Arvelen että jonkinlainen romahdus uupumisen takia on aika lähellä, mutta kun vielä pysyn tolpillani, en oikein pysty ottamaan asiaa riittävän vakavasti. Muutaman päivän levolla jaksaa aina taas jonkun matkaa eteenpäin, mutta pysyvästi parempaan suuntaan se ei vie.
Olen väsynyt, välillä hyvin lyhytpinnainen, taipuvainen erakoitumaan, keskittymiskykyni tuntuu melkein hävinneen, nukun miten sattuu, en innostu oikein mistään. Tiedän onnistuneeni monessa asiassa vielä ihan viime aikoinakin, mutta vain epäonnistumiset palaavat mieleen - yleensä neljältä aamuyöllä.
Saan edelleen itseni liikkeelle sopivilla ärsykkeillä: esim. riittävästi kahvia ja sopivasti kiirettä/pakkoa, niin putoan mukavasti ammattirutiiniini. Se kantaa senhetkisen tehtävän loppuun eli käytännössä sen työpäivän loppuun. Lyhytaikainen mielihyvä (ruoka, juoma, seksi, tietokonepelit) vetoaa helposti.
Pari kertaa olen yöllä luiskahtanut hetkeksi johonkin ihan ihmeelliseen pelkotilaan, jossa yhtä aikaa tiedostan että pää ei nyt toimi normaalisti ja olen täysin kykenemätön tekemään asialle mitään. Se on ollut pelottavaa, ja laittanut miettimään, pitäisikö oikeasti tehdä asialle jotain ennenkuin olen pysyvämmin tuossa tilassa...
Mä kaipaisin kommentteja ja kokemuksia ihmisiltä, jotka ovat saaneet elämästään kiinni ennen romahdusta. Pelkkä itseään niskasta kiinni ottaminen ja reipastuminen ei nyt taida riittää.
Olen väsynyt, välillä hyvin lyhytpinnainen, taipuvainen erakoitumaan, keskittymiskykyni tuntuu melkein hävinneen, nukun miten sattuu, en innostu oikein mistään. Tiedän onnistuneeni monessa asiassa vielä ihan viime aikoinakin, mutta vain epäonnistumiset palaavat mieleen - yleensä neljältä aamuyöllä.
Saan edelleen itseni liikkeelle sopivilla ärsykkeillä: esim. riittävästi kahvia ja sopivasti kiirettä/pakkoa, niin putoan mukavasti ammattirutiiniini. Se kantaa senhetkisen tehtävän loppuun eli käytännössä sen työpäivän loppuun. Lyhytaikainen mielihyvä (ruoka, juoma, seksi, tietokonepelit) vetoaa helposti.
Pari kertaa olen yöllä luiskahtanut hetkeksi johonkin ihan ihmeelliseen pelkotilaan, jossa yhtä aikaa tiedostan että pää ei nyt toimi normaalisti ja olen täysin kykenemätön tekemään asialle mitään. Se on ollut pelottavaa, ja laittanut miettimään, pitäisikö oikeasti tehdä asialle jotain ennenkuin olen pysyvämmin tuossa tilassa...
Mä kaipaisin kommentteja ja kokemuksia ihmisiltä, jotka ovat saaneet elämästään kiinni ennen romahdusta. Pelkkä itseään niskasta kiinni ottaminen ja reipastuminen ei nyt taida riittää.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Jos sulla on stressiä niin siitä kannatta pyrkiä eroon ihan vaikka keinolla kuin keinolla. Tiedän kyllä kuinka siihen jää "ikäänkuin koukkuun", mutta pitkäaikainen voimakas stressi kyllä lopulta lähes poikkeuksetta johtaa pidempiaikaiseen burn-outtiin ja masennukseen. Eli mielummin nyt irti tuosta oravanpyörästä pienemmillä pettymyksillä ja vahingoilla tai sitten myöhemmin niin että tulee vahinkoa itselle ja paljon paljon enemmän.
Ihan lyhyen sairasloman ottaminen ei oikein kannata. Pitäisi jotenkin päästä eroon kiireestä kokonaan eikä sillee, että sitten loman jälkeen kaikki työt taas odottaa kaksinverroin. Sillei saada elämä järjestettyä että ei enää tunnu kiirettä
Välttämättä ei kuitenkaan kannata ihan äkkinäisiä ratkaisuja tehdä vaan koettaa hieman pidemmällä viiveellä pudottaa työ yms. kuormitusta pois. Esim viikon tai kahden aikana pikkuhiljaa. Se että asialle alkaa tekemään jotain tuo jo paljon toivoa.
