En tiedä onko tämä oikea palsta, en tiedä onko minulla masennusta vai mitä ihmettä tämä minun elämä oikein on? Ottaako siitä joku muu selvää tai löytyisikö edes kohtalotoveria, kun minä en siitä enää tajua mitään.
Olotilani on koko ajan ärtynyt, levoton ja laimea. Etsin koko ajan jotain uutta, kivaa ja upeaa. Mitä nuo asiat sitten ovat minun elämässäni, sitä en tiedä. Minulla pitäisi olla koko ajan jotain uusia ärsykkeitä, jotta mieleni pysyisi virkeänä. Tuntuu että elämässäni ei ole mitään sisältöä, vaikka kyllä siinä on. Minulla on lapsi, työ, opiskelut, kavereita, perhettä ja muutakin sosiaalista elämää.
Ärsyynnyn asioista todella helposti ja menetän mielenkiinnon asioihin hetkessä.
En jaksa hoitaa kotia, jos ei ole ihan pakko (esim.vieraita tulossa) ärsyttää elää sekasotkussa. Sitten kun siivoan, teen sen kunnolla ja jaksan ylläpitää siisteyttä viikon verran jos sitäkään.
En jaksa tehdä kouluhommia (ellei ole viimeinen pakko, eli seuraavana päivänä kokeet tai tehtävän palautus) ja tätäkin koulunaloitusta olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Piti olla ihanaa päästä taas pitkästä aikaa kouluun, mutta niinpä niin, olisi mun tämä pitänyt arvata, että muutamassa hetkessä olen jo tähänkin kyllästynyt.
Työt harmittaa, huono paikka ja huono palkka, mitään en kuitenkaan asian eteen jaksa tehdä, että saisin jotain parempaa. Ei minulle ikinä sellaista onnenpotkua kävisi, että saisin jopa joskus jotain sellaista missä oikeasti viihtyisin.
Tuntuu että toisilla kaikki nämä asiat käyvät tuosta noin vain ja he menestyvät elämässä. Tiedän, tottakai, että he tekevät asioiden eteen paljon että saavat sen minkä haluavat. Miksi minusta ei ole siihen vaikka haluaisin vaikka mitä?
Syönsyön ja syön. Syön vielä syömästä päästyänikin. Mikään ei riitä siinäkään. Laihduttaminen ei onnistu, vaikka mitään muuta en haluaisi enempää tällä hetkellä kuin olla hoikempi ja näyttää ihmiseltä jälleen.
Rakastan tutustua uusiin ihmisiin, sillä silloin minulla on hetken verran jotain mielenkiintoa johonkin. Mutta toisinaan (tämä ei päde kaikkiin ihmisiin) ärsyynnyn ja kyllästyn henkilöön nopeastikkin ja tunteet laimenee todella nopeasti, vaikka myös ihastunkin myös todella helposti. Kyseessä siis vastakkainen sukupuoli. Etsin muka jotain vieläkin parempaa, enkä nää metsää puilta!
Mielialani ailahtelee hetkessä äärilaidasta toiseen. Toisinaan olo on hyperonnellinen ja tuntuu että voin tehdä vaikka mitä ja onnistun kaikessa, tunti eteenpäin niin olen niin maissa kuin vain voi olla ja inhoan itseäni entistäkin enemmän. Tämän toimintamallin olen jo tottunut tunnistamaan ja osaan varautua siinä kaikkivoipaisuudessani siihen, että kohta tullaan alas ja kovaa.
Nukkuisin vaikka läpi vuorokauden jos saisin siihen mahdollisuuden. Tällähetkellä. Vielä viikko sitten pyörin joka yö sängyssäni kun en saanut unta vaikka väsytti niin että silmiä tikutti.
Kaikki tuntuu raskaalta ja vaikealta.
Näennäisesti voin hyvin. Hoidan lapseni esimerkillisesti (ja sen teen aina mielelläni, näkipä minut joku tai ei)Hoidan velvollisuuteni moitteettomasti eikä ystävät ja sukulaiset huomaa minusta mitään erikoista ulospäin. Muutamille ystäville olen puhunut tästä olostani, mutta en usko, että he täysin ymmärtävät kuinka paljon tämä minua ahdistaa.
Eihän kukaan usko, että voisin oikeasti olla masentunut koska olen muuten elämässäni aktiivinen. Enkä tosiaan tiedä itsekkään olenko minä vai mitä tämä on?
