syö purkillisen masennuslääkkeitä? Terapia alkaa kohta ja sosiaalityöntekijä ehdotti myös lääkkeitä .....vastustin lääkkeitä viimeiseen asti. Nyt se tuntuu hyvältä idealta. Jospa vaikka vetäisi koko purkin? Kuolisinko? Onko joku yrittänyt?
mitä tapahtuu jos....
nancycallahan
562343
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 56
Vanhimmat
Ei kaikki mene kuten elokuvissa. Kohta sä olet jossain vatsahuuhtelussa ja kaikki sun läheiset ihmettelee ja syyttää itseään, että miksi noin kiva tyttö/tyttäremme meni tekemään niin ja näin. Odota nyt vaan ja katso miten terapia suhun vaikuttaa. Lääkkeetkin voi helpottaa oloa. Mutta kuten sanottu! Ole avoin/avoimena siellä terapia istunnoilla. Avaudu kunnolla. Keskustelkaa asioista ja miettikää yhdessä mahdollisuuksia.
Luulisin että käy huonosti. Olen huono lohduttamaan ja rohkaisemaan toisia, mutta eikö kannattattaisi pysyä menossa mukana että näkee mitä mutkan takana odottaa?
kun käännyn pimeässä labyrintissa toiselle kujalle, tulee vain pimeää vastaan. Ei siellä todellakaan mitään enää odota.
Koita kuitenkin pärjäillä. Lähden nyt luikkimaan palstalta.
Yleensä siellä odottaa ja harvemmin ei odota. Toki vaatii omaakin yrittämistä. Omalta kohdalta tiedän että yleensä ei kannattaisi tehdä ainakaan mitään typeryyksiä sillä useimmiten tilanne muuttuu ennemmin tai myöhemmin paremmaksi ja silloin on ikävää jos asiat ovat huonossa jamassa.
...siitä kuinka vahvoja ne masennuslääkkeet ovat.
Luultavasti, jos et ole aikaisemmin syönyt lääkkeitä, niin sulle ehdotetaan jotain seronilia tai seroxatia 10-20 mg tai jotain muuta aloittelijoiden mömmöjä.
Et sä niillä itteltäs henkeä saa otetuksi. Saat apteekista luultavasti vain kuukauden-parin annokset yhdellä leimalla ja vaikka vetäisitkin kaikki naamaasi yhtaikaa, niin et sä niihin kuole.
Olen yrittänyt joskus armon vuonna 2004(?) Ei voi muistaa enää. Paska yrittää monta kertaa, viisaat pääsee vähemmällä.
Niin, ja se ei kannata ja on olemassa muitakin ratkaisuja ja elämä hymyilee vielä yms.
Kliseitähän nuo ovat. Näyttää porukka tällä palstalla yhä viljelevän tuota samaa settiä viikosta toiseen...
parisen vuotta sitten kolme kertaa söin vuoden aikana suuret määrät hyvin vahvoja lääkkeita plus muita nappeja mitä käsiini sain. kahdesti soitin itse apua, viimeisellä kerralla minut löydettiin useiden tuntien jälkeen tajuttomana.
Asioita, jotka vainoavat, itkettävät ja hävettävät pitkään.
ole kiltti, äläkä kokeile. Usko pois, huomisesta voi löytää valoa ja aina löytyy ihmisiä, joiden kanssa voit jutella.
ne ovat kliseitä, jotka olen kuullut ainakin miljoona kertaa.
Sosiaalityöntekijäni tietää, että olen miettinyt itsemurhaa. Ei se psykologi varmaan määrää mitään millä saisi hengen pois. Ja kuitenkin lääkkeet ovat ovat jotain kevyitä versioita.
Jos minä alkaisin hävetä jokaista kertaa, jolloin olen ottanut yliannostuksen, niin eihän mulla muuta tekemistä olisikaan kuin hävetä. Siis kuvittele, mä en edes muista montako kertaa olen niin tehnyt, kuinka monta kertaa mut on huuhdeltu jne. En muista edeltävistä päivistä ja pahimmissa tapauksissa en edes övereiden jälkeisistä VIIKOISTA mitään.
Miten ihminen on voinut mennä noin alas?
Lisäksi joku 2005 talvi-kevät on mulle ihan pimeetä aikaa. Joskus pulpahtaa joku muisto mieleen, eikä sekään muisto ole mikään mairitteleva. Toisaalta ihan hyvä, ettei muista.
