Heips vaan kaikki täällä palstailevat.
Olen jo 39 wee ja 7 ween pojan yh-äiti.
Oma anoreksiani puhkesi vuonna 1980 kun olin 14 v ja mitoissa 168/ 52. Aika mitättömästä alkoi - oli hyvä urheilija ja koulussa 10 tyttö - mutta ihastuin yhteen poikaan - . Haukkui rillipääksi, läskiksi yms ja ujo ja arka kun olin niin aloin tetty laihduttamaan.. Ja meni ihan överiksi - puoli vuotta ja painoa enää 42 ja urheilu jäi- häpesin, kun kisoissa en pärjännyt. kaverit jäi. Silloin ei anoreksiasta juuri puhuttu- kotona isä ja äiti huusivat, haukkuivat hulluksi, " pakottivat " syömään, punnitsivat ( join jopa 4 l vettä yhteen menoon , piilotin painavia esineitä taskuihin yms ... kauheaa näin jälkeenpäin). Palelin, menkat loppuivat, ystäviä ei ollut, kävelin ja paastosin, tätä jatkui vuosikaudet, pääsin sentään nippanappa ylioppilaaksi mutta mitat silloin 169/29. Ihme etten kuollut ! Ne valokuvat minusta, herrajumala miten kauhealta näytin ja muut olivat parhaassa nuoruusiässä kauniita ja hyvänvärisiä. Itse olin harmaa, posket kuopalla, nukkakarvoitusta, hiukset kuin hiirenhäntä, lapaluut törröttivät, maha pömpötti, jalat kuin tikut - niitä ylioppilaskuvia hihattomassa puvussa en kehtaa ikinä kenellekään näyttä. Myös nuo vuodet ovat muististani hävinneet - en muista kuin joitakin tapahtumia välähdyksittäin - muistan kun palelin jollakin matikan tunnilla enkä ymmärtänyt mitään.
Pääsin sentään töihin, alkoi bulimia, muut kauhistelivat laihuuttani, aloin syödä, ahmia, söin toistenkin eväät salaa ( kauheaa), näpistelin kaupoista herkkuja. Kammottavaa. Hampaat ovat kaikki paikattuja, kiille mennyttä, puolet juurihoidettuja. Häpeän nuoruusvuosiani. Sinne menivät nuoren aikuisen vuoteni, mahdollisuudet löytää poikakaveri, perustaa perhe, ja saada onnellinen elämä. Häpeän anoreksiaani ja bulimiaani. Olen kade niille keillä oli "mahdollisuus" opiskella, valmistua, edetä uralla ja saada onnellinen tasapainoinen elämä.
Kolmenkympin nurkilla painoni oli sentää 48-50, mutta muistoina eteenpäin työntyneet olkapäät, pömppömaha, hiukset menneet, hampaat kauheat, rillit - 10, mutta jostain kumman syystä bulimia alkoi jäädä ; joskus tosin sorruin. Ihastuin ukkomieheen, normaalista seurustelusta ja parisuhteesta minulla ei kokemusta- koin vain että joku halusi minuakin - tulin raskaaksi ( piti olla täydellinen mahdottomuus! menkkojakaan ei ollut kuin satunnaisesti) ja pidin lapsen vaikka suhde oli ja meni.
Nyt lapseni on 7 vuotias reipas miehenalku. Pelkäsin aivan hirveästi koko raskausajan että menneisyyteni aiheuttaa lapselle jotakin vammoja mutta onneksi ei. Raskausajan luin kaiken kirjallisuuden ja yritin liikkua, syödä ja olla niin kuin pienelle parhaaksi.