Huono itsetunto minulla on, en pidä itseäni minään. Olen ollut koulukiusattu. Minut syrjitään edelleen ulos porukasta, jossa on minulle tuntemattomia ihmisiä, jään aina ulkopuolelle kaikesta.
Erosin vähän aika sitten. Luulin, että sitten se elämä alkaa. Eipä alkanut ei. Tiesin jo silloinkin, että ei tämä olo miehestä johdu, vaan itsestäni, mutta pitipä koittaa vielä tämäkin. Ero ei ole minua hetkauttanut suuntaan eikä toiseen. Se ei tunnu pahalle eikä hyvälle. Mikään tapahtuma ei tunnu minusta oikein hyvälle tai pahalle. Elän jossain ihmeellisessä välimuodossa missä millään ei ole mitään merkitystä. Odotan aina parempaa. (nyt alkaa viha kiehahtaa kun huomaan, taas jälleen kerran, kuinka saamaton ja itsekuriton ihminen olen!)
Yleensäkkään en osaa sanoa mihinkään asiaan juuta enkä jaata, löydän joka asiasta ne huonot sekä hyvätkin puolet ja voin kitkutella niiden asioiden välillä vaikka kuinka ja kauan päättämättä siltikään mitä mieltä olen mistäkin. Minulta puuttuu selkeät mielipiteet asioista. Niitäkin vielä muutama vuosi sitten oli, mutta en tiedä missä ne nykyään on. Harmittaa sekin, ettei ole selkeitä omia mielipiteitä.
Onko ketään toista joka tuntisi/on tuntenut edes suurinpiirtein samalla tavalla? Tai ketään, kuka osaisi sanoa mitä minun pitäisi tehdä? Varmaankin mennä juttelemaan jonnekkin ammattiauttajalle, mutta en saa sen vertaa aikaiseksi että varaisin aikaa. Kolme vuotta sitten kävin ensimmäistä kertaa psykologilla juttelemassa, mutta hän totesi muutaman kerran jälkeen, että sun asiat on nyt käsitelty, kun en enää puhunut hänelle vaikka mielessä olisi ollut vaikka mitä. Hän oli vääränlainen minulle.
Kaikkea en varmasti edes saanut kirjoitettua sanoiksi mitä päässäni pyörii, mutta tässä nyt ainakin osa niistä.
Ahdistaa ja on paha olla! Kuulostan martyyriltä ja hemmotellulta kakaralta, mutta ei tämä sitä ole. Tämä olo on jotain niin karmeaa, että haluaisin päästä tästä jo pois!
Olotilani on koko ajan ärtynyt, levoton ja laimea. Etsin koko ajan jotain uutta, kivaa ja upeaa. Mitä nuo asiat sitten ovat minun elämässäni, sitä en tiedä. Minulla pitäisi olla koko ajan jotain uusia ärsykkeitä, jotta mieleni pysyisi virkeänä. Tuntuu että elämässäni ei ole mitään sisältöä, vaikka kyllä siinä on. Minulla on lapsi, työ, opiskelut, kavereita, perhettä ja muutakin sosiaalista elämää.
Ärsyynnyn asioista todella helposti ja menetän mielenkiinnon asioihin hetkessä.
En jaksa hoitaa kotia, jos ei ole ihan pakko (esim.vieraita tulossa) ärsyttää elää sekasotkussa. Sitten kun siivoan, teen sen kunnolla ja jaksan ylläpitää siisteyttä viikon verran jos sitäkään.
En jaksa tehdä kouluhommia (ellei ole viimeinen pakko, eli seuraavana päivänä kokeet tai tehtävän palautus) ja tätäkin koulunaloitusta olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Piti olla ihanaa päästä taas pitkästä aikaa kouluun, mutta niinpä niin, olisi mun tämä pitänyt arvata, että muutamassa hetkessä olen jo tähänkin kyllästynyt.
Työt harmittaa, huono paikka ja huono palkka, mitään en kuitenkaan asian eteen jaksa tehdä, että saisin jotain parempaa. Ei minulle ikinä sellaista onnenpotkua kävisi, että saisin jopa joskus jotain sellaista missä oikeasti viihtyisin.
Tuntuu että toisilla kaikki nämä asiat käyvät tuosta noin vain ja he menestyvät elämässä. Tiedän, tottakai, että he tekevät asioiden eteen paljon että saavat sen minkä haluavat. Miksi minusta ei ole siihen vaikka haluaisin vaikka mitä?