Mutta ei ihmisen pitäisi elää elämäänsä sillä tavoin. Jos sen tekee aina uudestaan, niin ei se ole mitään elämää. Nykyään syön lääkkeeni ja aamupuuroni ihan kiltisti.
Mun mielestä ei kuitenkaan kannattaisi hävetä. Kyllä sitä paskempiakin asioita voisi tehdä. Siis sellasia asioita, jotka oikeasti olisivat häpeämisen arvoisia.
Takuulla ovat kevyitä versioita, joitten kanssa saa odottaa tuskastuttavan kauan, että ne ylipäänsä vaikuttavat. Jos aloitat lääkkeesi nyt, niin saatat tuntea edes jotain viboja hyvällä lykyllä jouluun mennessä. Sitten sulle varataan uusi aika ja se tonttu-lääkäri korottaa sitä annnostusta jollain tyyliin 10 mg:llä ja sitten sä odotat taas kuukausikaupalla, että jotain tapahtuisi.
Toi nyt ei ollut erityisen piristävä kommentti. On niitä kunnon lääkäreitäkin.
Lääkkeet määrää psykiatri (tai muu lääkäri), ei psykologi eikä sosiaalityöntekijä, niillä ei ole valtuuksia sitä tehdä.
Kyllä onneksi nuoret saavat tehokastakin hoitoa. Joskus siitä pitää taistella (vähän kuntakohtaistakin) mutta Nancylla on kaikki mahdollisuudet saada hyvää hoitoa ja toimivia lääkkeitä.
Jossakin määrin kliseitä ja jossakin määrin ei. Aika moni tyyppi tältäkin palstalta löytäisi varmasti ystäviä, jos sitä haluaisi mutta sitä ei oikeasti tunnuta haluavan.
Lääkkeet ovat vain osa kokonaishoitoa. Oma asenne on ratkaisevin asia. Yksi keino olisi asettaa jokin päämärä ja pyrkiä saavuttamaan se.
Miksi tekisit niin? Iseänikin masentaa ja olen yksin eikä tässä elämässä juuri pointtia ole mutta elämää ei kuitenkaan pitäisi riistää pois vaikka se tuntuisikin helpoimmalta vaihtoehdolta. Lue vaikka Raamaatua ja yritä löytää lohtua sieltä.
Ja äläkä nyt ihmeessä mee tekee tollasta, sillä ihan varmasti teet vielä, jonku suomalaisen pojan tosi onnelliseksi ja itsesi samalla.
Eikös se niin mee, että hyvää pitää odottaa...
Mitään lääkkeitä ei voi vähätellä (niin kuin tässä keskustelussa on vähän tehty) siinä mielessä etteivätkö voisi aiheuttaa vahinkoa tai jopa kuolemaa. Maallikon on parempi tyytyä tunnustamaan että kaikki lääkkeet voivat tappaa tai aiheuttaa elinikäisen vamman. (Vai onko joku selannut Pharmacaa ja tarkistanut että juuri Nancyn kädessä oleva purkki on "melko vaaraton" jopa kerralla otettuna?!?)
Lähdetään siitä että se on vaarallista. Mitäkö tapahtuisi? Saattaisit ottaa muutaman ja katua. Saattaisit ottaa kaikki ja katua. Saattaisit itse soittaa ambulanssin. Saattaisit syödä muutaman ja arvioida että eihän tässä kuinkaan käynyt ja enpä teekään tätä, ei hätää -ja sinut löydetään tajuttomana. Vatsahuuhtelu ei aina pelasta kaikkea. Tuttavani sai elinikäisen neurologisen häiriön nieltyään aikanaan tappavan annoksen jotain psyykenlääkettä. Tietysti voit myös yksinkertaisesti vaan kuolla.
Ei hyvä. Ei me haluta että kuolet. Emminä tiedä mitä mun pitäisi sanoa. En osaa. Tämä on vain ihan kauheaa. Lupaa ettet tee mitään tyhmää.
Onko siellä sua lähellä ketään joka tietää näistä ja ottaa sut tosissaan?
Minkäköhänlaisen elinikäisen neurologisen häiriön se sun tuttava on saanut lääkekokeilunsa jälkeen?
Tiedän itsekin tapauksia. Tosin kaikki ovat jokseenkin erilaisia, eikä kaikki oireet välttämättä johdu näistä lääkejutuista.
Mitä väliä sillä on millaisen vamman se siitä sai? En halua kertoa liian tarkasti hänen yksityisyytensä takia.
