Toisaalta haluaisi tappaa itsensä että pääsisi tästä tuskasta eroon, mutta että pystyisi siihen niin pitäisi tuskaistua vielä vähän lisää. Ja jos yrittää tuskaistua lisää niin tulee niin paha olo että on pakko tehdä jotain mikä helpottaa oloa, esim. kuunnella musiikkia ja sitten olo taas helpottaa juuri sen verran ettei pystykkään tekemään sitä.
Ja toinen ristiriita on kun haluaisi tappaa itsensä, muttei haluaisi aiheuttaa surua lähimmäisille. Ja sehän on vähän mahdotonta. Ja sitten sitä miettii kaikenlaisia "oikeutuksia" tehdä se. Että jos minun oloni on nyt pahempi kuin mitä tekoni heille aiheuttama olo, niin sitten olen oikeutettu tekemään se. Mutta kun ei sitä tiedä etukäteen miten se vaikuttaa heihin. Ja heitä on kuitenkin monta, niin pahojen olojen yhteenlaskettu summa on silloin enemmän kuin minun paha oloni, joten en taaskaan ole oikeutettu tekemään sitä. Mutta eikö ole kohtuutonta vaatia joltain, että eläsi vain muiden takia? Jos ei minulla ole mitään muuta syytä elää kuin se, niin silloin olen oikeutettu lähtemään täältä, eikö?!
Eli yhtenvetona: pitäisi löytää keino tappaa itsensä tuntematta tuskaa ja aiheuttamatta surua toisille. Vaikka mietin näitä juttuja koko ajan niin en ole keksinyt ratkaisua tähän ongelmaan. Ja nyt pähkäilenkin että mihin tämä kaikki oikein päättyy? Parannunko tästä yhtäkkiä (mihin en usko) vai pystynkö sittenkin tappamaan itseni? Kaikkein todennäköisin vaihtoehto on se, ettei kumpikaan toteudu, vaan elämäni jatkuu tällaisena tasaisen tylsänä olemisena kunnes sitten joskus kuolla kupsahdan vanhuuteen. Se olisi kaikkein pahin vaihtoehto.
Ja toinen ristiriita on kun haluaisi tappaa itsensä, muttei haluaisi aiheuttaa surua lähimmäisille. Ja sehän on vähän mahdotonta. Ja sitten sitä miettii kaikenlaisia "oikeutuksia" tehdä se. Että jos minun oloni on nyt pahempi kuin mitä tekoni heille aiheuttama olo, niin sitten olen oikeutettu tekemään se. Mutta kun ei sitä tiedä etukäteen miten se vaikuttaa heihin. Ja heitä on kuitenkin monta, niin pahojen olojen yhteenlaskettu summa on silloin enemmän kuin minun paha oloni, joten en taaskaan ole oikeutettu tekemään sitä. Mutta eikö ole kohtuutonta vaatia joltain, että eläsi vain muiden takia? Jos ei minulla ole mitään muuta syytä elää kuin se, niin silloin olen oikeutettu lähtemään täältä, eikö?!
Eli yhtenvetona: pitäisi löytää keino tappaa itsensä tuntematta tuskaa ja aiheuttamatta surua toisille. Vaikka mietin näitä juttuja koko ajan niin en ole keksinyt ratkaisua tähän ongelmaan. Ja nyt pähkäilenkin että mihin tämä kaikki oikein päättyy? Parannunko tästä yhtäkkiä (mihin en usko) vai pystynkö sittenkin tappamaan itseni? Kaikkein todennäköisin vaihtoehto on se, ettei kumpikaan toteudu, vaan elämäni jatkuu tällaisena tasaisen tylsänä olemisena kunnes sitten joskus kuolla kupsahdan vanhuuteen. Se olisi kaikkein pahin vaihtoehto.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Luojallesi tuosta pahasta olostasi. Hänellä on kyky antaa sinulle aivan uusi elämä.
haistattaisin sinulle. Mene muualle harrastamaan käännytystyötäsi vitun runkkukusipää-ääliö.
Ps. Kiitos, olo parani heti!
hermorauniona. Jotenkin repesin nauramaan tän ansiosta, eli jotakin hyvää tässä päivässä.