Syönsyön ja syön. Syön vielä syömästä päästyänikin. Mikään ei riitä siinäkään. Laihduttaminen ei onnistu, vaikka mitään muuta en haluaisi enempää tällä hetkellä kuin olla hoikempi ja näyttää ihmiseltä jälleen.
Rakastan tutustua uusiin ihmisiin, sillä silloin minulla on hetken verran jotain mielenkiintoa johonkin. Mutta toisinaan (tämä ei päde kaikkiin ihmisiin) ärsyynnyn ja kyllästyn henkilöön nopeastikkin ja tunteet laimenee todella nopeasti, vaikka myös ihastunkin myös todella helposti. Kyseessä siis vastakkainen sukupuoli. Etsin muka jotain vieläkin parempaa, enkä nää metsää puilta!
Mielialani ailahtelee hetkessä äärilaidasta toiseen. Toisinaan olo on hyperonnellinen ja tuntuu että voin tehdä vaikka mitä ja onnistun kaikessa, tunti eteenpäin niin olen niin maissa kuin vain voi olla ja inhoan itseäni entistäkin enemmän. Tämän toimintamallin olen jo tottunut tunnistamaan ja osaan varautua siinä kaikkivoipaisuudessani siihen, että kohta tullaan alas ja kovaa.
Nukkuisin vaikka läpi vuorokauden jos saisin siihen mahdollisuuden. Tällähetkellä. Vielä viikko sitten pyörin joka yö sängyssäni kun en saanut unta vaikka väsytti niin että silmiä tikutti.
Kaikki tuntuu raskaalta ja vaikealta.
Näennäisesti voin hyvin. Hoidan lapseni esimerkillisesti (ja sen teen aina mielelläni, näkipä minut joku tai ei)Hoidan velvollisuuteni moitteettomasti eikä ystävät ja sukulaiset huomaa minusta mitään erikoista ulospäin. Muutamille ystäville olen puhunut tästä olostani, mutta en usko, että he täysin ymmärtävät kuinka paljon tämä minua ahdistaa.
Eihän kukaan usko, että voisin oikeasti olla masentunut koska olen muuten elämässäni aktiivinen. Enkä tosiaan tiedä itsekkään olenko minä vai mitä tämä on?
Huono itsetunto minulla on, en pidä itseäni minään. Olen ollut koulukiusattu. Minut syrjitään edelleen ulos porukasta, jossa on minulle tuntemattomia ihmisiä, jään aina ulkopuolelle kaikesta.
Erosin vähän aika sitten. Luulin, että sitten se elämä alkaa. Eipä alkanut ei. Tiesin jo silloinkin, että ei tämä olo miehestä johdu, vaan itsestäni, mutta pitipä koittaa vielä tämäkin. Ero ei ole minua hetkauttanut suuntaan eikä toiseen. Se ei tunnu pahalle eikä hyvälle. Mikään tapahtuma ei tunnu minusta oikein hyvälle tai pahalle. Elän jossain ihmeellisessä välimuodossa missä millään ei ole mitään merkitystä. Odotan aina parempaa. (nyt alkaa viha kiehahtaa kun huomaan, taas jälleen kerran, kuinka saamaton ja itsekuriton ihminen olen!)
Yleensäkkään en osaa sanoa mihinkään asiaan juuta enkä jaata, löydän joka asiasta ne huonot sekä hyvätkin puolet ja voin kitkutella niiden asioiden välillä vaikka kuinka ja kauan päättämättä siltikään mitä mieltä olen mistäkin. Minulta puuttuu selkeät mielipiteet asioista. Niitäkin vielä muutama vuosi sitten oli, mutta en tiedä missä ne nykyään on. Harmittaa sekin, ettei ole selkeitä omia mielipiteitä.
Onko ketään toista joka tuntisi/on tuntenut edes suurinpiirtein samalla tavalla? Tai ketään, kuka osaisi sanoa mitä minun pitäisi tehdä? Varmaankin mennä juttelemaan jonnekkin ammattiauttajalle, mutta en saa sen vertaa aikaiseksi että varaisin aikaa. Kolme vuotta sitten kävin ensimmäistä kertaa psykologilla juttelemassa, mutta hän totesi muutaman kerran jälkeen, että sun asiat on nyt käsitelty, kun en enää puhunut hänelle vaikka mielessä olisi ollut vaikka mitä. Hän oli vääränlainen minulle.