Uni on hyvin tärkeää ja sitä kannattaa lisätä niin paljon kuin mahdollista. Esimerkiksi unilääkkeet ovat yksi keino vakavoittaa tuota nukkumista.
Liikaa ei kuitenkaan kannata jäädä sängynpohjalle vaan sosiaaliset suhteet kannattaa säilyttää niin hyvin kuin mahdollista.
Pelkotilat ja kaikki mahdolliset "luurangot tulee kaapista" juuri tällaisissa tilanteissa. Kyllä tuo lamaantuva tunne ja kaikki muu viittaa, että oikeasti sun pitää tehdä asialle jotain ennenkuin tulee vielä enemmän vahinkoa.
Itse uuvuin aikoinaan niin, että olin sairaalassa psykiatrisella osastolla kolme viikkoa ja melkeimpä rukoilin, että pää ei hajoaisi totaalisesti. Eli tuossa on kyllä omat vaaransa, vaikka mulla ei tuossa sitten pää totaalisesti lopulta hajonnutkaan (Mutta arvet jäi).
Tällä hetkellä olen pidempään ollut väsynyt kaikista sattuneista tilanteista johtuen, mutta tuskimpa tämä enää noin pitkälle menee. Olen pystynyt poistamaan työstressin ja kiireet ja saan nukuttua riittävästi eli jopa 12 tuntia tai joskus enemmänkin.
Hyvä nyrkkisääntö on että jollei enää saa nukuttua niin sitten on asialle tehtävä jotain.
Rohkaisevaa, että joku on selvinnyt ja pystyy ajattelemaan tilannetta selkeästi. Itsestäni tuntuu, että pelkästään kirjoittaminen jäsentää asioita itselle - ennen vanhaan päiväkirjan kirjoittaminen auttoi asioiden selvittämisessä, mutta nyt se ei tunnu oikein riittävältä. Päiväkirja ei vastaa...
Olen varmasti koukussa stressissä, kun ilman stressiä ja painetta en oikein pysty enää toimimaan, en saa mitään aikaan. Työelämän suhteen olen myös loukussa - olen yrittänyt vakavasti sanoa työhöni vaikuttaville ihmisille, että olen ihan oikeasti pelottavan väsynyt. Ajatus tuntuu suorastaan oudoksuttavan, varsinkin kun olen ulkoisesti hyvin rauhallinen ja hötkyilemätön ihminen. Niinpä varovaista voivottelua seuraa yleensä melko pian jokin työtaakkaa lisäävä toivomus: teetkö sitä, tätä tai nyt tarttis kyllä...
Pitemmän loman ottaminen on aivan käsittämättömän pelottavaa. Alalla kuohuu, tulijoita on paljon, ammattitaidon arvostus laskussa. Kukaan tai mikään ei takaa, saanko hommani takaisin lomalta palattuani. Varsinkin, jos olen ollut lomalla lepäämässä uupumuksen takia. Tiedän ihan varmasti, että ainakin tämä hankala kollegani puukottaa selkään välittömästi - hän on tehnyt sitä jo, jäänyt siitä kiinni ja päässyt kuin koira veräjästä järjestämällä suuren ja julkisen itkukohtauksen... Kestäisin melkein mitä vain, mutta tuollaista en kestä.
Ja kuitenkin itsetuntoni on vahvasti ankkuroitunut ammatilliseen identiteettini. Minä en olisi minä, jos en tekisi sitä mitä teen. Tähän ikään mennessä olen kehittynyt hyväksi siinä, mitä teen. En tiedä mitä muuta osaisin tehdä, eikä alusta aloittaminen kiinnosta neljän kympin iässä. Nyt olisi aika nauttia kokemuksen hedelmistä, tehdä hyvää työtä ja kehittyä edelleen jollain osa-alueella kohti huippua. Mistä ihmeestä löydän sen työpaikan, jossa tämä on mahdollista?
Minä olin 30 vuotta hoitoalalla. Olin rautainen ammattilainen.