Mutta se on tasan varmaa, että psyykenlääkkeiden yliannostus oli ja neurologinen pysyvä vamma tuli.
Uskot tai et, mulle on ihan sama.
Itse olen ollut jo niin paljon tekemisissä erilaisten lääkäreitten kanssa. Olen jututtanut todella paljon psykiatrisilla osastoilla kerta toisensa jälkeen olevia ihmisiä. Olen todennut, että lääkäreitten lempifraaseihin kuuluu syyttää neurologisista vammoista psyykelääkkeitten yliannostuksia, vaikka taustalla olisi paljon muutakin, paljon ilmeisempia juttuja. Tuntuu, että he ikään kuin saisivat jotain mielihyvää siitä, että saavat "näpäyttää" osastolla/vastaanotolla kurjistelevaa ressukkaa sillä, että "mitäs otit yliannostuksen, sen siitä saa..."
Kuitenkin nämä ihmiset ovat ITSE täysin eri mieltä syistä ja seurauksista.
Niin, ei sillä tosiaankaan ole mitään väliä, mitä minä uskon tai en. Koirat haukkuu, karavaani kulkee.
Haittavaikutuksethan ovat kovin yksilöllisiä joten jollekin vaikutukset vovat olla paljon suurempia kuin toiselle tyypille.
kuoleminenhan on se päämäärä.
Ja kyllä mun sosiaalityöntekijä tietää näistä ajatuksista, luuli jopa että olen jo yrittänyt (!) itsemurhaa. Ja isä tietää myös. Oon puhunutkin isän kanssa asiasta (se itse yritti itsemurhaa 17-vuotiaana unilääkkeillä). No, koulussa kukaan ei tiedä masennuksestani, mutta eihän mulla ole kavereita. Siskolla on lapsi ja omat ongelmat, pikkuveli ei ymmärrä, sukulaiset asuvat niin kaukana eikä heitä kiinnosta.
Kuoleminen, miksi? En vähättele kuolemisen haluasi mutta kerro silti tarkkaan miksi.
Onko päämäärä päästä kuolemaan vai päästä täältä pois?
Täältä pois, eikö niin?
Onneksi sen ei tarvitse tarkoittaa kuolemaa.
haluan täältä pois, en ajattele että kuolema sinänsä olisi mukava kokea.
En jaksaisi taas valittaa täällä palstalla. Kaikki ovat jo niin kyllästyneitä, sanokaa suoraan!
Nojoo.......no kaikki alkoi masennuksesta. Sitten tuli tämä syömishäiriö (ihan kuin maailmassa ei olisi tärkeämpiä asioita kuin paino). Hieman viiltelyä, masennus paheni. Jotain pari kuukautta sitten jouduin pahasti säästöliekille (söin jotain 200-300 kcal/päivä) olin flunssassa enkä voinut liikkua. Kun aloin liikkumaan, en pystynyt kunnolla juoksemaan (harrastan kestävyysjuoksua, rakastan sitä) se masensi lisää. No nyt pystyn taas liikkumaan. Mutta säästöliekin takia elimistöni alkoi keräämään ravintoa, kun aloin syödä taas normaalisti (1500-2000, jotta saisin voimia takaisin)painoni nousi 5 kiloa! Ei siinä mitään, mutta sairaassa mielessäni vihaan omia läskejäni ja lihomista. Oksentelin flunssassa pahaa oloani, viiltelin ja kaikkea muuta paskaa. Sitten jäin kiinni näpistyksestä (enemmän kaverini idea). Hyvä että jäin kiinni. Vaikka se oli ensimmäinen kerta, enkä edes tiedä miksi tein sen. Kaipa jotain kokeilunhalua ja halusin, että muutkin huomaavat pahan oloni. En tiedä. Aaah, vihaan itseäni. Olen varas, kuvottava läskinen paskakasa. Olen taas viillellyt. haluan vain kuolla.
Näyttääkö siltä että kaikki olisivat kyllästyneitä? Kauhea määrä ihmisiä on kukin tavallaan yrittänyt tsempata sua -koska olet jotain ihan muuta kuin "kuvottava paskakasa". Et ole kuvottava, takaan sen.
Kerro mikä sua auttaisi tai lohduttaisi. Kerro mitä haluaisit. (Kuolema ei kelpaa vastaukseksi.)
Ole rohkea. Joskus vaatii mieletöntä rohkeutta pyytää, kertoa mitä oikeasti haluaisi, mennä sitä kohti minne haluaa. Kun sinulla on tavallaan kuolema vastassa, ei ole mitään menetettävää. Kuolema on ei mitään, sitä ei voi menettää.