Kaikkea en varmasti edes saanut kirjoitettua sanoiksi mitä päässäni pyörii, mutta tässä nyt ainakin osa niistä.
Ahdistaa ja on paha olla! Kuulostan martyyriltä ja hemmotellulta kakaralta, mutta ei tämä sitä ole. Tämä olo on jotain niin karmeaa, että haluaisin päästä tästä jo pois!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen itse ollut viime ajat aivan samassa tilanteessa. Mikään ei tunnu miltään. Jos muistan oikein, tätä on voinut jatkua jopa jo useamman vuoden. Toisaalta mikään ei tunnu miltään ja toisaalta olen koko ajan masentunut. Tuo sinun kirjoittamasi teksti kuulostaa enemmän kuin tutulta - olisin voinut pääosan siitä kirjoittaa itse.
Toisaalta hakeuduin viikko sitten ammatti-ihmisen puheille, koska minun on pakko olla masentunut kun en ole onnellinenkaan. Työhönmeno tosin ahdisti - en koe saavani siellä ansaitsemaani arvostusta. Olen nyt ollut viikon sairaslomalla ja tänään kirjoitettiin kaksi viikkoa lisää.
Minulla ei ole läheistä ihmissuhdetta elämässäni ellei miestäni lasketa - enkä tosin ole hänenkään kanssaan ollut kovin läheinen pitkiin aikoihin.
Meillä on viisivuotias poika. Minun näkemykseni mukaan tämä ns. pahempi aika alkoi kun olin raskaana. Odotin, että mieheni olisi ollut onnensa kukkuloilla kun vihdoinkin saisimme sen perheen, josta oli unelmoitu jo pitkään. Mutta ei hän ollutkaan kiinnostunut ja siis petyin siitä. Synnytyksen jälkeen masennuin varmaankin synnytysmasennukseen. En käynyt koskaan lääkärissä enkä hakenut siihen apua. Mieheni aloitti suhteen toisen naisen kanssa, koska "en halunnut seksiä". Tämä hänen suhteensa on jatkunut siitä lähtien koska "hän on ollut niin yksin". Entä minä sitten? Eihän minullakaan ole ollut ketään!!
Ulospäin olen hoitanut kaikki asiat niin, ettei kukaan ole huomannut mitään. Edelleenkään edes äitini ei tiedä siitä, että olen sairaslomalla.
Olin myös koulukiusattu. Muutin pienelle paikkakunnalle takaisinmuuttajana ruotsista. Olin aina se erilainen ihminen. Tämä tunne minulla on edelleen. En koskaan saanut sitä parasta kaveria.
Ja myös tuo syöminen... syön lähinnä vain erittäin kaloripitoista ruokaa: karkkia, jäätelöä ja kaikkea hyvää sen sijaan, että söisin terveellistä ruokaa. Ja tottakai haluaisin aloittaa kuntoilun, mutta minähän aloitankin - huomenna.
En hoida kotia. Haaveilen siitä, että kaikki tavarat olisi paikallaan. Ja siivoan vain silloin, kun joku on tulossa kylään. Pelkään, että joku päivä tulee yllätysvieraita ja todellisuus paljastuu.
Et kertonut minkä ikäinen olet ja missä asut. Olisi todella mielenkiintoista tavata ja vertailla kokemuksia - ja miettiä mitä tämä oikein on. Olisiko tälle diagnoosia??
Jees, täällä myös yksi Prikulleen samanlainen..! Epätyypillinen masennus lienee ongelmallemme määritelmä. Nimestään huolimatta se on yleisempi kuin perinteinen, melankolisuuden leimaama masennus. Ihan uskomattomalta tuntui lukea tekstejänne.
Välillä mietin, vaiavako minua vain "naistenlehtisyndrooma": tavoittelen täydellisyyttä enkä hyväksy itseäni tai ympäristöäni sellaisina kuin ne ovat. Kuitenkin diagnoosinani on tällä hetkellä keskivaikea masennus, joten kai siellä korvien välissä on jotain todellista vikaa..
"Koska elämä oikein alkaa" tai " tai "Muiden tekemisessä ja olemisessa on enemmän tarkoitusta" kuvaavat hyvin oloani.
