Olo tuntuu kerrassaan kurjalta, masentaa ihan kamalasti, ahdistaa ja itkettäisi jos vain pystyisin jotenkin itkemään. Tosin en edes halua itkeä mutta tuntuu että sitä kautta tämä psyykkinen jännitys edes hetkellisesti purkautuisi... Mulla on sellainen tilanne, että olen juuri lopettelemassa sitalopraami-lääkitystä ja koin aivan järkyttävän aallonpohjan muutama päivä sitten. Säikähdin ja pelkäsin sitä tilannetta ihan kamalasti, onneksi sain itku kurkussa soitettua terveyskeskukseen (YTHS:lle) ja siellä oli sen verran tomera hoitaja että saatiin soittoaika lääkärille puolen tunnin päähän ja vastaanottoaika parin viikon päähän.
No, minulle määräsi Opamoxia rauhoittavaksi "noin viikon" ajan käytettäväksi sekä käski nostamaan hieman sitä alkup. lääkitystä. Nyt olen taistellut sitä ahdistusta vastaan tuon Opamoxin voimin, toivottavasti tämä masennuslääkekin alkaisi taas vaikuttaa... en jaksa olla koko aikaa rauhoittavien varassa, en pysty lukemaan tärkeään tenttiin, en saa yhtään mitään aikaiseksi. Olen todella masentunut, apaattinen mutta rauhoittavien takia en panikoi tämän ahdistuksen kanssa ja saan unen päästä kiinni edes jotenkin. Olo on tosi kurja, en tiedä miten tämän masennuksen saisi kukistettua... en vain jaksaisi elää enää. Elämä menee oikeastikin tällä hetkellä päin helvettiä ja kaikki kaverit nauttivat omasta elämästään, suunnittelevat tulevaisuutta, perheen perustamista, seurustelun aloittamista. Tosin kavereitakaan ei montaa ole, ainoastaan opiskelukaverit... onneksi on vanhemmat ja lähisuku johon voin turvautua kun pahin yksinäisyys koettelee.
Onko ketään muita samassa tilanteessa eläviä? Olen ajatellut hakeutumista psykoterapiaan mutta pelottaa etten jaksa odottaa niin kauaa, YTHS:llä on kuitenkin pitkät jonot eikä opiskelijalla ole yksityiselle missään nimessä varaa mennä. Pelottaa tulevaisuus jo tämän masennuksenkin takia aikalailla. Pelottaa myös se että jonain aamuna saatan herätä varmana siitä että juuri sinä päivänä tapan itseni. Päivittäin olen miettinyt sitä yhtenä vaihtoehtona kun voimat ei tunnu riittävän avun hakemiseen, tai pikemminkin vaatimiseen. Ja mieluummin kuolisin kuin menettäisin nuoruuteni masennuksesta toipumiseen. Aikaisemmin ajatuskin itsemurhasta sai kylmiä väreitä aikaan, nykyään ajattelen sitä jotenkin neutraalisti, ikäänkuin itsensä tappaminen olisi ihan oikea vaihtoehto. Sekin pelottaa melkoisesti. Tuntuu vaan ettei tähän ongelmaan löydy ikinä ratkaisua...
No, minulle määräsi Opamoxia rauhoittavaksi "noin viikon" ajan käytettäväksi sekä käski nostamaan hieman sitä alkup. lääkitystä. Nyt olen taistellut sitä ahdistusta vastaan tuon Opamoxin voimin, toivottavasti tämä masennuslääkekin alkaisi taas vaikuttaa... en jaksa olla koko aikaa rauhoittavien varassa, en pysty lukemaan tärkeään tenttiin, en saa yhtään mitään aikaiseksi. Olen todella masentunut, apaattinen mutta rauhoittavien takia en panikoi tämän ahdistuksen kanssa ja saan unen päästä kiinni edes jotenkin. Olo on tosi kurja, en tiedä miten tämän masennuksen saisi kukistettua... en vain jaksaisi elää enää. Elämä menee oikeastikin tällä hetkellä päin helvettiä ja kaikki kaverit nauttivat omasta elämästään, suunnittelevat tulevaisuutta, perheen perustamista, seurustelun aloittamista. Tosin kavereitakaan ei montaa ole, ainoastaan opiskelukaverit... onneksi on vanhemmat ja lähisuku johon voin turvautua kun pahin yksinäisyys koettelee.