varmaan tällä hetkellä monen muunkin mielessä. Minulla jo ikää sen verran, että kaikenlaisia vaihtoehtoja mielessä pyöritellyt. Silloin kun tuska,ahdistus, paha olo rankimmillaan sitä tulee väkisinkin ajatelleeksi, mitä järkeä jatkaa olemassaoloaan kun nuo huonot olotilat toistuvasti uusiutuvat. Onko siis vain yhden kärsittävä, jottei aiheuttaisi monelle muulle tuskaa/syyllisyyttä? Elämähän on ainakin mun kohdalla sillai käynyt, ettei edes fyysisiä sairauksia tai vammoja sattunut, jolloin voisi ulkopuolisetkin ihmiset nähdä miten vaikeaa elämä on. Näillä psyyke/tunne-elämän vaikeuksilla sitä ei pysty kukaan tietämään! Päivästä toiseen pääsee lääkityksel kun muuta hoitoa ei tarjolla, mutta myös ajatuksella, että ehkä huomenna joudun onnettomuuteen tai sairastun niin, että kuolema lopultakin tulee. sillä menneisyyttä katsoen maailma ei minussa menetä mitään! Tosin eihän mekään voida tietää mitä joku lähiomainen, ystävä,tuttu jossakin hyvin lähellä voi kärsiä aivan samoista ongelmista kuin mitä me itsekkin! Jos joskus voi jollakin tavoin auttaa vastaavanlaisissa tilanteissa kuin mitä itsellä on, niin silloin voisin kuvitella, että en ole elänyt turhaan! Näillä mietteillä minä räpiköin päivästä toiseen. Tietoisuus siitä, että meitä on niin paljon Sun kaltaisissa ajatuksissa eläviä ei varmaankaan lohduta yhtään. Ehkä Joku "selvityjä" voisi antaa hyviä neuvoja?
Kyllähän se tietenkin lohduttaa, että on muitakin jotka ymmärtävät miltä tuntuu, mutta toisaalta olisi kyllä kiva kuulla, että jollain menisi välillä hyvinkin tässä maailmassa. Muillakin kuin noilla uskoon hurahtaneilla... Taitaa vaan olla niin ettei tässä maailmassa voi kellään mennä oikein hyvin. Tai sitten en vaan osaa nähdä missään mitään hyvää. Se kai kuuluu taudinkuvaan.
Selviytyjät, antakaa neuvoja miten oppia nauttimaan elämästä jälleen. Pystyykö siihen edes?
Itse kärsin keskivaikeasta masenneuksesta ja ahdistuneisuudesta. Vuoden sisällä kaksi ihmissuhteen loppumista... Ja itkettää päivittäin. Ja se ahdistus...
Silti koen, että toivoa on ja elämä kääntynyt parempaan suuntaan. En oikein edes tiedä mikä tässä on. Lääkäri mua kovasti puisteli, että "Herää pahvi! Sun pitää itsekin tehdä jotain." Terapiassa käyn ja lääkitys on.
Jotenkin tuon lääkärissä käynnin jälkeen tajus, että ei kukaan välitä minusta niin paljon kuin minä itse. Itse on oman elämän herra. Ei kukaan voi auttaa minua, jos en itse pyristele pois tästä ahdistavasta elämäntilanteesta.
Tuo ajatus ja sitten se (aiemmin kun täällä kerroin), Sepram-lääkitys oli niin epäsopiva minulle, että luulin oikeasti menettäväni mielentarveyteni! Jotenkin aatteli, että jos tästä selviän ja jos tosiaankaan en ole oikeasti tulossa hulluksi vaan tuo lääkitys sen aiheuttaa, niin selviän mistä vaan. Ei tullut enää "hulluuskohtauksia" lääkkeen lopettamisen jälkeen. Jotenkin sitä osaa arvostaa nyt mielenterveyttään enemmän, kun meinasi menettää sen.
Aloitin E-Epa-kalaöljyn syömisen (sis. antidepressiivisiä ja -psykoottisia aineosia) ja b-vitamiinikuurin ja aloin lenkkeillä viikko sitten.
Lenkistä menee ensimmäiset viisitoista minuuttia siihen, kun kävelen kuin "hullu" ja noidun ja kiroilen. Onneksi asuu maaseudulla eikä samaan aikaan ole lähellä muita. Puran aggressioita ja ahdistusta askeliin. Paluumatkalla sitten olo on jo paljon huojuntuneempi.
Lainasin kirjastosta itsetutkiskeluoppaita kuten: Ymmärrä tunteesi, hyväksy itsesi. Tai joku vastaava se oli...
Lisäksi olen oppinut puhumaan ja itkemään. Lapsuunkodista tulee oppi, että itku on häpeällistä. No, ainakin itken itsekseni kovasti. Sitten puhun ja puhun ja puhut. Terapeutille ja ystäville. Kirjoitan tänne ja eri foorumeihin. Kirjoitan paperille. Vaikka kirjoittaa vaan kirosanoja sivullisen, niin saa ainakin tunteitaan ulos ja pois mielestä. Kirjoittelen mesessä kavereideni kanssa. Olen sanonut ystävilleni, että koittakaa kestää.
Ennen salailin vaikeuksiani, nykymaailmassa kun pitää olla niin vahva ja täydellinen. Mutta pakko ne asiat on mielestä purkaa.