Mutta kyllä minä häpeän menneisyyttäni ja sitä että täytän kohta 40 ja parhaat vuoteni olen tuhlannut pelehtimällä syömisen kanssa ja muistojakaan nista vuosista ei ole ( ehkä aprempi niin ) . Häpeän myös että parisuhdetta ei ole, olen menettänyt mahdollisuuteni.Kasvoni ovat roikkuvat, hiukset ja hampaat huonot, muistikin pätkii, kremppoja siellä täällä, mutta onneksi on sentään vakityöpaikka ja aivan ihana lapsi. Painoni on 58 ja vyötärö 80 cm eli ihan vanhan mummon mitoissa :-) mutta se ei ole enää tärkeää. Menneisyyden haluaisin muuttaa, laihuus ei tuonut onnea.
haluan vain tällä sanoa kaikille nuorille, jotka haluavat leikkiä laihduttamisen kanssa ja olla hoikempia ja hoikempia... se ei ole tie onneen ..päinvastoin. Koko elämä voi mennä. Olen itsekin ihmetellyt, että miten olen yhä hengissä. Löysin vanhoista tavaroistani lapsuudenkodissa lääkärikäynnin tiedot: syke 31 krt/min, paino 29,2, verenpaine 90/55 ja suosituksen ( !!!!) vanhemmille tarkkailla syömistä ja tehdä monipuolista ravintorikasta ruoaka, olin silloin ollut 16v.
MIETTIKÄÄ HYVÄT IHMISET; tämä sairaus voi tappaa tai ainakin pilata koko loppuelämän !!!!!
Olen jo 39 wee ja 7 ween pojan yh-äiti.
Oma anoreksiani puhkesi vuonna 1980 kun olin 14 v ja mitoissa 168/ 52. Aika mitättömästä alkoi - oli hyvä urheilija ja koulussa 10 tyttö - mutta ihastuin yhteen poikaan - . Haukkui rillipääksi, läskiksi yms ja ujo ja arka kun olin niin aloin tetty laihduttamaan.. Ja meni ihan överiksi - puoli vuotta ja painoa enää 42 ja urheilu jäi- häpesin, kun kisoissa en pärjännyt. kaverit jäi. Silloin ei anoreksiasta juuri puhuttu- kotona isä ja äiti huusivat, haukkuivat hulluksi, " pakottivat " syömään, punnitsivat ( join jopa 4 l vettä yhteen menoon , piilotin painavia esineitä taskuihin yms ... kauheaa näin jälkeenpäin). Palelin, menkat loppuivat, ystäviä ei ollut, kävelin ja paastosin, tätä jatkui vuosikaudet, pääsin sentään nippanappa ylioppilaaksi mutta mitat silloin 169/29. Ihme etten kuollut ! Ne valokuvat minusta, herrajumala miten kauhealta näytin ja muut olivat parhaassa nuoruusiässä kauniita ja hyvänvärisiä. Itse olin harmaa, posket kuopalla, nukkakarvoitusta, hiukset kuin hiirenhäntä, lapaluut törröttivät, maha pömpötti, jalat kuin tikut - niitä ylioppilaskuvia hihattomassa puvussa en kehtaa ikinä kenellekään näyttä. Myös nuo vuodet ovat muististani hävinneet - en muista kuin joitakin tapahtumia välähdyksittäin - muistan kun palelin jollakin matikan tunnilla enkä ymmärtänyt mitään.
Pääsin sentään töihin, alkoi bulimia, muut kauhistelivat laihuuttani, aloin syödä, ahmia, söin toistenkin eväät salaa ( kauheaa), näpistelin kaupoista herkkuja. Kammottavaa. Hampaat ovat kaikki paikattuja, kiille mennyttä, puolet juurihoidettuja. Häpeän nuoruusvuosiani. Sinne menivät nuoren aikuisen vuoteni, mahdollisuudet löytää poikakaveri, perustaa perhe, ja saada onnellinen elämä. Häpeän anoreksiaani ja bulimiaani. Olen kade niille keillä oli "mahdollisuus" opiskella, valmistua, edetä uralla ja saada onnellinen tasapainoinen elämä.
