Anteeksi että tulen tänne ruikuttamaan, en tiedä mitä muutakaan voin tehdä. Olen sairastanut masennusta yli kaksi vuotta, olen ollut sairaalassa ja käyn viikottain psykologilla, olen käyttänyt monia eri lääkkeitä, tällä hetkellä kahta (cipralex ja seroquel) eikä mikään tunnu auttavan. Perheeni ostaa ja hankkii minulle mitä ikinä keksin pyytää (digikamera, läppäri, ulkomaanmatka, ehkä tulevaisuudessa kissa, karkkia aina kun pyydän) ja saan kokeista hyviä numeroita, mutta mikään ei maistu miltään enkä jaksa yrittää.
Olen aivan lopussa ja haluan vain viillellä (puukkoni tosin on takavarikoitu) ja kuolla pois, koska minun elämälläni ei ole mitään merkitystä enkä ikinä voi saavuttaa mitään. Kavereita minulla on aika harvassa, yksin hyvä ystävä sentään, mutten halua vaivata häntä omilla pulmillani.
Tiedän etten oikeastaan halua kuolla, vaan olla onnellinen, mutten jaksa yrittää. Uskon että minut on tuomittu suruun ja murheeseen. Koulussa käyminen on todella raskasta, vaikka itse oppiminen onkin helppoa, niin helppoa että tuntuu turhauttavalta mennä kouluun, etenkin kun tiedän etten koskaan pääse siihen ainoaan lukioon johon haluan, koska se on toisessa kaupungissa eikä meillä ole varaa laittaa minua sinne asumaan. Olen myös niin epäsosiaalinen etten koskaan saa miestä ja lapsia, ja kun en tule jaksamaan käymään töissä, minusta tulisi isona sossupummi, enkä minä halua olla koditon ja vain vetelehtiä päivät pitkät.
En tajua miksi kirjoitan tämän tänne, mutta kun minulla ei ole ketään jolle voisin puhua, koska äitini on vihainen siitä että olen masentunut ja sitä ystävääni en halua vaivata.
Olen aivan lopussa ja haluan vain viillellä (puukkoni tosin on takavarikoitu) ja kuolla pois, koska minun elämälläni ei ole mitään merkitystä enkä ikinä voi saavuttaa mitään. Kavereita minulla on aika harvassa, yksin hyvä ystävä sentään, mutten halua vaivata häntä omilla pulmillani.
Tiedän etten oikeastaan halua kuolla, vaan olla onnellinen, mutten jaksa yrittää. Uskon että minut on tuomittu suruun ja murheeseen. Koulussa käyminen on todella raskasta, vaikka itse oppiminen onkin helppoa, niin helppoa että tuntuu turhauttavalta mennä kouluun, etenkin kun tiedän etten koskaan pääse siihen ainoaan lukioon johon haluan, koska se on toisessa kaupungissa eikä meillä ole varaa laittaa minua sinne asumaan. Olen myös niin epäsosiaalinen etten koskaan saa miestä ja lapsia, ja kun en tule jaksamaan käymään töissä, minusta tulisi isona sossupummi, enkä minä halua olla koditon ja vain vetelehtiä päivät pitkät.
En tajua miksi kirjoitan tämän tänne, mutta kun minulla ei ole ketään jolle voisin puhua, koska äitini on vihainen siitä että olen masentunut ja sitä ystävääni en halua vaivata.
Vastaukset 13
Vanhimmat
niitä digikameroita tai läppäreitä, nii ehkä perheelläs on varaa kustantaa sut muualle lukioon!
taidan kuolla pian. Isovanhemmat noihin lahjoihin on osallistunu, mun vanhempien tulojen pitäis olla vähintään kaksinkertaset jos ne mut sinne lukioon sais. Säästäköön rahaa hautajaisiin.
ihan hölmö ajatus edes tulla kirjottamaan tänne. Kiitti kaikille jotka luki mun viestin. vittuako mä täällä sääliä kerään, mä en halua sääliä, mä haluan kuolla
luovuta, jos 15-vuotiaana elämä tuntuu eletyltä, se ei välttämättä tunnu siltä enään vuoden tai kahen päästä. ite oon eläny vaikeimmat vuodet tähän asti 13-17 vuotiaana. elä päivä kerraallaan, äläkä mieti koko elämää valmiiksi,koska mikään ei koskaan mee kuitenkaan niin ku suunnittelee. en ite esmerkiksi 15v:nä halunnu jatkaa koulunkäyntiä mihinkään, mikä tuntui olevan muitten mielestä mahdotonta, pitäähän nyt hyvänen aika ton ikäsenä tietää, mitä tekee lopun ikäänsä.ei se niin mene,perhana... jos nyt menee huonosti,ota rennosti ja odota, mitä tulevaisuus tuo tullessaan...
