen, että työntekijöiltä puuttui taloudellisia kannustimia parantaa talouden tehokuutta ja laatua. Yrityspuolella keskittyminen suuriin yksiköihin johti monopolinkaltaisiin tilanteisiin, joissa yrityksellä saattoi olla intresseissään jarruttaa laadullisia uudistuksia. Syntyi erilaisia taloudellisen kehityksen pullonkauloja ja ongelmia, joiden ratkomisessa taas tarvittiin ja korostui keskusjohdon rooli. Talousreformeja yritettiin moneen kertaan, mutta ne eivät johtaneet tarvittaviin muutoksiin mm. hallintotavassa.
Lisäksi sodat ja hillitön kilpavarustelu veivät resursseja, vääristivät talouden rakennetta ja korostivat keskitettyä vallankäyttöä. Yhdessä valtion roolin ylikorostamisen kanssa tämä johti myös kansallisuuskysymysten aliarvioimiseen ja Neuvostoliiton suurvaltaetujen korostumiseen SEV-maiden ja Varsovan liiton toiminnassa.
Näin muotoutunut taloudellisen kehityksen malli ei merkinnyt marxismin klassikoiden tavoitteeksi asettamaa uudentyyppisten tuotantovoimien läpimurtoa ja koko tuotantotavan laadullista muutosta. Neuvostoliitto kilpaili kapitalismin kanssa suurelta osin kapitalismin omilla aseilla, suurteollisuuden ja määrällisen kasvun keinoin.
Kaiken kaikkiaan voi todeta, että tieteellisteknisen kumouksen, inhimillisen tekijän korostumisen, ekologisten ongelmien kärjistymisen ja kansainvälistymisen oloissa muodostui yhä selvemmin ristiriita tuotantovoimien yhteiskunnallisen luonteen voimistumisen ja ylhäältä alaspäin rakentuvien tiukasti keskitettyjen tuotantosuhteiden välillä. Samalla kasvoi ristiriita ihmisten tarpeiden kehityksen ja niiden toteuttamisen reaalisten mahdollisuuksien välillä.
Neuvostoliiton hajoamisen opetuksia
Neuvostoliiton hajoamisen keskeiset opetukset voi mielestäni tiivistää seuraavasti:
1. Sosialistinen vallankumous ja sosialismi eivät voi olla vain valtiovallan valtaamista ja asettumista valtiollisen vallan käyttäjäksi. Valtiokoneisto ja puolue eivät voi korvata kansalaisten omaa vaikutusvaltaa ja aktiivisuutta. Eli on luotava uudenlaiset vallankäytön rakenteet, joissa toteutuu todellinen kansanvalta ja jossa turvataan myös yksilön vapaus.
2. Vallankumouksellisen politiikan keinojen tulee olla sopusoinnussa sen tavoitteiden kanssa. Jos tapahtumat irtaantuvat kansalaisten hallinnasta, niillä on taipumus myös kääntyä kansaa vastaan.
3. Sosialistinen omistus ei ole sama kuin pelkkä valtiollistaminen. Tarvitaan työntekijöiden itsehallintoon perustuvia yhteisöllisen omistuksen erilaisia muotoja, joissa tuotantovälineet eivät ole vain yhteisessä vaan myös jokaisen omistuksessa. Valtiollinen ohjaus ei voi myöskään korvata sosialismin rakentamisessa markkinoiden käyttämistä keinona ohjata kysyntää ja markkinoita ihmisten tarpeiden hyväksi.
4. Sosialismissa ei voida ottaa annettuna kapitalismin kehittämiä tuotantovoimia ja tyytyä vain niiden määrälliseen kehittämiseen ja tulosten tasaisempaan jakamiseen. Tarvitaan laadullisesti uudentyyppistä tuotantoa ja elämäntapaa, joka perustuu ekologisesti ja sosiaalisesti kestävään kehitykseen.
5. Kokemus osoittaa, että sosialismi on entistä kansainvälisempi prosessi, entistä tiiviimmin yhteydessä maailmantalouden ja kansainvälisten suhteiden yleiseen kehitykseen. Tätä ei voi kuitenkaan asettaa kansallisen vastakohdaksi tai sivuuttaa kansallisten tekijöiden merkitystä myös globalisaation oloissa.