Kolmenkympin nurkilla painoni oli sentää 48-50, mutta muistoina eteenpäin työntyneet olkapäät, pömppömaha, hiukset menneet, hampaat kauheat, rillit - 10, mutta jostain kumman syystä bulimia alkoi jäädä ; joskus tosin sorruin. Ihastuin ukkomieheen, normaalista seurustelusta ja parisuhteesta minulla ei kokemusta- koin vain että joku halusi minuakin - tulin raskaaksi ( piti olla täydellinen mahdottomuus! menkkojakaan ei ollut kuin satunnaisesti) ja pidin lapsen vaikka suhde oli ja meni.
Nyt lapseni on 7 vuotias reipas miehenalku. Pelkäsin aivan hirveästi koko raskausajan että menneisyyteni aiheuttaa lapselle jotakin vammoja mutta onneksi ei. Raskausajan luin kaiken kirjallisuuden ja yritin liikkua, syödä ja olla niin kuin pienelle parhaaksi.
Mutta kyllä minä häpeän menneisyyttäni ja sitä että täytän kohta 40 ja parhaat vuoteni olen tuhlannut pelehtimällä syömisen kanssa ja muistojakaan nista vuosista ei ole ( ehkä aprempi niin ) . Häpeän myös että parisuhdetta ei ole, olen menettänyt mahdollisuuteni.Kasvoni ovat roikkuvat, hiukset ja hampaat huonot, muistikin pätkii, kremppoja siellä täällä, mutta onneksi on sentään vakityöpaikka ja aivan ihana lapsi. Painoni on 58 ja vyötärö 80 cm eli ihan vanhan mummon mitoissa :-) mutta se ei ole enää tärkeää. Menneisyyden haluaisin muuttaa, laihuus ei tuonut onnea.
haluan vain tällä sanoa kaikille nuorille, jotka haluavat leikkiä laihduttamisen kanssa ja olla hoikempia ja hoikempia... se ei ole tie onneen ..päinvastoin. Koko elämä voi mennä. Olen itsekin ihmetellyt, että miten olen yhä hengissä. Löysin vanhoista tavaroistani lapsuudenkodissa lääkärikäynnin tiedot: syke 31 krt/min, paino 29,2, verenpaine 90/55 ja suosituksen ( !!!!) vanhemmille tarkkailla syömistä ja tehdä monipuolista ravintorikasta ruoaka, olin silloin ollut 16v.
MIETTIKÄÄ HYVÄT IHMISET; tämä sairaus voi tappaa tai ainakin pilata koko loppuelämän !!!!!
Vastaukset 10
Vanhimmat
olen hyvin onnellinen puolestasi :) siis siinä tapauksessa että selvisit ja nyt tahdot tukea muita, jotka kärsivät tästä helvetistä :/
iso kiitos sinulle. voimia myös pojallesi, niinkuin itsellesi
Voi ei, sait mut melkein itkemään. Pakko sanoa, että olet kyllä aivan uskomaton ihminen, kun oot mennyt ton kaiken läpi ja nyt vielä kykenet jakamaan sen muiden kanssa. Mutta kiitos. Rohkaisi aivan uskomattomasti. Tajusin just, et mullakin on mahdollisuus vaikka vielä mihin.
joskin koskettavasta elämäsi
tarinasta! Se valaa uskoa siihen,
että tämä sairaus on nujerrettavissa!
Minä, anorektikon äitinä, takerrun
joikaiseen onnistumiskertomukseen,
kuin merihätäinen pelastusrenkaaseen.
Pidä tuo positiivinen asenteesi!
Onnea ja paljon iloa elämäänne
poikasi kanssa!
pakko saada purkaa tätä olotilaa jonnekin, siksi kirjoitin. Tekee niin pahaa, kun lukemattomat nuoret, -lapset vielä -ajavat itsensä tähän samaan tai jopa huonompaan jamaan kuin itse olen.