Mitta alkoi täyttyä, pikkuhiljaa vajosin ensin burnoutiin ja sen jälkeen keskivaikeaan masennukseen.
Vaikka miten itelleni toitotin, että muuta suhtautumistasi työhön, ota iisimmin - samaa yritti terapeutti vakuuttaa - tiesin, että sillä alalla ja minuna EN PYSTU sitä työtä tekemään rennommin. Koska ala on niin kiireenkyllästämä, koko ajan tulee uutta, perässä pitäs pysyä, kaikki on kaaosta ja uudistusta.
Siis: minä lähdin 49-vuotiaana ammattikouluun.
Opiskelin 2, 5 v. siivousalaa, valmistuoin toimitilahuoltajaksi.
Valitsin elämän.
En jäänyt pyörimään uupumuksiin ja sairaslomiin, koska tiesin, että akalla ei hyvää tule tapahtumaan.
Sain uuden elämän itelleni. Ei ollut ollenkaan myöhäistä. Teen inhimillistä työtä, inhimillisessä tahdissa, kunnan palveluksessa. Arvostan uutta työtäni, tässä multa ei vaadita koko aikaa liikoja, kuten hoitajana ollessani.
Joten: ei ole vielä sullakaan myöhäistä miettiä, teetkö tuota työtä loppuikäsi, millä ehdoilla.... vai teetkö toisenlaisen ratkaisun elämäsäsi...
Mieti. Jotkut alat syö ihmistä tänä päivänä. Ehkä sinunkin alasi. Meillä on vain yksi elämä. kannattaako sitä uhrata työn alttarille? Meriiteille? Ansioille?
Teen tässä pitkää työpäivää, joten kirjoitan lyhyesti. Huomenna saan kyllä nukkua, kunhan olen saanut urakan valmiiksi :)
Työhön suhtautumista on todella vaikea muuttaa. Ihan sama, miten tiukasti itseään komentaa, vanhaan rooliinsa sitä kuitenkin jossain vaiheessa putoaa takaisin. - Kollegatkin kestävät tätä elämää, kuka paremmin, kuka huonommin. Miksi minä en kestäisi?
Meriiteistä ja ansioista en niin tiedä. En usko saavani kovin paljon mitään virallista tunnustusta, vaikka havittelemiani huippusuorituksia saisinkin aikaan.
Ennemmin kyse on siitä tyydytyksestä, jonka saa, kun on tehnyt jonkin asian niin hyvin kuin se suinkin on mahdollista (eikä koko ajan joudu tyytymään kompromisseihin) ja käyttänyt kaiken sen, mitä vuosien varrella on oppinut. Sen jälkeen voi miettiä asioita hetken, ja yrittää sitten kohti uutta saavutusta, itsensä ylittämistä. Olisi jotenkin sääli heittää se kaikki pois ja lähteä opiskelemaan kokonaan uutta.
Olen kyllä yrittänyt miettiä vaihtoehtoja, mutta en oikein löydä mitään... Siksi tuo sinun ratkaisusi kuulostaa erityisen hienolta - että olet pystynyt löytämään elämän ja paikan itsellesi.
Luin viestiäsi, ja se tuntui kuin omalta elämältäni, erotuksena se että olen nyt ollut viimeisen kuukauden toipumassa vakavasta työuupumuksesta.
Minun työpaikallani oli työtovereita, jotka saivat enemmän palkkaa vähemmillä töillä, ja jotka selvisivät joka asiasta milloin milläkin keinolla, eräs työtoverini pisti kaiken aina joko jonkun toisen piikkiin, tai itkeä tirautti, jolloin pääsi asiasta kuin koira veräjästä, toinen julisti ettei hän 50 iässä ala tehdä töitään yhtään nopeammin, hänellä ei ole kiire. Esinaiseni työnsi enemmän ja enemmän töitä minulle, vaikka viimeiset 2 vuotta yritin tasaisin väliajoin todeta, etten enää jaksa enkä halua tehdä ylitöitä.
Tilanne ajautui pahaksi, ja en saanut enää viimeisten 3-4 kuukauden ajan nukuttua. Lääkäriin en uskaltanut mennä, leimautumisen pelossa. Naiset ovat julmia toinen toisilleen, etenkin siellä missä olin töissä. Takana päin puukot viuhuivat ja juorut kulkivat. Esimerkiksi työtoverini, joka itse kulutti päivästään puolet soittelemalla lapsilleen ja ystävilleen, käymässä shoppaamassa ja juoruamassa, tarkkaili jatkuvasti muiden poissaoloja ja panetteli heti poissaolijaa, että tuskin se mitään sairaana on, kunhan sanoo.