Perestroika nousi paljolti näistä talouden ja yhteiskunnan uudistamisen tarpeista. Se johti kuitenkin ristiriitaiseen ja hallitsemattomaan prosessiin. Tässä prosessi nousivat esiin ja saivat aloitteen ne voimat, jotka saattoivat tavoitella itselleen valtiollista omaisuutta. Melko pian siirryttiin siihen, että monet valtion yritysten johtajat ja uudet yrittäjät näkivät kapitalismiin siirtymisen keinona lisätä ja vahvistaa omaisuuttaan ja valtaansa.
Tuloksena oli uudenlaisen sosialismin sijasta Neuvostoliiton hajottaminen ja hajoaminen sekä rosvokapitalismin synty. Kuvaavaa on se, että Venäjän duuman selvitysten mukaan valtion tuloista kertyi vuosina 1992-1996 vain pari promillea yksityistämisen tuloista, vaikka lähes 90 prosenttia teollisuudesta ja kaksi kolmannesta muista yrityksistä yksityistettiin.
Sosialismi on 2000-luvun tarve
Idänkaupan romahdus kertoo siitä, että Neuvostoliiton hajoaminen ei ole osoittautunut hyväksi myöskään suomalaisten kannalta. Maamme talouden kehitys on entistä enemmän riippuvainen globaalin kapitalismin työnjaosta ja suhdanteista. Samalla olemme menettäneet EU-jäsenyyden myötä päätösvaltaamme ylikansallisille yhtiöille ja Brysselin komissaareille tavalla, jota ei olisi voinut kuvitellakaan "suomettumiseksi" parjattuun Neuvostoliiton kumppanuuteen liittyvänä.
Neuvostoliiton katoaminen ei merkinnyt sosialismin ja kommunismin kuolemaa.
Sosialismi on jättänyt jälkensä 1900-luvun demokraattisiin uudistuksiin. Tästä kertoo myös se vimma, jolla oikeisto ajaa Suomessakin työlakien, sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen heikentämistä. Samoin se kamppailu, jota käydään valtionyhtiöiden yksityistämisestä.
Toisaalta työttömyys, köyhyys, ympäristön tuhoutuminen, rahan ja vallan keskittyminen yhä harvemmille osoittavat, että kapitalistinen markkinoiden vapaus ei tuo yhteistä hyvää.
200 rikkainta ihmistä maailmassa omistaa jo yhtä paljon kuin kaksi ja puoli miljardia köyhintä ihmistä saa yhteensä tuloja vuodessa. Ilmastomuutos on hälyttävä osoitus siitä, miten kapitalismi uhkaa ylipäätään inhimillisen elämän mahdollisuuksia tällä maapallolla.
Kapitalisminvastainen taistelu ja sosialismi ovat 2000-luvun tarve.
Marxismi ja sosialismi -seminaarissa Helsingin yliopistolla 21.4.01
Neuvostoliiton hajoamisen opetuksista
Solidaarisuus Neuvostoliitolle ja muille sosialismiin pyrkineille liikkeille ja maille on ollut Suomen kommunistisessa puolueessa aina tärkeä periaate. Neuvostoliiton hajoaminen olikin meille raskas isku. Se on pakottanut arvioimaan monia asioita uudelleen ja myös itsekriittisesti.
Samalla on tietysti syytä todeta se, että vähintäänkin yhtä tärkeä on arvioida nykyisen kapitalismin kehitystä, työväen- ja kansalaisliikkeiden kokemuksia sekä globaalin kehityksen haasteita, kun puhutaan siitä, millaista vaihtoehtoa, millaista sosialismia tarvitaan.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen kehitys on tuonut esille myös sen, mikä myönteinen vaikutus Neuvostoliitolla oli kapitalismin ja kansainväliseen kehitykseen. Pelko sosialismin esimerkin leviämisestä sai porvariston taipumaan moniin uudistuksiin ja hillitsi imperialismin aggressiivisuutta. Nyt kun Neuvostoliittoa ei ole, puretaan myös hyvinvointivaltiota meillä ja muualla. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa niin valtioiden sisällä kuin maailmanlaajuisesti. USA ja Nato ovat ottaneet itselleen oikeuden käyttää asevoimaa missä tahansa.
Olen kirjoittanut Neuvostoliiton hajoamisen opetuksista laajemmin Johan Bäckmanin toimittamana tulossa olevaan kirjaan ns. suomettumisen historiasta. SKP:ssä asiaa on arvioitu monissakin yhteyksissä 90-luvulla. Siitä löytyy myös tiivis arvio toukokuussa pidettävälle puoluekokoukselle valmistelluista Teeseistä. Kommunismin Mustan kirjan esittämiä väitteitä taas arvioidaan kriittisesti mm. Erkki Suden vihkosessa Mustan kirjan valkoisista sivuista.