Koska olet ilmeisesti käynyt keskusteluja ammatti-ihmisten kanssa - sinulla on ongelmalle olemassa diagnoosi - niin mitä he suosittelevat? Pitääkö ryhtyä johonkin toimenpiteisiin vai vain hyväksyä tilanne? Tuntuu siltä, että en elä lainkaan - suoritan vain niitä asioita, joita pitää.
Itse kävin tosiaan vasta viikko sitten ensimmäisen kerran lyhyen keskustelun eikä päästy vielä mihinkään...
Kiitos teille kummallekkin vastanneelle. Olipa suorastaan helpottavaa huomata, että en ole tämän ongelman kanssa aivan yksinään.
Teidän kummankin kirjoittamat asiat täydensivät omaa kirjoitustani täydellisesti. Ne asiat mitä en osannut kirjoittaa omaan viestiin, niin huomasin ne teidän viesteistä.
Luin kaiken netistä löytämäni tiedon tuosta epätavallisesta masennuksesta, ja totta tosiaan kuvaus sopii prikulleen minuun.
En todellakaan osannut pitää tätä masennuksena, koska kaiken järjen mukaan silloin asioiden pitäisi olla aikalailla päinvastoin kuin mitä ne nyt ovat, mutta en edes tiennyt tuollaisen diagnoosin olemassa oloa, ennenkuin nyt.
Lääkityskin sitten ilmeisesti tähän olisi olemassa.
Tein eilen sen Beckin (? olikohan noin) masentuneisuustestin, ja sain siitä 25 pistettä. Siinä kehoitettiin menemään lääkärin puheille, jos pisteitä tulisi enemmän kuin 17.
Toisaalta tuo ei ole omalla kohdalla sillätavalla luotettava, koska suurin osa oireista tosiaan on päinvastaisia. Esim. normaalissa masentuneisuuden tilassa ruokahalu katoaa ja laihtuu ja jos oli näitä tuntemuksia niin siitä olisi tullut 3 pistettä tuossa testissä. No minullahan ei näin ole, vaan täysn päinvastoin, mutta ei sekään taida olla kovin terve vaihtoehto että syö itsensä joka päivä kipeäksi?
Marja: Itselläni on aivan sama, että ahdan itseni täyteen kaikkea todella epäterveellistä ja kaloripitoista ruokaa. Terveellinen ruoka jää todella vähäiseksi. Se taitaa vaan tehdä tämän olon vieläkin huonommaksi, sillä terveellinen ruoka (eli vitamiinien normaali saanti) edistäisi esim. serotoniinin kehittymistä aivoissa, mikä tuo niitä hyvänolon tunteita, ja sekä myös säätelee painonhallintaa.
Olisi tosiaan mukavaa vaikka vaihtaa meiliosoitteita ja jutella asiasta enemmänkin. Olisi mukava saada yhteys ihmiseen/ihmisiin joilta voisi saada tämän asian tiimoilta vertaistukea ja vaihtaa ajatuksia. (Olen kutakuinkin sinun ikäisesi)
Onko sinulla mahdollisuus antaa sähköpostiosoitetta?
Tässä toisesta ketjusta "hoitohistoriani":
"Oma tilanteeni on joltisenkin samanlainen. Olen nyt kolmekymmentä. Tosin olen aina välillä väsyneenä kääntynyt terveydenhuollon puoleen, sen enempää apua saamatta.
Opiskeluaikana hain apua masentuneisuuteeni YTHS:ltä ja sain ajan psykologilta, joka takertui siihen, että oma opiskelualani tuntui minusta oikealta. En siis ollut hänen mielestään oikeastaan avun tarpeessa, vaikka koetin painottaa olosuhteista riippumatonta syvää alakuloisuuttani.
Myöhemmin menin valmistumisen jo häämöttäessä YTHS:n psykiatrin juttusille. Sain eri lääkkeitä kokeiltaviksi ja yhdestä tuntui olevan apua alkuun, mutta ajan mittaan oloni taas paheni. En päässyt tietenkään pidempiaikaiseen hoitoon YTHS:lle, koska olin jo valmistumassa.
Lopulta valittelin vuosia myöhemmin työterveydessä, etten enää tahdo jaksaa ahdistukseni, toivottomuuden ja tyhjyyden tunteen enkä etenkään äärimmäisen kireän pinnani kanssa. Myös mainitsemasi voimakas uupumus kuuluu monen masennukseen. Se tuntuu niin henkisenä kuin fyysisenäkin väsähtämisenä, jopa jatkuvana unentarpeena, vaikka tunteen voi kyllä erottaa pitkän, raskaan päivän tuomasta terveestä väsymyksestä.