Onko ketään muita samassa tilanteessa eläviä? Olen ajatellut hakeutumista psykoterapiaan mutta pelottaa etten jaksa odottaa niin kauaa, YTHS:llä on kuitenkin pitkät jonot eikä opiskelijalla ole yksityiselle missään nimessä varaa mennä. Pelottaa tulevaisuus jo tämän masennuksenkin takia aikalailla. Pelottaa myös se että jonain aamuna saatan herätä varmana siitä että juuri sinä päivänä tapan itseni. Päivittäin olen miettinyt sitä yhtenä vaihtoehtona kun voimat ei tunnu riittävän avun hakemiseen, tai pikemminkin vaatimiseen. Ja mieluummin kuolisin kuin menettäisin nuoruuteni masennuksesta toipumiseen. Aikaisemmin ajatuskin itsemurhasta sai kylmiä väreitä aikaan, nykyään ajattelen sitä jotenkin neutraalisti, ikäänkuin itsensä tappaminen olisi ihan oikea vaihtoehto. Sekin pelottaa melkoisesti. Tuntuu vaan ettei tähän ongelmaan löydy ikinä ratkaisua...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voi, kun kuulostaakin tutulta. Itse sain YTHS:ltä apua todella nopeasti ja koska psykiatri luokitteli masennukseni vaikeaksi sain terapiaa, ja mielialalääkityksen, joka on alkanut jollakin lailla jo vaikuttamaankin. Vieläkin on päiviä, jolloin olen täysin ahdistuksen kourissa ja vain rauhoittavat auttavat. Lääkeannoksen nosto on varmaankin minun kohdallani edessä.
Itse hain apua vasta siinä vaiheessa, kun olin aivan pohjalla jo ja melkein tavoittamattomissa. Itsemurha pyöri päässäni ainoana ajatuksena. Vaikka itsemurha-ajatukset ovat jo kaikonneet suurimmaksi osaksi on voimattomuus ja ilottomuus ajaneet minut erakoitumiseen. Ehkäpä tämä joskus helpottaa kokonaan. Toivon niin. Parempaan päin on kuitenkin mennyt, vaikka elämä aika lamassa on edelleenkin ja voimat vähäiset.
Toivottavasti jaksat hakea apua ja saat sitä. Ymmärrän hyvin tunteesi ja sen mitä käyt läpi. Älä anna periksi. Masennukseen saat varmasti apua, kun myönnät täysin rehellisesti miten pohjalla olet. Itsemurha-ajatuksia päässään pyörittelevät otetaan tosissaan. Se vain pitää uskaltaa sanoa ääneen. Ulkopuolelta kun on vaikea nähdä tilanteen vakavuus.
Muistathan myös sellaisen asian, että opiskelija voi myös jäädä sairaslomalle. Kun tilanteesi on noin pahana, olisi varmasti hyvä miettiä sairaslomalle jäämistä. Itseltään on turha vaatia liikaa, koska se vain pahentaa masennuksen noidankehää. Itsestään on tärkeä huolehtia ennen kuin on liian myöhäistä.