Noin minäkin joskus ajattelin kymmenen vuotta sitten mutta olin kyllä täysin väärässä. Vaikka tuntuisi kuinka kurjalta tahansa ei pidä antaa periksi, en minäkään antanut. Kurjalta tuntui ja tuntuu edelleenkin, mutta jos elämällä sittenkin olisi jotakin tarjottavana? Asiat muuttuvat vaikka ei tuntuisikaan siltä.
Minusta on hyvä, että kirjoitat tuntemuksistasi tänne. Kirjoittamastasi voi päätellä, että sinulla on huno itsetunto, mikä lienee tuon ikäisellä melko yleistä, koska elämässään joutuu käsittelemään erillaisia tunteita ja murrosiän vaiheita. Sinulla pohdittavaa vaan tuntuu riittävän vähän liiankin paljon. En usko, että äitisi on vihainen sinulle masennuksestasi vaan siitä, että hänen rakas tyttärensä joutuu käymään noin ikäviä asioita läpi ja ymmärrät hänen kiukkunsa väärin. En voi sanoa, että ymmärtäisin sinua täysin, koska en ymmärrä kun en ole käynyt vastaavaa läpi, mutta ei kannata luovuttaa. Yritä ajatella positiivisemmin vaikka vaikeaa varmasti onkin. Sanoit, että sinulla on muutama kaveri ja hyvä ystävä. et siis ole asiasi kanssa yksin. puhu heidän kanssaan. sitä varten ystävät ja kaverit ovat, heidän kuuluu tukea sinua vaikeina aikoina. Tai jos tuntuu helpommalta kirjoittaa tänne niin kirjoita. Kyllä sinunkin elämäsi näkee vielä valoa, tsemppiä. ps. eräs tuttuni kärsi masennuksesta juuri sinun ikäisenä useamman vuoden. nykyään hän voi hyvin, käy koulua ja elää elämäänsä ilman lääkkeitä :)
Taidat olla Reunalla.
Kauniita unia, jos päätät astua yli.
Jaksamista, jos päätät vielä viipyä keskuudessamme.
Siis kaikkea hyvää Sinulle, minkä tien valitsetkin!
kunnossa? Tottakai saat tulla tänne kertomaan mieltä painavista asioista. Älä tosiaan heitä elämääsi hukkaan tässä vaiheessa, sinulla on paljon ilon ja onnellisuuden hetkiä edessäpäin.
Kaikkea hyvää, toivottavasti et ole ennättänyt tekemään mitään peruuttamatonta.
Muistatko mistä masennuksesi alkoi? Olitko nuorempana onnellisempi? Muistan kun vanhempani erosivat kun olin noin kahden-kolmentoista vanha. Jos silloin olisi tapahtunut vielä jotakin muuta ikävää, olisin varmasti masentunut kunnolla. Silloin se jäi vain taka-alalle vaivaamaan. Myöhemmät huonot kokemukset ihmissuhteissa ja stressi muun muassa työelämässä ovat saaneet aikaan lyhytaikaisia masennuksia. Huolet perheessä, pärjäämispaineet, mahdollisesti terveysongelmat, suomalainen surumielinen mielenlaatu ja masentava sää - siinäpä sitä, ainakin itselläni. Kävin lukion, jossa en viihtynyt, kävin armeijan jossa en viihtynyt, olen ollut monissa työpaikoissa, joissa en ole viihtynyt. Ehkä olen vain odottanut liikaa: elämä on enimmäkseen vastoinkäymisiä. Pienet onnelliset hetket tekevät elämästä olemisen arvoisen, joskus niitä vain tulee liian harvoin.