Pääsin siis vuosi sitten hoitoon kaupungille, mutta eihän sielläkään ole tarjolla maksutonta KELAn terapiaa kuin hyvin huonossa jamassa oleville.
Lopulta kohdalleni osui niin hyvä tuuri, että pääsin maksuttomaksi koulutuspotilaaksi eräälle psykoterapeutiksi valmistuvalle psykologille. Siellä olen nyt käynyt kymmenisen kuukautta ja koen siitä olevan enemmän hyötyä kuin lääkkeistä. Joita siis kuitenkin syön samalla, jotta selviän arjesta. Jotenkin vain tunti viikossa tuntuu olevan minulle liian vähän. Ja etenkin jos väliin tulee pidempiä taukoja, jolloin pääni sisältö alkaa taas muuttua harmaaksi puuroksi ja edistyminen saa takapakkia.
Masennuksen oireistoon kuuluu epäusko paranemismahdollisuuksien suhteen. Tunnen itse välillä jopa kasvavaa paniikkia siitä, että kun terapian loppu alkaa häämöttää, tulisi muka selvitä omillaan olonsa kanssa. Tuntuu kuin tavoittelisin juuri liikkeelle lähteneen junan ovenkahvaa ja kaikki riippuu nyt siitä, ehdinkö tähän junaan."
Eli pintapuolista juoksentelua on ollut paljon, vasta nyt olen pääsemässä ongelman ytimeen tämänhetkisissä psykoterapiakäynneissäni.
Tänään puhuimme ylianalyyttisyydestäni - kun haluaisin vaan olla ja mennä, nauttia, kokea ja elää, enkä pohtia, analysoida ja murehtia, mutten vaan siihen pysty. Ensi kerralla tarkoitus on pohtia, pakenenko vaikeampia tunteitani tällä puolustuskeinolla.
En vaan osaa kuvitella, mikä olisi sen ahdistavampaa kuin tämä jatkuva asioiden päässäpyörittely ja ylivireä kovilla kierroksilla käyminen. Mikä siellä alitajunnassani voi kummitella, en ymmärrä? Mielestäni en torju mitään, vaan myönnän lapsuuteni suhteellisen raskaaksi ja hyväksynnän puutteen syyksi nykyiseen olooni. Mutta mitä nyt, miten tästä edetään? Miten hyväksyn itseni ja maailman menon?
Minäkin löysin paljon yhteneväisiä asioita. Mielialani voi myös vaihtua todella nopeasti. Yksi poikkeus on se etten ahmi herkkuja vaan tartun mieluumminkin pulloon ja voin olla syömättä koko päivänkin. Minulla on siis myös ongelmia alkoholin kanssa. Tiedän senkin että hetkellinen hyvänolon tunne häipyy jossain vaiheessa ja elämä tuntuu vielä ahdistavammalta. Juuri nyt olen todella masiksessa, tuntuu ettei ole mitään järkeä yrittää mitään. Tänään en tosin ole tarttunut pulloon enkä aiokkaan. Mieli tekee kyllä, olen täällä itkenyt alkoholiriippuvuuttani. Miettinyt mihin voisin soittaa ja saada apua että pysyn kuivilla ja että elämä näyttäisi vähän valoisammalta. Minulla on myös lapsia, en vain jaksaisi niitäkään katsella. Hoidan heidät kyllä, mutta ei niinkuin kiinnosta ollenkaan.
on kuin kuva itsestäni . haluis siihe sisältöö , kaikki on hyvin kun saa taas uuden jutun , vähän aikaa yleensä yhden vuorokauden sit alkaa taas murehtinen ... et mikä tois tähän sisältöö niinko olis jossain oravan pyöräs ... mikään ei tunnu riitävän . miten kaikki tuntus kivalt ? hoidan työni hyvin , kaikki luulee et mul menee hyvin ja et mul olis niin hieno elämä . erosin jokin aika sitt ja luulin et nyt kaikki on jes , mut ei . sit taas hetken pääst ... no niin blaa blaa ... sama jatkuu ko vaan tietäs mikä auttas ? onko löis päätä seinään . kuka auttaa ... miks auttas ? en viitsi men edes puhuun kelleen ko se tuntuu ihan turhalt , tuskin mä edes kertosin kaikkee siel . olis kiva jos olis joku jonka vois puhuu näist ja et tietäs mist mä puhun !!!!!!