Olen viime aikoina paljon miettunyt omaa nuoruutta josta en siis paljon muista ja ihmettelen miten olen voinut olla niin muissa maailmoissa etten ole tajunnut omaa tilaani.
Nyt yritän - liian myöhään ehkä - päästä ns normaaliin elämään kiinni, jo ihan poikani parhaaksi. Olen nyt ehkä vajonnut vahvuuden syndroomaan sillä yritän nyt lukea itselleni työn ohessa ( avoimessa) korkeakoulututkintoa joka 20 v sitten jäi aloittamattakin. Mutta rankkaa on ilman tukiverkostoa. Työkaverit ja puolitutut "ihastelevat" miten jaksan ja ehdin, kun työ vie matkoineen 10 h / pv, totaalinen yh, ja vielä hoidan äitini asioita ja kuljetan häntä asioilla kun hänellä ei autoa. Mutta totuus on etten ehkä jaksakaan... Haluan vain näyttää että kyllä minä pystyn ( ehkä niin kuin anoreksiassa että vielä minä laihdutan pari kiloa..) ja luen tentteihin yöllä.. Osasyynä on ehkä äitini suhtautuminen; häntä kun on pakko "vaivata" kerran-kaksi viikossa lapsenvahdiksi a' 2-3 tuntia. Ja useasti kuulen syyttävästi että äpäränkin teit -hyi häpeä, muiden lapsilla on sentään mies mutta kukas hullun huolisi ja kuinka hän häpeää kun minä olen "hullu, joka ei syödäkään osannut" ja että kuinka hänenkin parhaat vuotensa menivät siinä ja hän vanheni vuosikymmeniä.. Ja että isäkin kuoli takiani häpeästä ( 5 v sitten sydänkohtaukseen) . Ja että vaikka muiden lapset olisivat varkaita, narkkareita, murhaajia ja vaikka mitä niin häpeällisintä oli ettei tämä hullu syödäkään osannut ja että vuosia meni ettei ketään kehdannut kylään kutsua kun luuranko vaelteli ja valitti ... Ymmärrän oikein hyvin että rankkoja ovat vuodet olleet äidillenikin, mutta en minä sitä tahallani, ilkeyttäni ole tehnyt! Voi kun olisivat laittaneet minut pakkohoitoon, nykyään varmaan laitettaisiin, mutta silloin anoreksiasta ei niin tiedetty ja se oli häpeällinen hullun sairaus, "kun ei syödä osaa".
Anteeksi tämä vuodatus !
Ja tsemppiä sulle äiti-kertaa-kolme ja kaikille muillekin. Tukekaa läheisiänne jotka tästä kauheasta sairaudesta kärsivät tai ovat kärsineet. Olkaa ystäviä älkääkä hyljätkö. Kyllä aurinko vielä paistaa, edes vähän !
on todella surullinen. Mitä kaikkea oletkaan joutunut kestämään ja joudut kestämään vieläkin. Tuli ihan kyyneleet silmiin kuin luin tätä juttuasi, mutta hyvä kun sen tänne kirjoitit. Kyllä se varmaan antaa ajattelemisen aihetta monelle.
nostan sulle hattua, näet tosiaan selvästi paljon asioita - syitä ja seurauksia, elämäntilanteita ja pitempiä kokonaisuuksia. Elämä, se menee jollain lailla, kummaa miten nuorena todella voi olla niinkuin olisi unessa oman itsensä ja kehonsa suhteen! Itse kummastelen myös välillä, miten sitä olenkaan selvinnyt kuitenkin hengissä aikuisuuteen asti.
Kirjoitat että sinulla ehkä on vahvuuden syndrooma. Rankkaa varmasti on, mutta yritä kohdella itseäsikin lempeästi ja antaa lupa hellittää välillä.
Kosketti miten hoidat vanhan äitisi asioita ja silti hän holtittomalla tavalla haukkuu sinua. Ei sellaista pitäisi tarvita kestää.