Viimein univaje kävi ylivoimaiseksi, voimat loppuivat ja menin lääkäriin saman päivän aikana kun tuntui että maailma romahtaa. Lääkäri kuunteli minua, määräsi sairaslomaa, unilääkkeitä ja totesi, että se mitä kerroin työpaikastani, kuullosti pahalta, ja että minun tulisi miettiä mitä itse todella haluan. Sanoin itseni irti tuon lääkärillä käynnin jälkeen saman tien, sillä tiedostin, etten todellakaan enää halua ajaa itseäni loppuun, koska se olisi vain kuolemaksi.
Aluksi tuntui todella pahalta, pelkäsin etten saa uutta työtä, velat painavat niskaan, mieskin katseli vaivautuneena vaikka yritti rauhoitella että pärjäämme. Mutta sain uuden työpaikan alaltani, toivon vain että se osoittautuu vähemmän rasittavaksi kuin edellinen, sillä mikäli sama meno jatkuu, joudun kyllä vaihtamaan alaa. Aloitan ensi viikolla uudessa paikassa, jännittää ja osittain pelottaa, mutta luotan siihen, että siellä ihmistä arvostetaan enemmän, sen sanoo jo henkilökunnan vaihtuvuuskin, joka siellä on hyvin vähäistä.
Mulla on ihan hirveän vankka tunne, että tässäkin tilanteessa mun pitää pärjätä itse järjellä, sisulla tai ihan millä vaan. Kumma juttu, pelkään että jos menen esim. lääkäriin juttelemaan näistä asioista, annan periksi ja romahdan kokonaan.
Eli tarkemmin: Jos lääkäri kuuntelee tosissaan ja saan kertoa tuntemuksistani, romahdan. Jos lääkäri ei kuuntele, niin sitten vasta romahdankin. Valkotakkikammo mulla on jo valmiiksi. Ynnä asenne - en halua lääkkeitä, haluan elämänmuutoksen! (Mutta yhtä ystävää seurattuani huomaan kyllä, että lääkkeistä on apua.)
Mulla on itse asiassa edessä sellainen harvinainen herkku kuin pitkä lomamatka. Saa nähdä, pystynkö siellä rentoutumaan. Kaksi edellistä lomareissuani olin koko ajan viulunkielenä, ja jollain tavalla jopa stressaantuneempi kuin kotosalla, missä suuri osa asioista sentään löytyy ja sujuu rutiinilla. (Mä tuppaan olemaan matkaseurasta se, joka etsii reitit, suunnittelee ohjelmat ja puhuu kielet. Muut sitten valittaa, jos ei mene oikein. Noin karrikoidusti ilmaistuna.)
Eli huomaan, että suhtaudun tulevaan lomaan jo valmiiksi negatiivisesti. Sehän parantaa onnistumismahdollisuuksia huomattavasti ;) Tuossa yhtenä päivänä jäin miettimään, kuinka paljon mä oikeastaan valitan ja purnaan läheisilleni. Missä välissä musta on tullut näin hirveän hapan ihminen? (Täytyy kysyä muutamalta ihmiseltä, ovatko he huomanneet minussa muutosta!)
Mutta mutta. Tuo sinun ratkaisusi työpaikan jättämisestä oli hurjan rohkea teko. Toivotan lempeää alkua uudelle työpaikalle ja toivon vaikka tällä palstalla joskus kuulevani, miten vaihto onnistui.
lomamatkastasi ÄLÄKÄ ota seremoniamestarin viittaa harteilles. tee lomasta omasi, muut suunnitelkoot omat retkensä ( jaa, en tiedä, oletko perheellinenm ja menettekö perheen kanssa... se on vähän eri juttu).
Jätä se teho-organisaattori kotiin ja ota avoimin, rennoin mielin loma , sellaisena kuin se tulee.
Parhaani yritän. Matkustan perheen kanssa, mutta "lapsen" asemassa. Mukana on siis vanhempani ja bonuksena yksi mulle tuntemattomampi sukulainen. Mutta koska matkaseura on iäkästä, hiukan huonokuntoista ja pitkälti kielitaidotonta... Kyllähän siinä jotain mulle lankeaa luonnostaan.