Lääkkeiden pitkäaikainen käyttö masentaa vain lisää. Itse olen löytänyt vaikeina hetkinä apua luovuudesta: piirtäminen, maalaaminen, musiikki, valokuvaaminen, tai kirjoittaminen. Yksi ihminen pitäisi olla, jolle voisi oikeasti puhua kaiken. Harvoin se on joku psykologi. Ulkona kulkeminen auttaa. Tietokoneen äärestä on hyvä päästä pois, koska sen liiallinen käyttö masentaa. Karkin liiallinen syöminen masentaa. Uutisten liiallinen katselu masentaa, liian paljon ongelmia tässä maailmassa.
Suomi on täynnä epäsosiaalisia tyyppejä, ja koska monilla on taipumus ihastua itsensä kaltaiseen ihmiseen, niin epäsosiaalisillakin on paljon mahdollisuuksia... Eikä rakkaus paljon luonnetta katsele, eikä ulkonäköä.
Nykyään olen kolmekymppinen, tällä hetkellä työtön, parisuhteessa, kihloissa elelevä mies. Tulen toimeen hetkittäisten masennuksieni kanssa, koska tiedän että ne kuuluvat luonteeseeni. Vuosikausia jatkuneesta stressistä en sen sijaan oikein pääse eroon ja se aiheuttaa muun muassa unettomuutta. Yritän saada itseni nauramaan kerran tai pari päivässä, ja siinä on apuna huumorintajuinen tyttöystäväni. Kunnosta huolehtiminen myös auttaa, sekä vitamiinit. Kun oma vartalo voi hyvin, niin mielikin voi hyvin, tai paremmin. Otin pitkästä aikaa yhteyttä isääni ja vaikka emme mitään syvällisiä puhuneetkaan, oli se askel oikeaan. Vanhempiensa kanssa pitäisi pystyä pitämään luottamussuhde, tai edes keskusteluvälit, olivat he sitten kuinka kummallisia tahansa.
Piti tehdä sellainen hieno viesti, jossa yrittäisin valaa suhun rohkeutta kohdata vastoinkäymiset ja niin edespäin. Ei tainnut onnistua. Tuolla on kuitekin jossain ihminen, moniakin ihmisiä, jotka oikeasti välittävät susta. Et vain huomaa heitä, ennenkuin alat välittää itse itsestäsi. Tee itsellesi mieluummin hyvää kuin pahaa.
Sori, tämä puikkelehtiva viesti, parin tunnin yöunilla ei saa tämän kummoisempaa.
Heippa Sinä Tyttö 15v. Miten voit tänään ja miltä elämä nyt just näyttää ja tuntuu? - Älä kuulepa Sinä pyytele anteeksi olemassaoloasi, kuten viestisi aloitit, jotta "anteeksi kun vaivaan...". Katsopa nyt tätä palstaosastoa, ei täällä pyydellä anteeksi, että on olemassa ja kirjoittaa tuskastaan tänne. Sehän on tämän palstan tarkoitus. Turhaan masennuit ensimmäisestä saamastasi viestistä; se nyt vaan otti kantaa tuohon materiaaliseen puoleen. Myöhemminhän löysit upeita hengenheimolais-tyyppejä. Kannattaa kuunnella saman kokoneita ja tällaisesta vastaavasta elämäntuskasta yli päässeitä.