Hei. Tuo paha masennuksesi johtuu selvästi citalopraamin lopetusyrityksestä!!! Olen itse kokenut saman, kun yritin lopettaa Remeron-masennuslääkkeen viime talvena. Puolitin annoksen 2 kk ajaksi ja kaikki meni ok, sitten puolitin senkin ja jätin pois ja iski aivan tajuton masennus, alkoi totaalisella unettomuudella, ahdistuksella, kaikki tuntui kaatuvan päälle, ja lopulta haudoin itsemurhaa 2,5 kuukautta. Minä joka en milloinkaan ole sellaista ajatellut, enkä halunnut. Mutta aivokemia muuttuu jotenkin noiden depislääkkeiden kanssa ja kun ne yrittää jättää pois, aivot ei enää toimi ilman niitä, tai siis tulee depis kun serotoniini ei enää toimi samalla lailla. Ehkä tilanne tasottuisi esim. puolessa vuodessa mutta siinä ajassahan on jo voinut tappaa itsensä. Näistä ei lääkeyhtiöt puhu! Minä yritin helmikuussa itsaria ja jouduin psykiatriselle osastolle, koko kevät vaihdeltiin lääkkeitä eikä mikään auttanut, kunnes sain sähköhoitoa 9 kertaa ja se nosti minut kerralla masennuksesta! Remeronkin alkoi vähitellen auttaa ja heinäkuussa nostin sen annosta. Käytän yhä Diapamia yöksi, mutta olen saanut lähes puolitettua senkin annostuksen. Minulla oli myös kilpirauhasen vajaatoiminta puhjennut, mikä osaltaan vaikeutti masennusta ja sehän aiheuttaakin sitä myös. Pyydä tarkistuttamaan myös TSH ja T4V, kun pääset lääkärille. Odota rauhassa, kunhan depislääke alkaa vaikuttaa, menee ehkä 2-3 kk, mutta kyllä sinä nouset sieltä! Minäkin nousin!!!!
lääkityksen lopettamiseen. Aika samanlaiset olot tulee kuin lääkettä aloittaesakin.
Ja kyllä ton edellisen kirjoittajan tapaus oli varsin harvinainen, en kyllä yleistäis.
Yleensä isommat lopetusoireet menee parissa viikossa ohi. Hiukan kauemminkin voi kestää. Ei kuitenkaan kuukausia.
Muistathan, että lopettaminen tehdään hissunkissun annosta pienentämällä...
Hei sulle!
Kerronpa pienen tarinan omasta "opamox" ajastani. Kuutisen vuotta sitten mulle määrättiin eka kerran masennuslääkitys, sillä kertaa lisäksi xanor-niminen rauhoittava lääke. Tämä jakso meni ohi aika pian ja pärjäsin taas hyvin ilmankin. Masennuslääkkeenä silloin cipramil. Kun näitä masennusjaksoja sitte rupesi tulemaan vaikeiden elämäntilanteiden myötä aina uudelleen, myös lääkitystä vaihdeltiin monia, monia kertoja. Noin pari vuotta sitten aloin käyttämään opamoxia säännöllisesti. Ja kun pahoja oloja vaan tuli siitä huolimatta, aloin käyttämään niitä liikaa. Napsin nappeja kohta ihan älyttömän määrän päivässä, tulin riippuvaiseksi niistä. Noin vuosi sitten jouduin eri syiden takia psykiatriseen sairaalaan, josta halusin siirtyä päihdeosastolle vieroitukseen rauhoittavista. Ja joulukuussa tulee vuosi siitä, kun olen ollut ilman rauhoittavia. En sano ettenkö olis niitä ottanu, jos mulla niitä olisi ollut. Olen oman paikkakuntani mielenterveystoimiston asiakas, joten lääkeasiat pysyvät hanskassa. Omasta halustani haen kaksi kertaa viikossa mielialalääkkeeni MTT:ta, etten joskus epätoivoissani ota kaikkia kerralla. Sitä taipumusta nimittäin oli aika pahastikin, mun masennukseeni liittyi ajoittain voimakasta itsetuhoisuutta.
