Kukaan ei ymmärrä!! Ja mitä väliä sillä on vaikka ymmärtäisikin.. Koska eihän se ymmärrys tuo minua pois täältä. Olen lasikuplassa. Mutta onhan täällä paljon kaikenlaista, ei siis ole onneksi tyhjää. Tunteita on joka lähtöön, tosin lasipallon ulkopuolelle vietäessä ne eivät enää toimi. Tunteet eivät ole riippuvaisia mistään, ne vain mesovat miten lystäävät. On sisäisessä maailmassani myös rumuutta ja kauneutta. Haikeus on ehkä kuitenkin lempparini. Pelkoa ja ahdistusta on paljon. Kiirettäkin riittää, mutta se ei ole kiinni missään, se vain juoksee ja minä yritän pysyä mukana.
Yksinkertaisesti tämä on kai sitä etten minä toimi. Kukaan ei näe tämän lasipallon sisään. Minunkin on nykyään vaikeampi nähdä ulos. Elän niin paljon sisäänpäin, ettei pääni ulkopuolella oleva elämä ole enää ulottuvillani. Se on maailma johon en kuulu, en saa siitä kiinni, en ymmärrä sitä, en tavoita sitä. Tuossa maailmassa minun tulisi valita elämässäni jokin suunta, mutta mitä hyötyä niin on tehdä, kun en näe syytä pyrkiä mihinkään päämäärään. En tiedä mitä haluan. Sitäkään en tiedä mitä en halua. Olisi niin hienoa joskus olla ihmisen vierellä, ja vain pystyä tuntemaan se hetki, että olen juuri siinä!! Mutta minä olen aina hajallaan, olen kaikkialla muualla mutta en siinä paikassa, en sen ihmisen kanssa. Olen yksin mieleni vankilassa.
Voin kuolla tai voin elää. Onko elämän tarkoitus nauttia mahdollisimman paljon? Jos päättäisin niin, minulla olisi jokin suunta. Mutta entä kärsimys? Sehän on tärkeää. Nautinto on tylsää pidemmän päälle jos sitä vertaa kipuun. Kipu ei koskaan ole tylsistyttävää. Minun elämäni on ihan liian helppoa, tämä helppous tekee aivoista mössöä. Tuntuu kuin pyörisin pumpulissa, olisipa edes yksi neula eksynyt joukkoon. Olemassaolo on kuitenkin hirvittävä taakka. Tiedän että olen, ja silti olen "irti" itsestäni ja tästä maailmasta. Mikä voisi palauttaa irtonaisen?
Tämä kirjoitus on varmaankin sekavaa luettavaa, enpä sitä järkeväksi tarkoittanutkaan. Mieleni on tällä hetkellä hajallaan, kurjan tuntuista. Tunnen eläväni musiikissa, mutta hiljaisuuteen saattaisin vaikka hävitä kokonaan. Sekavia ajatuksia kirjoittaessani olen sentään olemassa. Kai tämän palstan tarkoitus on helpottaa oloa. Mieli vain tunkee tätä lausemössöä lisää ja lisää. Turhauttavaa mutta totta..
Yksinkertaisesti tämä on kai sitä etten minä toimi. Kukaan ei näe tämän lasipallon sisään. Minunkin on nykyään vaikeampi nähdä ulos. Elän niin paljon sisäänpäin, ettei pääni ulkopuolella oleva elämä ole enää ulottuvillani. Se on maailma johon en kuulu, en saa siitä kiinni, en ymmärrä sitä, en tavoita sitä. Tuossa maailmassa minun tulisi valita elämässäni jokin suunta, mutta mitä hyötyä niin on tehdä, kun en näe syytä pyrkiä mihinkään päämäärään. En tiedä mitä haluan. Sitäkään en tiedä mitä en halua. Olisi niin hienoa joskus olla ihmisen vierellä, ja vain pystyä tuntemaan se hetki, että olen juuri siinä!! Mutta minä olen aina hajallaan, olen kaikkialla muualla mutta en siinä paikassa, en sen ihmisen kanssa. Olen yksin mieleni vankilassa.