Minulla ollut samantyyppinen tuskatila Sinun ikäisenäsi. Menin silloin itsenäisesti kuntani yleislääkärille valittamaan oireista ja olostani. Se oli tosi hyväksi, sillä hän oli niin puoloueeton näkemään. Hän auttoi eri tavoi sekä antoi lääkitystä, joka auttoi psykosomaattisiin oireisiini ja sain jotenkuten käytyä koulua. Olin kovin masentunut. Kun tuli aika, että piti mennä lukioon, en olisi millään mennyt. Mutta ONNEKSI kuuntelin ja kuulin lääkäriäni, joka jotenkin sai minut näkemään, että se nyt olisi tässä vaiheessa paras mahdollinen vaihtoehto, sillä mitä muutakaan alkaisin. Lähin lukion aloittamaan; koko lukioaika oli raskas, kun masensi liikaa ja tuli psykosomaattista oiretta, mutta SELVISIN ja sain yo-todistuksen. - Lopputulos on, että selvisin tuosta Sinunkin kuvaamastasi tuskasta ja umpikujan tunteesta, vähitellen. Sitten yo:na muutin kotoa pois, kun sain siinä heti typaikkoja. Silloin tilanne oli erilainen työllisyysmaailmassa (olen nyt keski-ikää). - En osaa selittää nyt tässä muuta kuin sanon, että älä luovuta. Päivä vain ja hetki kerrallaan! Just' niinkuin joku muukin sanoi. Se oli minunkin apuni. En tiennyt mistään mitään, en uskonut mihinkään, kaikki viimeksi itseeni, mutta menin läpi jotenkin tuon 14-19-ikävaiheen. Nyt elämäni on tasaantunut. - Sinulla tyttö on HYVÄ TOIVO! Ei äitisi vihaa oireistoasi, mutta hän on vain ymmällä. Minä en aikoinaan äidilleni voinut puhua mitään, hän olisi ollut liian ahdistunut ja epäluotettavakin ottamaan minun elämäni ns. käsiinsä, vaikka kovin alaikäinen olinkin. - Tuli sekainen teksti, mutta kuitenkin. Sinä tyttö ole upea nainen, Sinulla on tarkoitus, Sinua ei ole luotu tänne turhaan; et ole sattuma. Löydä tiesi ja kulje sitä, rukoilen.
Meitä taitaa olla tässä viestiketjussa aika monta samanlaista. Itse olen kohta nelikymppinen mies, mutta silti tuntuu niin kovin tutulta mitä TYTTÖ 15V kirjoittaa. Itselläni alkoi masennus suunnilleen samassa iässä ja samaan tapaan se oireili.
Itsekin sain puskettua jotenkin opiskelut läpi, sain ammatin ja hyvän duunin. Oli parisuhde ja koti. Toisaalta viimeisen viisi vuotta on mennyt pahenevan depression kanssa: meni työ, ammatti ja parisuhde nyt ainakin tässä vaiheessa...
En osaa antaa muuta neuvoa kuin että koita etsiä elämään muuta sisältöä kuin ne materiaaliset asiat. Tiedän että uusi läppäri, digikamera yms. tuntuu aluksi kivoilta, mutta elämän täyttävä tyhjyys voi viedä sen mitä pystyisi nauttimaan ihan tavallisista asioista. Yritä löytää oma tiesi kulkea tässä elämässä, se saattaa olla jotain muuta kuin mitä ystäväsi tai kaverisi pitävät juuri nyt tärkeänä.
Depression kanssa painiskellessa merkitystä elämään löytyy usein erilaisista henkisistä tai vaikka hengellisistä asioista. On todella vaikea sanoa mitä se tarkalleen voi olla, mutta tutkimalla ja kuuntelemalla saatat löytää sieltä sen oman jutun tähän elämään.
mullaki alko masennus yläasteella ja jatkuu edelleen,5 kuukautta sit väsyin oikee kunnolla ja yritin itsemurhaa ensimmäinen ei onnistunu yritin toisen kerran ja kolmannen mutta en onnistunu niin ku en missään muussakaan jutus,oon suunitelemas neljättä ja toivon et se onnistuu en jaksa elää tän pettymyksen kans enää..olen epäonnistunu kaikes..ikä mula on 22..mutta eläny tyhjää ei mitää hyviä muistoja..mulleki hmiset suuttuu ku oon masentunu,mut luulekx joku todellaki et joku haluis olla tällänen.katon välil ohi kulkevii ja toivon oikee sydämmest et oisin joku heistä,haluaisin elää toisten elämää en omani..voi jumala että annat mun kärsii vaik oon aina yrittäny tehä sitä oikeata aina ku voin..
Oon epäsosiaallinen äijä joka ei saa naista, ei duunia tai jos saa niin potkitaan sieltä poi. Koulut käyty, todistuksilla vois pyyhkiä persettä ellei niiden avulla sais työkkäristä rahaa, sossupummi on tulevaisuuden ammatti. Mut ei masenna, kavereita löytyy ja mikäs siinä laiskotellessa...