Mielestäni vanhempasi ovat tehneet väärin, etteivät aikuisina ymmärtäneet hakea nuorelle sinulle hoitoa. Ehkä äitisi ymmärtää ja kokee syyllisyyttä? Joskus sellainen saattaa näyttäytyä tuollaisena katkeroituneena haukkumisena...
Juuri syksyllä ilmestyi Pirjo Juhelan kirjoittama kirja vanhenevista vanhemmista ja vanhusten ongelmista. "Missä on äitisi, missä on isäsi" tai sentapainen nimi. Suosittelen lukemista - itselleni tuli helpottunut olo; asioilla on kuitenkin mahdollisuus myös mennä paremmiksi ja valoisammaksi omien vanhempien kanssa. Uskon että jaksat kestää äitiäsi paremmin luettuasi sen kirjan.
toivotan tsemppiä ja jaksamista. Eipä koskaan ole liian myöhäistä mikään! Opiskelu ja elämästä nauttiminenkin. Niin kauan kuin on elämää on aina toivoa ja mahdollisuus parempaan.
Se, että olet juuri tällä palstalla juuri nykyisessä elämäntilanteessasi on mielestäni enemmän huono kuin hyvä merkki. Tämän hetkinen elämäsi, vaikka ei pyörikään ruuan ja laihduttamisen ympärillä, tuo pakonomaisuudellaan ja äärirajoille puskemisellaan mieleesi vanhoja tuntemuksia ja muistoja niiltä vuosilta, jolloin olit pahasti anorektinen ja sairas. ... Pelkäät olevasi jälleen sairas; tutuntuntuisesti sairas, vaikka luut eivät loistakaan ohuen ihon alta. Anorexia on vähän niin kuin vanhanajan tuberkuloosi, joka tunnetaan yleisesti keuhkotautina, vaikka yhtä hyvin se saattoi pesiä vaikkapa selkärangassa ja aiheuttaa kyttyräselän tai missä tahansa muussa elimessä aiheuttaen erilaisia vahinkoja. Olehan Ystävä hyvä erityisen varuillasi – (minun mielestäni) käyttäydyt jälleen anorektisesti, vaikka sairaus ei tällä kertaa esiinnykään syömisessä....
En kuitenkaan sano, ettäkö olisit pudonnut kuoppaan mistä ei pääse ylös, vaan sanon: Toimi tällä kertaa toisin; älä ole se ”hullu, joka ei osaa edes syödä” – vaan ole se terve ihminen, joka tietää miten pidetään itsestä huolta olipa kyse syömisestä tai levosta tai vapaa-ajasta ja virkistäytymisestä. Olet nyt astunut aidan väärälle puolelle (tiedät sen siitä, että Sinua ahdistaa ja pelottaa ja olet väsynyt) – ei muuta kuin kipuat takaisin. Vaikka kyse ei olekaan ruuasta, niin ota käyttöön ns. lautasmalli tai ruokapyramidi, sovellettuna ajankäyttöön: Jokainen meistä tarvitsee työtä, lepoa ja virkistäytymistä – MYÖS SINÄ; et ole anorektinen ikiliikkuja, joka elää pelkällä tahdonvoimalla. Et ole, etkä halua olla poikkeava. Olet ja haluat olla normaali ja terve: Normaalit ja terveet eivät kohtelee itseään ” koneina” näyttipä heidän saavutuksensa kuinka hienoilta ja suurilta tahansa; normaali ihminen syö kun on nälkä, lepää kun väsyttää ja ottaa lomaa kun ei enää jaksa. Tiesitkö, että maailman tehokkaimmat ihmiset ovat mestareita sanomaan EI; he tuntevat rajansa ja tekevät valintoja; tekevät sen mikä on mahdollista ja poistavat listaltaan kaiken sen mikä menee yli.