Olemme olleet näillä reissuilla ennenkin, ja pääsen kyllä ihan hyvin myös omille retkilleni (pelkästään heräämällä paljon aikaisemmin kuin aamu-uninen äitini). Kuitenkin mun ja vanhempieni suhteet ovat jossain määrin kimurantit, ja minä olen se, joka on varpaillaan ja vahtii puheenaiheita yms., ettei synny riitaa.
Matkantekoni voi kuulostaa surulliselta, mutta toisaalta ehdin olla pitkään epäsovussa vanhempieni (=äitini) kanssa, ja mielelläni vietän aikaa heidän kanssaan lomalla, kun he ovat parhaimmalla tuulellaan. He ovat vanhoja ihmisiä, jonain päivänä heitä ei enää ole.
Mutta on tuossa lomassa paljon, paljon rivien väliin kirjoitettua velvollisuutta mukana.
kaksnaamaset ihmiset,ja varoa niitä,ne antaa kakssuuntasta viestiä,sekä rakkautta,että kateutta ja inhoa,se on raskasta,lopeta väkisin- työ
kun lääkäri ehdoitti kahden kuukauden sairauslomaa enkä ottanut.Nyt olen sairaseläkkeellä.Sinulle antaisin neuvon,että ota todesta uupumuksesi,ettet ajaisi itseäsi loppuun.Ihminen ei ole kone,jossakin tulee aini raja.Sinulle kaikkea hyvää jatkossa.
Joo samoja oireita mutta kun on toi oma firma niin ei sitä sairaslomaa voi pitää pitkää aikaa .Elmää ja erotiikkaa ei unohtaa saa sanoi jo Junnu vainio aikanaa ja se on perkeleen tosi,ei tätä maata koskaan saada valmiiksi jotta kantsii vaan olla ja kuunella linnunlauluja niin ja pitää osata sanoa työlle ei .Paranemisia sulle t.Burana
olemasta työssäsi niin huikean tehokas ja aikaansaava???
Eli alkaisit tietoisesti vähän hidastella, sillai salaa, puuhastelet muka vielä tehtävän kimpussa, kun joku tulee ehdottamaan uutta projektia.
Muutkin näkee, miten nopea ja tehokas olet, sellaiselle ne lisähommat annetaan ...
...ainakin huikean voi jo poistaa listalta, kun mua kuvailee. Tehokas ja aikaansaava ovat nekin vain hetkittäisiä saavutuksia. Vaatii taistelua. Mikä mut tässä pelastaa, on pitkä kokemus. Aika usein tiedän, mitä pitää tehdä, jotta saa kohtuullista, jopa laadukasta jälkeä aikaan. Ulkopuolinen ei huomaa eroa, mutta itselle jää puolitiehen tehdyn maku.
Oma juttunsa on tietenkin se, että palkka maksetaan tehtyjen töiden perusteella. Keikkaa siis. Jos kerran uudesta työstä kieltäytyy, tekijöitä löytyy kyllä. Töitten teettäjillä on omat kiirensä, joten heillä ei ole aikaa / halua / tarvetta kuulostella tekijöiden mahdollisia murheita. Ymmärrän heitäkin, heillä on puolestaan omat pomonsa.
Ja tietenkin mun hommissa annetuista aikatauluista ei pääsääntöisesti voi luistaa.
Mutta tuon voi kyllä ajatella niin, että lakkaisin vaatimasta itseltäni sitä huikeutta - koska kyllähän normaali työtahti ja -suoritus monesti riittäisi. Onko täällä muita, joita nolottaa saada palkkaa ja vielä kehujakin vasemmalla kädellä riipaistusta hommasta?
Ja siihen kuuluu, että annan välillä itelleni luvan tehdä hommia vasemmalla kädellä, puolihuolimattomasti.
Sillä tiedän, että en tee sitä jatkuvasti. Pidän työstäni paljon, ja joskus jaksan ylittääkin itseni ja suorituskykyni, reippaastikin. Aika usein, itseasiassa. Riippuen vireys- ja jaksamistasostani.
En siis ollenkaan tunne huonoo omaatuntoa täydestä palkasta ja aika usein tulevista kiitoksistakin!