Olen ollut enemmän tai vähemmän syömishäiriöinen viimeiset 3 vuotta. Ollut kaikenmaailman kepulikonsteja laihtua. Oksentamista, syömättä jättämistä, hulluna liikkumista jne.
Kuitenkin laihdutin sitten ihan terveellisin keinoin itseni ylipainoisesta normaalipainoiseksi. Mutta heti, kun pääsin normaalipainoon alkoi paastoaminen ja hulluna urheileminen. Ja laihdutin itseni normaalipainon alarajoille.
Mulla on sellasia kausia, että syön tosi tosi huonosti ja juoksen ihan hullusti. Öisin herään siihen, että mahaan koskee, kun se on niin tyhjä ja silti litkin vaan vettä saadakseni nälän tunteen pois ja syön pari leipää ja rasvatonta jogurttia päivän aikana.
Ongelmahan on se, että oon välillä niin väsynyt koko ruoka hässäkkään, että oon sitten pahalla tuulella, en puhu mitään ja elän vaan omassa pikku ongelmassani ja pohdin sitä. Sitten poikaytsävä kyselee, että mikä mua vaivaa..oonko sille jostain suuttunu, onko hän tehny jotain tai jättäny tekemättä. Ja minä sanon vaan, että ei ole hänessä mitään vikaa, että ihan mun omia ongelmia ja että ei vaan aina jaksa olla hyvällä tuulella.
Haluaisin tavallaan kertoa hänelle missä mennään ja miksi. Mutta jotenkin tuntuu, että hän ei ehkä ymmärtäisi tai kuvittelisi, että kaikki saataisiin kuntoon, kun hän ottaisi asiakseen vahtia ja pakko syöttää..jotenkin hän on sen tyyppinen ihminen. Ja toisaalta...ollaan oltu yhdessä vasta niin vähän aikaa, että en muutenkaan usko sen olevan ajankohtaista (ja kun ei musta sillä tavalla huomaa ulospäin, että mulla on joku ongelma. Joskus joku saattaa huomauttaa, että "Ootpas sä taas laihtunut." tai poikaystävä on joskus kysynyt, että "Miksi sä oot noin laiha? haluatko sä olla?" Ja ite en taas näe itteeni mitenkään epänormaalin laihana) jotenkin tuntuu, että tämä "vika" minussa olisi liikaa...kuka haluaisi tälläisen tyttöystävän jolla on jotakin sairaita pakkomielteitä, joissa ei oo mitään järkeä. Ahdistaa.
Tämä teksti nyt on ehkä selkeän epäselkeä, mutta pakko oli saada jonnekin purkaa, jossa ehkä tajutaan miltä tuntuu...
Kuitenkin laihdutin sitten ihan terveellisin keinoin itseni ylipainoisesta normaalipainoiseksi. Mutta heti, kun pääsin normaalipainoon alkoi paastoaminen ja hulluna urheileminen. Ja laihdutin itseni normaalipainon alarajoille.
Mulla on sellasia kausia, että syön tosi tosi huonosti ja juoksen ihan hullusti. Öisin herään siihen, että mahaan koskee, kun se on niin tyhjä ja silti litkin vaan vettä saadakseni nälän tunteen pois ja syön pari leipää ja rasvatonta jogurttia päivän aikana.
Ongelmahan on se, että oon välillä niin väsynyt koko ruoka hässäkkään, että oon sitten pahalla tuulella, en puhu mitään ja elän vaan omassa pikku ongelmassani ja pohdin sitä. Sitten poikaytsävä kyselee, että mikä mua vaivaa..oonko sille jostain suuttunu, onko hän tehny jotain tai jättäny tekemättä. Ja minä sanon vaan, että ei ole hänessä mitään vikaa, että ihan mun omia ongelmia ja että ei vaan aina jaksa olla hyvällä tuulella.
Haluaisin tavallaan kertoa hänelle missä mennään ja miksi. Mutta jotenkin tuntuu, että hän ei ehkä ymmärtäisi tai kuvittelisi, että kaikki saataisiin kuntoon, kun hän ottaisi asiakseen vahtia ja pakko syöttää..jotenkin hän on sen tyyppinen ihminen. Ja toisaalta...ollaan oltu yhdessä vasta niin vähän aikaa, että en muutenkaan usko sen olevan ajankohtaista (ja kun ei musta sillä tavalla huomaa ulospäin, että mulla on joku ongelma. Joskus joku saattaa huomauttaa, että "Ootpas sä taas laihtunut." tai poikaystävä on joskus kysynyt, että "Miksi sä oot noin laiha? haluatko sä olla?" Ja ite en taas näe itteeni mitenkään epänormaalin laihana) jotenkin tuntuu, että tämä "vika" minussa olisi liikaa...kuka haluaisi tälläisen tyttöystävän jolla on jotakin sairaita pakkomielteitä, joissa ei oo mitään järkeä. Ahdistaa.
Tämä teksti nyt on ehkä selkeän epäselkeä, mutta pakko oli saada jonnekin purkaa, jossa ehkä tajutaan miltä tuntuu...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kehottaisin sinua kertomaan poikaystävällesi. Jatkuva salailu ja valehtelu syö sekä sinua itseäsi että poikaystävääsi. Ymmärrän pelkosi pakkosyötöstä ja siksi sinun kannattaa kertoa hänelle suoraan, että kyseinen toiminta saattaisi jopa pahentaa tilannetta (näin omalla kohdallani).
Ruumiinkuvan väärentyminen on vakava ja jotenkin omituinenkin juttu. Nyt kun omasta paranemisestani on jo muutama vuosi niin en voi kuin ihmetellä miten itseni näin. Myös sinun kannattaisi uskoa se mitä ihmiset sanovat. Jos joku sanoo sinun laihtuneen tai poikaystäväsi ihmettelee laihuuttasi, ota se tosissasi (olet laiha!). Eikä sinulla ole tarvetta laihtua enää. Ja yksi konkreettinen neuvo - unohda vaaka. Se auttoi ainakin minulla, enkä ole tähän päivään mennessäkään käynyt vaa'alla.
Yksi asia voisi myös auttaa sinua. Tee ruuasta mukava asia (älä kuitenkaan liian mukava :)) ja tehkää hyviä, terveellisiä ruokia poikaystäväsi kanssa vaikka yhdessä. Ja opettele nauttimaan ruuasta- se ei ole vihollinen.
Ja vaikka te ette ole olleet yhdessä vielä kovin kauaa niin tuollaisen kokemuksen jakaminen voisi myös yhdistää teitä. Miehet tosin tuppaavat joskus olemaan tällaisissa asioissa vähän mustavalkoisia :) ja siksi sinun olisi hyvä kertoa asia hänelle juurta jaksaen ja kärsivällisesti. Ja muista myös mainita miehellesi, että kommentointi paranemisen myötä (mahdollisesti) tulevista kiloista ei ole suotavaa.
Kun jaat asian on sitä helpompi kantaa. Tsemppiä sinulle :) koita unohtaa painoasiat ja keskity mukavampiin asioihin, pinnistä vaikka väkisin :) ajan kanssa se tuottaa kyllä tulosta.