Solidaarisuus ja kriittisyys
Solidaarisuus Neuvostoliitolle ei tarkoittanut, että Neuvostoliittoa olisi pidetty SKP:ssä mallina, jonka mukaisesti asiat pitää Suomessakin järjestää. Yhteistä olivat ennen muuta tavoitteet riistosta vapaasta yhteiskunnasta, maittemme yhteistyön kehittämisestä sekä rauhasta ja kansainvälisestä solidaarisuudesta. SKP haki kuitenkin Suomen oloissa omaa tietä sosialismiin. Sen katsottiin voivan toteutua vain kansan enemmistön tahdon ja toiminnan tuloksena.
Ero Neuvostoliittoon näkyi useissa konkreettisissa kysymyksissä, kuten suhtautumisessa demokratiaan ja kansalaisvapauksiin, monipuoluejärjestelmään, maanviljelijöiden yksityiseen maanomistukseen, pienyrittäjyyteen, kunnalliseen itsehallintoon ja uskontoon. SKP oli myös ensimmäisiä kommunistisia puolueita, joka kirjasi sodan jälkeen ohjelmaansa rauhanomaisen sosialismiin siirtymisen.
Näin jälkeen päin on tietysti helppo todeta, että SKP:n arviot Neuvostoliitosta olivat liian myönteisiä eikä ongelmien syvyyttä nähty. (Emme kylläkään olleet tässä yksin.) Tosin mitään suuria illuusioita Neuvostoliiton todellisuudesta ei meillä kuitenkaan ollut. Näimme monet ongelmat, mutta luotimme ns. reaalisosialismin mahdollisuuksiin korjata virheet. Eikä Neuvostoliitto olisi ilman monia ihmisten elämään myönteisesti vaikuttaneita saavutuksia pysyä pystyssä yli seitsemän vuosikymmentä, voittaa fasismia maailmansodassa ja nousta suurvallaksi. Voi myös kysyä, millainen Neuvostoliitosta olisi kehittynyt, jos Suomen ja Neuvostoliiton sotien jälkeisen yhteistyön kaltaiset suhteet olisivat voineet kehittyä jo 20-luvulta alkaen yleensäkin lännen ja idän välillä? Saati sitten, jos vallankumoukset olisivat voittaneet myös Euroopan kehittyneimmissä maissa, kuten kommunistit Lokakuun vallankumouksen aikoihin odottivat.
Meidän solidaarisuudessamme ei ollut kyse vain siitä, mitä reaalisosialismi oli, vaan myös sosialismin tarjoamista mahdollisuuksista toisenlaiseen kehitykseen. Kylmän sodan ja porvarillisen tiedotushegemonian oloissa ajauduimme kuitenkin välillä puolustamaan myös sellaista, jota emme itsekään täysin tunteneet tai ymmärtäneet, kuten Neuvostoliiton sotilaallinen sekaantuminen Tshekkoslovakian ja Afganistanin tapahtumiin. Avoimempi ja kriittisempi keskustelu olisi voinut auttaa myös neuvostoliittolaisia tovereitamme.
Ongelmista huolimatta tärkeintä Neuvostoliitossa oli juuri sen reaalisuus. Neuvostoliiton olemassaolo kertoi siitä, että kapitalismiin ei ollut pakko alistua. Samalla oli kyse voimasuhteista. Neuvostoliito oli vastavoima imperialismille. Se tuki lännen työväenliikkeen ja kehitysmaiden vapautusliikkeiden kamppailuja.
Perestroika ja Neuvostoliiton hajoaminen
Neuvostoliiton hajoamisen jyrkkyys kertoo siitä, että ei riitä etsiä syitä vain yksittäisistä virheistä tai joidenkin johtajien petturuudesta. Oleellisempaa kuin Gorbatshovin ja Jeltsinin rooli Neuvostoliiton hajottamisessa on mielestäni se, millainen kehitys tuotti sellaisia johtajia ja antoi heille sellaisia mahdollisuuksia.