Voin kuolla tai voin elää. Onko elämän tarkoitus nauttia mahdollisimman paljon? Jos päättäisin niin, minulla olisi jokin suunta. Mutta entä kärsimys? Sehän on tärkeää. Nautinto on tylsää pidemmän päälle jos sitä vertaa kipuun. Kipu ei koskaan ole tylsistyttävää. Minun elämäni on ihan liian helppoa, tämä helppous tekee aivoista mössöä. Tuntuu kuin pyörisin pumpulissa, olisipa edes yksi neula eksynyt joukkoon. Olemassaolo on kuitenkin hirvittävä taakka. Tiedän että olen, ja silti olen "irti" itsestäni ja tästä maailmasta. Mikä voisi palauttaa irtonaisen?
Tämä kirjoitus on varmaankin sekavaa luettavaa, enpä sitä järkeväksi tarkoittanutkaan. Mieleni on tällä hetkellä hajallaan, kurjan tuntuista. Tunnen eläväni musiikissa, mutta hiljaisuuteen saattaisin vaikka hävitä kokonaan. Sekavia ajatuksia kirjoittaessani olen sentään olemassa. Kai tämän palstan tarkoitus on helpottaa oloa. Mieli vain tunkee tätä lausemössöä lisää ja lisää. Turhauttavaa mutta totta..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minullekin on yksinäisyys ihan tuttua. Välillä sitä todellakin kaipaa toista ihmistä rinnalle.
Tuntuuko sinusta, ettet saa oikein yhteyttä toisiin ihmisiin?
En saa yhteyttä toisiin, mutta en myöskään itseeni. Välillä on vaikea koota pään sisään tietty kokonaisuus eli "minä". Ei ole vastausta kysymykseen; kuka minä olen. Vaikea sanoa kaipaanko ihmisiä ympärilleni. Miksi ihmiset viihtyvät toistensa kanssa? Hakevatko he hyötyä toisistaan? Minun on vaikea olla ihmisten seurassa koska se tavallaan hajottaa minun persoonani. En tiedä kuka olen joten lukkiudun automaattisesti muodostuvan roolin sisään. Kaikki toiminta vaikeutuu, kun varmuus omasta olemassaolosta hämärtyy. Kaikissa sosiaalisissa tilanteissa minut valtaa kauhu, en tiedä miten käyttäytyä. Ei ole mitään minuuden ydintä joka ohjaisi tekojani. Toinen ihminen tuntuu olevan niin kaukana, niin saavuttamattomissa. Mitä hyötyä on keskustelusta?
Sitä, että se on keino ilmaista itseään. Kuulla toista ihmistä ja tulla itse kuulluksi.
Oletko koskaan todella kuunnellut muita ihmisiä? Sitä, mitä he oikeasti sanopvat?
Luulen, että et malta kuunnella. Päässäsi pyörii vain omat asiat.
Onko joku sinua todella kuunnellut? On hieno tunne, kun joku malttaa kuunnella keskeyttämättä ja liikehtimättä tuolillaan levottomasti....
Voisit kokeilla vaikka psyk sairaanhoitajaa tai psykologia. He kuuntelevat ammattitaitoisesti. Heille on sillä hetkellä vain sinä olemassa. Samalla kun saa rauhassa puhua asioitaan, asiat jotenkin kirkastuvat itellekin ja kaikki selkenee.
Eilen (olikohan se eilen?) yritin kirjoittaa mutta olin liian soosissa. Tiedän mikä idea keskustelussa on silloin kun keskustelijat tiedostavat itsensä ja olemassaolonsa. Mutta kun minä puhun jollekulle, alkaa tuntua etten se ole minä joka puhuu. Minua ei ole. Paikallani on vain joku kuvajainen minusta, jolla on summassa valitut ajatukset ja mielipiteet. Miten sellaisen kautta voi ilmaista itseään? Kaikki mitä tuo otus puhuu, miten se käyttäytyy, millaisen kuvan se itsestään antaa on tavallaan valhetta. En se on minä. Jos joku minulle puhuu, hän puhuu vain huoneessa leijaileville hajanaisille ajatuksille. Minussa ei ole mitään kiinteää ydintä jossa kaikki olisi kiinni.