Taivaanrannassa pilkottaa toivoa aina satunnaisesti. Pitää yrittää uskoa, että elämä paranee ja saada siihen sisältöä ja koota ympärilleen mukavia asioita. Polttaa kynttilää ja nauttia kamomillateetä sen ääressä. :)
Jea, mullakin itsemurha herättää ristiriitaisia tunteita. Hieman eri tavalla kuin sinulla tosin. Kunnioitan sitä että kannat huolta läheisistäsi ja mietit asiaa heidän kannaltaan. Itse en oikein osaa eläytyä tunteisiin joita läheiseni mahdollisesti tuntisivat jos tappaisin itseni. Johtuu ehkä siitä että olen niin tottunut ajattelemaan elämää pahana ja olemattomuutta hyvänä. Jos joku perheestäni tappaisi itsensä olisin tietysti surullinen, mutta surisin vain itsekkäästi omaa menetystäni. Kuolleen itsensä puolesta olisin vain onnellinen ja helpottunut. Eniten tässä skenaariossa ahdistaa muiden jäljelle jääneiden sekasortoinen epätoivo ja murhe.
Itsemurhan oikeutuksesta olen sitä mieltä että perheettömillä on ilman muuta oikeus itsemurhaan. Lapsia hankkineiden kohdalla tilanne on oleellisesti toinen, heidän tapauksessaan en osaa sanoa. Tämä on siis vain oma mielipiteeni eikä mikään tarkoituksellinen provokaatio, vaikka olen toki kiinnostunut keskustelemaan aiheesta. Minulle suurin este itsemurhaan on epävarmuus tuonpuoleisesta, ja tätähän voin pähkäillä aina luonnolliseen kuolemaan asti. Vittu.
Me perheettömät voimme tappaa itsemme jos haluamme, koska kenenkään elämä ei olennaisesti riipu meistä. Olemme vapaita päättämään omasta puolestamme. Samalla se tarkoittaa sitä, että perheelliset eivät siis saa tappaa itseään. Muistakaahan se, kaikki perheelliset.
Tuosta tuonpuoleisesta olen kyllä itse aika varma. Ei siellä nimittäin ole mitään. Ja vaikka olisikin, niin tuskin se nyt tästä pahemmaksi ainakaan muuttuu :)
Minun suurin esteeni on se, kun pystyn vielä jotenkin kuitenkin elämäänkin. En ole umpikujassa niinsanotusti. Joten aina kun päätän sen tänään tehdä, muutankin mieleni, koska "jos nyt kuitenkin sen teen, niin ei kai haittaa, jos teen sen vasta huomenna". Ja näin sitä on menty jo monta huomista eteenpäin...
Aika lailla samaa mieltä olen Aku Ankan kanssa.
Itsemurha-ajatuksia yritetään estää syyllistämällä. Jos teet sen, niin ajattele miten paljon kaikki läheisesi joutuvat sinun vuoksesi kärsimään. Vaikka ei ole omaa perhettä, niin monilla on kuitenkin vanhemmat, siskot ja veljet. Mikä on se kärsimyksen määrä mitä ihmisen pitää sietää, että hänen läheistensä elämä menisi mukavasti? Vakavasta fyysisestä sairaudesta kärsivän itsemurhaa pidetään ymmärrettävänä, mutta kroonista henkistä tuskaa kärsivälle se ei ole hyväksyttävä tapa ratkaista asia.
Ystäväpiiristäni kaksi ihmistä on kuollut itsemurhan kautta, siten ettei tekotavassa ole ollut mitään selittelyn varaa. Kaksi on kuollut virallisesti tapaturmaisesti, mutta itse olin nähnyt jo pitkään että he elävät vaihetta missä elämä ja kuolema ovat ihan samanarvoisia. Heille elämä oli kuin venäläistä rulettia, jos nalli napsahtaa niin se on sitten siinä.
Kaipaan ja ikävöin noita noita menettämiäni ystäviä. En osaa tuntea surua, koska näin läheltä kuinka he kärsivät. Kunnioitan heidän tekemiään lopullisia päätöksiä, toivon tai uskon että he ovat tehneet omalla kohdallaan sen ratkaisun päästä pois maailmasta joka on paha. On aika henkilökohtainen kysymys milloin tulee se tunne että nyt riittää, olen saanut tai ottanut tästä maailmasta sen mitä minulle on tarjolla. On vaan aika poistua näyttämöltä.
Se mitä eniten tässä pelkään, on epäonnistuminen. Yrityksen jälkeen heräät jostain teholta missä sinulle kerrotaan että olet tästä lähtien pysyvästi vammautunut, ja toista kertaa et pysty itse edes toteuttamaan. Tai vaihtoehtoisesti heräät jossain ensiavussa vihaisten hoitajien ympäröimänä, koska nauttimasi lääkemäärä nyt ei vaan ihan riitä kuolemaan.
Tämähän on se ikuisuuskysymys mitä kaikki pohtivat. Löytää tapa joka on 100% varma, nopea ja melko kivuton tapa lähteä.