On tarpeen arvioida myös sitä yhteiskuntamallia, joka muotoutui tsaristisen imperiumin perintönä saaduista takapajuisista lähtökohdista, ilman laajaa demokratian ja työväenliikkeen perinnettä, kesken jääneen porvarillisen vallankumouksen jatkona sekä sotien ja ulkoisten vihollisten painostuksen oloissa. Ja tietysti myös kommunistien osuutta siinä. Ennen kuin menenän tähän arvioon, haluan vielä todeta sen, että Lokakuun vallankumouksen vaihtoehtona ei ollut aikoinaan Venäjällä mikään sivistynyt demokraattinen oikeusvaltio ja vakaa kapitalismin kehitys vaan valkokenraaleiden oikeistodiktatuuri.
Lokakuun vallankumouksessa keskeisessä roolissa olivat jo ennen sitä syntyneet neuvostot. Kansalaissodan ja ulkovaltojen interventiosotien oloissa niiden rooli jäi usein muodolliseksi. Stalinin kaudella neuvostot sivuutettiin lähes kokonaan keskeisessä päätöksenteossa. Samoin sivuutettiin Leninin viimeisissä kirjoituksissaan esittämät suunnitelmat työväen itsehallinnon kehittämisestä, uudesta talouspolitiikasta, osuustoiminnasta ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta.
Näin muotoutui vähitellen ylhäältä alaspäin rakentuva keskitetty hallintojärjestelmä, jonka ytimessä olivat kommunistisen puolueen johtoelimet, keskeiset ministeriöt ja valtion turvallisuuselimet. Samalla kommunistinen puolue valtiollistui, byrokratisoitui ja irtaantui suurelta osin kansan enemmistön elämästä. Valtiollinen ja puolue-elämä kietoutuivat yhteen. Valta keskittyi tavalla, joka jätti kansalaiset etenkin isoissa asioissa lähinnä hallinnoimisen kohteeksi. Puuttui työväen itsenäisiä edunvalvonnan, kansalaistoiminnan, itsehallinnon ja julkisuuden foorumeita. Tästä seurasi myös vaikeus ilmaista erilaisia erityisetuja, sovitella ristiriitoja ja ratkoa ongelmia, joista monet liittyivät myös kansainväliseen kehitykseen. Arkielämässä suorastaan välttämättömät edunvalvonnan muodot toteutuivat paljolti virallisten muotojen ohitse, tavallaan privatisoituivat.
Vallankumous, jonka piti johtaa sosialismin kehittyessä kohti valtion asteittaista kuoleentumista, synnyttikin valtiollisbyrokraattisen kerrostuman, jonka erityisintressit alkoivat vaikuttaa yhä enemmän myös politiikkaan. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen sisällä käytiin kyllä väittelyitä ja kamppailuja erilaisten suuntausten kesken, esimerkiksi leninistien ja stalinistien välillä, samoin eri alueiden ja alojen edustajien kesken. Mutta puolue menetti kykynsä käydä menestyksellistä poliittista ja ideologista kamppailua, joka olisi nojannut laajaan työväenliikkeen toimintaan ja aktiivisuuteen kansalaisyhteiskunnassa.
Venäjän takapajuisuuden seurauksena neuvostovallan ensimmäisiä tehtäviä oli maan sähköistäminen, teollistaminen ja sivistystason kohottaminen. Tässä edettiinkin nopeasti. Teollistaminenkin tapahtui kuitenkin ylhäältä päin ja paljolti lännessäkin ns. fordismin kaudelta tutuin keinoin. Suurin osa teollisuuden ja kaupunkien työntekijöistä tuli puolifeodaalisista oloista maaseudulta, vailla koulutusta tai työväenliikkeen kokemusta.
Keskitetty valtiollinen hallintojärjestelmä tarjosi teollistamisessa, etenkin sen alkuvaiheissa kiistattomia etuja. Se kykeni ohjaamaan resursseja ja panostamaan suuriinkin hankkeisiin. Mutta keskitetyn valtiollisen omistuksen ja hallinnon ylikoostettu rooli johti siihen, että työntekijät eivät käytännössä hallinneet työnsä ehtoja ja tuloksia. Näin työntekijöiltä, ainakin suurelta osalta puuttui välitön intressi työn tuottavuuden kohottamiseen. Marxin aikoinaan selvittämien tavara- ja rahasuhteiden osuus kysynnän ja tarjonnan ohjaamisessa sivuutettiin hallinnollisilla keinoilla.
Tuloksena oli taloudellisen kehityksen malli, joka ei ottanut riittävästi huomioon ihmisten tarpeita, toimi tehottomasti, korosti määrää laadun kustannuksella. Se ei ollut kovin laajasti innovatiivinen, laiminlöi ympäristönsuojelua ja sen hallinto oli erittäin keskitetty ja hierarkkinen.