Se mitä pääni sisällä todella pyörii on mahdotonta tuoda ulos. Ainakaan suomen kielessä ei ole olemassa ilmaisuja niille asioille. Jos joku minua todella kuuntelee, yrittää ymmärtää, ei se vain onnistu. Jokainen ihminen on ehdottoman yksin päänsä sisällä, harvat sen on onneksi huomaavat. Minä tunnen sellaisen yksinäisyyden tässä koko ajan, ihmisten seurassa se vain korostuu. Minä tiedän ettei tällä pallolla ole henkilöä joka sen yksinäisyyden voisi viedä pois. Minusta puuttuu pala, mutten tiedä mikä se pala voisi olla. Voisin mennä minne vain, mutten koskaan olisi siellä missä minun pitäisikin olla. Tavallaan en siis koskaan pääse "kotiin", paitsi ehkä sitten kun kuolen.
Kirjoitit todella kuvannollisesti minkälaista on kun minuus on kadoksissa tai sirpaleina. Eikä sillä tavalla ajatellen tuossa sun tekstissä ollut mitään sekavaa. Tunteet vain jyllää päässä, mutta ei ole minua joka olisi valjastanut ne käyttöönsä.
Mä olen kanssa elämässäni kokenut hyvin paljon kaikkea kauheata. Tiedän miltä tuntuu, kun minuus alkaa mureneen. Tuntuu että pitää viimeisillä voimilla kiinni jostain jyrkästä kalliokielekkeestä, mutta juuri mitään ei ole tehtävissä tippumisen estämiseksi. Joskus sattuu vahingossa saamaan jostain heinänpätkästä kiinni jolloin tipahtaminen hidastuu.
Mä olen myös tullut siihen tulokseen, että minuus syntyy vuorovaikutuksessa muitten ihmisten kanssa. Niinkuin mitenkä voisi olla minua jollei ole muita ihmisiä joihin itseäni voisin verrata. Tai vertauskuvallisesti mitenkä olisi järkevää määrittää kakkosen kokoista numeroa jollei olisi muita numeroita johon sitä suuruutta voisi verrata. Tai mitenkä voisi olla hyvää ellei olisi pahaa minkä avulla oppii erottamaan mikä on hyvää.
Olen myös omalta kohdaltani huomannut kuinka itsekkin kipeästi kaipaan sosiaalista vuorovaikutusta sillei, että on hyvä olla toisen kanssa jutellessa tai vaan ollessa. Mutta tähän minä sitten kaadunkin. Ahdistun niin paljon lähes kaikkien ihmisten kanssa. Sulla lienee vähän sama juttu, että sosiaalisuus olisi tärkeää ja eheyttävää, mutta jokin estää ettei pysty oleen toisten kanssa.
No mulla yhä enemmän näyttää tuossa oleen kyse rakkauden puutteesta ja liian paljon olen liian läheisiä ihmisiä elämässäni menettänyt. Vain suru tulee aina takaisin enkä sitäkään pysty suremaan ilman muiden ihmisten läsnäoloa. Tai vaikka sitten pystyn silloin tällöin suremaan niin sitten hävettää ihan vietävästi ja sattuu ja tuntuu että tuota surua tulee yhä enemmän pintaan aina vain lisää.
Olen siis "menettänyt" äidin ollessani kaksivuotias. Olen myös menettänyt hyvin monta läheistä ihmistä erinäisistä syistä johtuen. Ja isä ei ole osannut ilmaista muutakuin suuttumalla jos on mennyt kertomaan kuinka paha olo on olla.
Kenties sulla on samanlaisia tuntemuksia tuossa estämässä tuon sosiaalisuuden ja sitä kautta minuuden eheytymisen ja rakentumisen muodostumista?