Ihan kuin olisit kirjoittanut itsestäni. Hakeuduin viime keväänä työterveyslääkärille, kun aloin epäillä ettei kaikki ole kunnossa. Olin saamaton, itseeni tyytymätön, nukuin vuorokauden ympäri jos mahdollista ja ahmin ruokaa (lähinnä epäterveellistä sellaista). Sain masennusdiagnoosin, lähetteen psykiatrille ja masennuslääkkeet. Lääkkeitä olen nyt sitten popsinut kiltisti alun ongelmista huolimatta ja psykiatrin luona käynyt neljä kertaa. Tällä hetkellä etsiskelen terapeuttia itselleni. Sairaslomaakin minulle keväällä tarjottiin, mutta kieltäydyin, kun ainut asia mikä minut aamuisin sai liikkeelle oli töihinlähtö.
Mikäli haluat vaihtaa ajatuksia kanssani, minulle voi laittaa sähköpostia: [email protected]
Välillä viitsii kirjautua, välillä ei, siitä tämä.
Olen Turusta, N76 ja minulle saa ehdottomasti laittaa meiliä osoitteeseen [email protected]. Olisi hauskaa (..no, hmm..) vertailla tuntemuksia ja etsiä yhteisiä tekijöitä. Jos lähistöltä löytyy kanssakärsijöitä, niin mikä ettei voisi jutella talvi-iltana teekupillisenkin äärellä. =)
Tällainen uusien kokemuksien ja nautinnon jatkuva etsintä leimataan helposti turhamaiseksi pinnallisuudeksi ja taustavoimana jylläävää ahdistusta on ihmisten vaika havaita, saati ymmärtää.
[email protected]
Olen tuntenut samoja tuntemuksia. Olen menettänyt terveydestäni ison osan ja sitä mytä työpaikkani ja olen joutunut muuttamaan omaa elämääni sairauden mukaan. Rahat on loppu jne...
Ehkä näistä syistä olen huomannut olevani välillä hyvin saamaton myös ns.terveinä päivinä
eli
- siivoan vain pakon edessä, - syön suruuni paljon, -kiukustun helposti, -ennen innostuin kaikesta nyt täytyy pakottaa itsensä kaikkeen jne...Kauhistus olisi yllätysvieraat jne..
Olen saanut helpotusta ahdistukseeni
- ulkoilusta ja ulkonapuuhailusta, siitä nautin
- juon kahvia vain aamulla, huomasin kahvin huonontavan yöunta, siksi juon vain aamuisin.
- netissä roikkuminen on huono asia, netissä käyn päivittäin vain noin tunnin
- saunon usein
- katselen taidekuvia kirjoista
- käyn katselemassa lasten piirustuksia koulun seinillä
- tv:stä katson vain asia-, luonto-, viihde-, kotimaistaohjelmaa (en siis väkivaltaa ym. pelottavaa ja järkyttävää)
- menen aikaisin nukkumaan ja luen illalla jotain yksinkertaista esim. Pirkka, Yhteishyvä, kirrätys naisten lehtiä
-Siivouksen aloittaminen on tosi hankalaa, laitan imurin päälle ja alan vedellä.. siitä se alkaa
- Yritän saada kaverin kaikkiin hommiin se innostaa, vaikka lapset mukaan siivoukseen ja ruuanlaittoon
- Todellakin kaverin kanssa on/olisi kiva puuhata ja siivota
Tänään menen ulos ja siivoan. Nukuin melko hyvin viime yönä ja sitä kautta tämä päivä näyttää hyvältä.
Uskomatonta, että sinun ja muidenkin oireet täsmäävät aikaslailla hyvin minuun.
Minulla todettiin masennus toissa päivänä. Se tuli täytenä yllätyksenä! Kyllähän minua ahdistaa koko ajan, unen tarve kyltymätön, ruuan kanssa ongelmia...syön herkkuja,yms., olen lihonnut, en jaksa huolehtia kodista enkä itsestäni,yms.
Töissä olen jaksanut käydä tähän asti ja opiskelut alkoivat työn ohella maaliskuussa. Olin tosi innostunut...jotenkin aikas työlästä ompi nyt.
Ulkosinpuolin miusta luulee, että kaikki on hyvin, mut ei ole.