Kun tieteellistekninen kumous korosti välttämättömyyttä siirtyä määrää korostaneesta intensiivisestä kasvumallista ekstensiiviseen, laadulliseen vaiheeseen, tämä malli ei enää kyennyt tuottamaan kunnollisia tuloksia. Laadullisten uudistusten toteuttamisessa voitiin vain tietyssä määrin edetä keskitetyllä hallinnolla, suurilla projekteilla jne. Yhä tärkeämmäksi tuli työpaikoilla paikan päällä tapahtuva päätöksenteko ja luova kehitystyö, työntekijöiden vaikutusmahdollisuudet, eri alojen ja alueiden välisten vaakatason yhteyksien kehittäminen, yritysten ja laitosten itsehallinnollisuus, kustannus- ja laatunäkökohtien korostaminen jne.
Kuilu avaruusprojektien kaltaisten huipputeknologian alojen ja kansantalouden yleisen teknologisen tason välillä kasvoi. Se muodostui vähitellen myös koko kansantalouden kehityksen jarruksi. Tavaroiden ja palvelujen tarjonnan kehityksen jääminen jälkeen ostovoimasta johti siihen, että työntekijöiltä puuttui taloudellisia kannustimia parantaa talouden tehokuutta ja laatua. Yrityspuolella keskittyminen suuriin yksiköihin johti monopolinkaltaisiin tilanteisiin, joissa yrityksellä saattoi olla intresseissään jarruttaa laadullisia uudistuksia. Syntyi erilaisia taloudellisen kehityksen pullonkauloja ja ongelmia, joiden ratkomisessa taas tarvittiin ja korostui keskusjohdon rooli. Talousreformeja yritettiin moneen kertaan, mutta ne eivät johtaneet tarvittaviin muutoksiin mm. hallintotavassa.
Lisäksi sodat ja hillitön kilpavarustelu veivät resursseja, vääristivät talouden rakennetta ja korostivat keskitettyä vallankäyttöä. Yhdessä valtion roolin ylikorostamisen kanssa tämä johti myös kansallisuuskysymysten aliarvioimiseen ja Neuvostoliiton suurvaltaetujen korostumiseen SEV-maiden ja Varsovan liiton toiminnassa.
Näin muotoutunut taloudellisen kehityksen malli ei merkinnyt marxismin klassikoiden tavoitteeksi asettamaa uudentyyppisten tuotantovoimien läpimurtoa ja koko tuotantotavan laadullista muutosta. Neuvostoliitto kilpaili kapitalismin kanssa suurelta osin kapitalismin omilla aseilla, suurteollisuuden ja määrällisen kasvun keinoin.
Kaiken kaikkiaan voi todeta, että tieteellisteknisen kumouksen, inhimillisen tekijän korostumisen, ekologisten ongelmien kärjistymisen ja kansainvälistymisen oloissa muodostui yhä selvemmin ristiriita tuotantovoimien yhteiskunnallisen luonteen voimistumisen ja ylhäältä alaspäin rakentuvien tiukasti keskitettyjen tuotantosuhteiden välillä. Samalla kasvoi ristiriita ihmisten tarpeiden kehityksen ja niiden toteuttamisen reaalisten mahdollisuuksien välillä.
Neuvostoliiton hajoamisen opetuksia
Neuvostoliiton hajoamisen keskeiset opetukset voi mielestäni tiivistää seuraavasti:
1. Sosialistinen vallankumous ja sosialismi eivät voi olla vain valtiovallan valtaamista ja asettumista valtiollisen vallan käyttäjäksi. Valtiokoneisto ja puolue eivät voi korvata kansalaisten omaa vaikutusvaltaa ja aktiivisuutta. Eli on luotava uudenlaiset vallankäytön rakenteet, joissa toteutuu todellinen kansanvalta ja jossa turvataan myös yksilön vapaus.
2. Vallankumouksellisen politiikan keinojen tulee olla sopusoinnussa sen tavoitteiden kanssa. Jos tapahtumat irtaantuvat kansalaisten hallinnasta, niillä on taipumus myös kääntyä kansaa vastaan.