Haluan vaan sanoa, että rauhoittavat ovat paikallaan akuutissa kriisitilanteessa, mutta minä ainakin jäin niihin koukkuun. Eivät tietenkään kaikki jää, mutta varovainen kannattaa olla. Kun ne on niin hyviä peittämään sen pahan olon tunteen, tai paremminkin turruttavat ajatukset niin eipä ihme, että niitä rupee himoitsemaan. Nyt olen huomannu ku olen joutunut kestämään kaikki pahat asiat "selvin" päin, niin yllätys yllätys, kestän ne vaikka ´välillä tuntuu että kuolee siihen ahdistukseen. Tässä oli viime viikolla tilanne jossa sain kolme diapamia, poikani joutui teholle viideksi päiväksi. Ja siinä rupes sydän laukkaamaan aivan liian lujaa, joten suostuin ottamaan ne pamit. Hyviä lääkkeitä tarvittaessa, mutta ainakaan mulle eivät sovi pitäaikaiseen käyttöön. Mulla on riippuvuus olemassa, siitä ei pääse mihinkään. Mutta onnea sulle ja usko, että kyllä se pahan olon huippu joskus taittuu, ei ehkä pysyvästi, mutta seuraavalla kerralla sitä on aina pikkusen vahvempi.
Todella hienoa oli lukea kokemuksianne tästä elämäntilanteesta. Kiitos kaikille vastanneille. Itse tosiaan ajattelin siitä terapiasta kysyä lääkäriltä kunhan vastaanotolle menen ja toivon että lääkäri päättäisi jatkaa tätä mielialalääkitystä nyt jonkin aikaa. Pikkuhiljaa olo on helpottanut rauhoittavien ja sitalopraamin vaikutuksesta mutta edelleen mieltä kalvaa se että koko elämä saattaa olla kiinni niistä lääkkeistä ja jos lääkitys lopetettaisiin, voisi seuraukset olla tuhoisia... En ikinä olisi uskonut että mielialalääkkeiden lopettamisesta seuraisi entistäkin pahempi masennus. Muutamaa viikkoa aiemmin olin kuitenkin iloinen ja elämänhaluinen vielä, koko romahdus tuli niin äkkiä ja arvaamatta. Kyllä siinä usko lääkityksen "parantavaan vaikutukseen" romahti aikalailla. Olen jopa miettinyt josko joudun syömään mielialalääkkeitä lopun ikääni, jotenkin vaan tuntuu siltä. Noista Opamoxeista vielä. Mulla se annos on 15mg tai puolet siitä tarvittaessa, nyt olen pari päivää ollut ilman ja pyrin kyllä välttämään riippuvuuden kehittymistä viimeiseen asti. Kai se on turvallinen lääke jos sitä ottaa ohjeiden mukaan ja todelliseen tarpeeseen.
Masennuslääkitystä jatketaan yleensä aika kauan, oiskohan se ollu mulla eka kerralla puolisen vuotta. Nyt olen jo pari-kolme vuotta syönyt masennuslääkkeitä, eikä loppua näy. Tämän hetkinen lääkitys tuntuu sopivalta, pärjään aika hyvin. On jopa puhuttu estolääkityksestä, joka voi olla loppuelämän pituinen. Mutta en enää kauhistu ajatusta siitä, onhan monissa muissakin sairauksissa pitkä lääkitys. Monilla on vaan sellanen kuva, että mielialalääkkeitä syövät olisivat jotain narkkareihin verrattavia hörhöjä. Mutta sehän ei pidä paikkaansa, ihmiset vaan eivät tiedä asioista. Tsemppiä syksyyn, pötkitään eteenpäin:)
Mutta jos lääkitys auttaa sinua, niin lääkityksellä on parantava vaikutus. Kyllä moniin muihinkin sairauksiin joutuu syömään lääkettä pitkään tai sitten jopa loppuelämänsä. Jos olo pysyy lääkkeillä hyvänä, mitä pahaa siinä olisi että niitä söisi? Pahempi kai se on, jos lääkkeet eivät tehoa. Niitä ihmisiäkin kun löytyy melkoisen paljon. Miksi mielialahäiriö ja siihen lääkityksen syöminen nähdään jotenkin auttamattoman kammottavana asiana. Käyttäähän diabetikkokin insuliinia pysyäkseen elossa. Turha häpeä pois. Asioissa kannattaa katsoa sitä parempaa puolta.