En sano, että Sinun pitäisi poistaa äiti listaltasi, mutta luulenpa, että on aika sanoa äidille, että nyt riittää! Sinun ei tarvitse ”näyttää” äidille (mihin pystyt), Sinun ei tarvitse kertoa hänelle miten elät eikä Sinun tarvitse edes kuunnella hänen piikittelyään. Luulenpa jopa, että äidillesi paras tervehtymisesi merkki olisi se, että olisit hänen edessään tasavertainen aikuinen, joka puolustaa itseään.
En myöskään sano, että Sinun tulee luopua opiskelusta, mutta sanon; valitse onnellisuus ja terveys mieluummin kuin todistus ja titteli, mikäli näyttä siltä, ettet voi saada molempia – ja varsinkaan! Älä opiskele näyttääksesi jollekulle, vaikka se, joku olisit vain Sinä itse; olet voittanut itsesi ja sairautesi sinä päivän kun Sinä ja poikasi olette rauhassa ja onnellisia ja tasapainoisia - täysin riippumatta siitä minkälaiset koulupaperit Sinulla on kädessäsi.
Pääasia on muistaa, että liika on liikaa liittyipä se mihin tahansa ja yhden osa-alueen sairaalloinen käytös romahduttaa hyvin pian koko talon.
ymmärrä liikaa äitiäsi ja niele kaikkea,
mitä hän sanoo! Pahasti hän sinua kohtelee,
ihan kuin minun äitini minua, siksi emme juuri
missään tekemisissä olekaan, säästän
itseäni ilkeiltä ihmisiltä: en koe olevani
hänelle mitään velkaa, hän minut tähän
maailmaan on saattanut, en pyytänyt siihen
lupaa, joten hänen olisi pitänyt minut
hyväksyä sellaisena kuin olen, aivan
kuin sinunkin äitisi pitäisi hyväksyä sinut
ja olla sinulle hyvä!
Mielestäni sinun pitäsi nyt laittaa
oma jaksamisesi etusijalle jo pelkästään
rakkaan lapsesi vuoksi! Mitä sitten, jos
palat loppuun? Kuka hänestä sitten
huolehtii? "Rakastava" mummo?
Jos opiskelut ovat odottaneet 20v, voinevat
ne odottaa vielä niin, että etenet
asian kanssa hitaasti, omien voimiesi
mukaan!
Sinä olet arvokas ihminen, älä anna
muiden sinua loukata, edes katkeran
äitisi! Saisitko vaikka Mannerheimin
lastensuojeluliitosta lapsenlikkaa,
voisit olla pyytämättä äitiäsi hoitajaksi,
sillä hänhän varmasti ottaa siitäkin
marttyyrin roolin ja korvaamattoman
ihmisen aseman! Voi kertakaikkiaan!!!
Jaksamista sinulle, voimahalauksia
ja rutistuksia! Nosta pää pystyyn,
olet mahtava, arvokas yksilö!
Kertomuksesi oli koskettava, muistuu aivan nuoruus mieleen. Olen sinua pari vuotta vanhempi ja sairastin suurinpiirtein samassa iässä kuin sinäkin. 80-luvulla suhtautuminen oli tosiaankin "hulluksi" leimaamista. Eipä paljoa tukea tullut ja ainoat ohjeet oli, että syö, syö, syö. Omin avuin pääsin tuosta hirveästä sairaudesta, mikä tosin yritti vuosia nostaa päätään. Olen myös pyyhkinyt mielestäni kaikki nuo ikävät vuodet ja pyrkinyt aina pärjäämään ja selviytymään. Kaikkea hyvää sinulle, kohtalotoveri.
ai kamala, yritin just löytää netistä joitain laihdutusvinkkejä, oon normaalipainoinen mut silti haluaisin laihtua =// sun kertomuksen jälkeen ei kyllä kauheasti enää huvita alkaa laihduttaa!!!