3. Sosialistinen omistus ei ole sama kuin pelkkä valtiollistaminen. Tarvitaan työntekijöiden itsehallintoon perustuvia yhteisöllisen omistuksen erilaisia muotoja, joissa tuotantovälineet eivät ole vain yhteisessä vaan myös jokaisen omistuksessa. Valtiollinen ohjaus ei voi myöskään korvata sosialismin rakentamisessa markkinoiden käyttämistä keinona ohjata kysyntää ja markkinoita ihmisten tarpeiden hyväksi.
4. Sosialismissa ei voida ottaa annettuna kapitalismin kehittämiä tuotantovoimia ja tyytyä vain niiden määrälliseen kehittämiseen ja tulosten tasaisempaan jakamiseen. Tarvitaan laadullisesti uudentyyppistä tuotantoa ja elämäntapaa, joka perustuu ekologisesti ja sosiaalisesti kestävään kehitykseen.
5. Kokemus osoittaa, että sosialismi on entistä kansainvälisempi prosessi, entistä tiiviimmin yhteydessä maailmantalouden ja kansainvälisten suhteiden yleiseen kehitykseen. Tätä ei voi kuitenkaan asettaa kansallisen vastakohdaksi tai sivuuttaa kansallisten tekijöiden merkitystä myös globalisaation oloissa.
Perestroika nousi paljolti näistä talouden ja yhteiskunnan uudistamisen tarpeista. Se johti kuitenkin ristiriitaiseen ja hallitsemattomaan prosessiin. Tässä prosessi nousivat esiin ja saivat aloitteen ne voimat, jotka saattoivat tavoitella itselleen valtiollista omaisuutta. Melko pian siirryttiin siihen, että monet valtion yritysten johtajat ja uudet yrittäjät näkivät kapitalismiin siirtymisen keinona lisätä ja vahvistaa omaisuuttaan ja valtaansa.
Tuloksena oli uudenlaisen sosialismin sijasta Neuvostoliiton hajottaminen ja hajoaminen sekä rosvokapitalismin synty. Kuvaavaa on se, että Venäjän duuman selvitysten mukaan valtion tuloista kertyi vuosina 1992-1996 vain pari promillea yksityistämisen tuloista, vaikka lähes 90 prosenttia teollisuudesta ja kaksi kolmannesta muista yrityksistä yksityistettiin.
Sosialismi on 2000-luvun tarve
Idänkaupan romahdus kertoo siitä, että Neuvostoliiton hajoaminen ei ole osoittautunut hyväksi myöskään suomalaisten kannalta. Maamme talouden kehitys on entistä enemmän riippuvainen globaalin kapitalismin työnjaosta ja suhdanteista. Samalla olemme menettäneet EU-jäsenyyden myötä päätösvaltaamme ylikansallisille yhtiöille ja Brysselin komissaareille tavalla, jota ei olisi voinut kuvitellakaan "suomettumiseksi" parjattuun Neuvostoliiton kumppanuuteen liittyvänä.
Neuvostoliiton katoaminen ei merkinnyt sosialismin ja kommunismin kuolemaa.
Sosialismi on jättänyt jälkensä 1900-luvun demokraattisiin uudistuksiin. Tästä kertoo myös se vimma, jolla oikeisto ajaa Suomessakin työlakien, sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen heikentämistä. Samoin se kamppailu, jota käydään valtionyhtiöiden yksityistämisestä.
Toisaalta työttömyys, köyhyys, ympäristön tuhoutuminen, rahan ja vallan keskittyminen yhä harvemmille osoittavat, että kapitalistinen markkinoiden vapaus ei tuo yhteistä hyvää.
200 rikkainta ihmistä maailmassa omistaa jo yhtä paljon kuin kaksi ja puoli miljardia köyhintä ihmistä saa yhteensä tuloja vuodessa. Ilmastomuutos on hälyttävä osoitus siitä, miten kapitalismi uhkaa ylipäätään inhimillisen elämän mahdollisuuksia tällä maapallolla.
Kapitalisminvastainen taistelu ja sosialismi ovat 2000-luvun tarve.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei hallittu finanssipolitiikkaa ,näin totesivat Gorbatsovin ohella monet taloustieteen asiantuntijat N-L:ssä
Neuvostoliitossa oli krooninen finanssilama,jota ei osattu korjata.Sosialismin oloihinsoveltuvaa finanssiteoriaa ei saatu luotua.
Ei se kaatunut hallintomalliin tai solidaarisuuden puutteeseen vaan rahankierron takkuiluun.
Seuraavassa sosialismissa toivoisin hallitsijoitten joukkoon pörssikeinottelijoita ,jotka tuntevat rahan kierron pienintä säiettään myöten.