Kerro niistä asioista jotka voi menettää. Olet kai menettänytkin. Jos asian voi menettää sen saattaa voida myös saavuttaa.
no. Voisin menettää isäni, tai veljeni, tai siskoni. Mutta sisko ja veli ovat aina olleet kovin etäisiä. Isä ehkä. Miksi tällainen kysymys? Ei minulla oikein ole muuta. Äitiä ei ole. Enemmän olen menettänyt kuin mitä minulla on menetettävänä.
Mietin juuri äsken tuota. Kaikki, joille olen puhunut noista itsemurha-jutuista, kysyvät: Jos saisit ihan mitä tahansa koko maailmassa, mikä tekisi sinut onnelliseksi, mitä se olisi?
........................................................aikamoinen kysymys. Toisaalta haluaisin, että minulla olisi äiti. Haluaisin nähdä, mitä olisi tapahtunut jos Sami olisi oikeasti pitänyt minusta. Jos joku olisi. Haluaisin elää lapsuuden (lapsi olen vieläkin, ainakin lain mukaan. Mutta se aika, jolloin minun olisi pitänyt olla lapsi ja leikkiä muiden kanssa, meni siihen että hoidin 3,5 v nuorempaa veljeäni kun "äiti" joi). Ehkä haluaisin, että joku rakastaisi, pitäisi sylissä. Olisi joku jonka kainaloon käpertyä.
Oikeastaan tarkoitin "menettämisellä" myös sellaisia asioita joita sinulla ei ole, niin älyttömältä kuin tämä näin kirjoitettuna kuulostaa. Asioita jotka ovat tahdon tai kaipuun ja potentian alueella, jotka eivät jostain syystä ole toteutuneet. Vielä.
Sano jos alan kuulostaa liian omituiselta. Aioin jatkaa käytännön puheilla, mutta nyt alan omastakin mielestä kuulostaa vähän sekavalta. Taidan mennä ottamaan torkut.
Jos tuntisin sinut livenä niin kysyisin että haluatko todella mennä huomenna kouluun, vai mennäänkö tekemään jotain mitä ihan oikeasti haluat tai keksit tehdä. Vaikka se tarkoittaisi mitä älytöntä käytännössä (itsetuho ei silti edelleenkään kuulu vaihtoehtojen joukkoon).
paleontologiksi. Siksi täytyy opiskella. Mutta tällä hetkellä, tai yleisesti elämässäni haluan jotain mitä jokainen ihminen tarvitsee. Mutta en saa sitä. Kai se on liikaa pyydetty, eihän Jumalaa ole olemassa.
Empä uskoisi sen kovinkaan järkevää olevan. Ehkä saisit jotakin kohtauksia tai muuten tulisi huono olo tai muuta vastaavaa, mutta tuskin siitä mitään pahempaa seuraisi ja jos seuraisi niin ei sekään taitaisi olla kovin hyvä asia.
ajatella tämmöisiä, nancy. Kannattaa se vielä kittuuttaa täällä, vaikka se joskus toivotonta rämpimistä onkin. Odota ja katso mitä terapia saa aikaan.
Saanko udella miksi tekisit niin?
Itse ajattelen lähinnä autollä lässäyttämistä jotakin painavaa päin silloin kun olen tavallista pettyneempi (eli todella pettynyt, turhautunut ja vihainen) itseeni enkä usko tulevaisuuteen, tai ylipäätään siihen että voisin koskaan saavuttaisin mitään
tässä on syitä, pinnallisia syitä, mutta erittäin painavia sairaassa päässäni:(kopsasin ylempää)
Nojoo.......no kaikki alkoi masennuksesta. Sitten tuli tämä syömishäiriö (ihan kuin maailmassa ei olisi tärkeämpiä asioita kuin paino). Hieman viiltelyä, masennus paheni. Jotain pari kuukautta sitten jouduin pahasti säästöliekille (söin jotain 200-300 kcal/päivä) olin flunssassa enkä voinut liikkua. Kun aloin liikkumaan, en pystynyt kunnolla juoksemaan (harrastan kestävyysjuoksua, rakastan sitä) se masensi lisää. No nyt pystyn taas liikkumaan. Mutta säästöliekin takia elimistöni alkoi keräämään ravintoa, kun aloin syödä taas normaalisti (1500-2000, jotta saisin voimia takaisin)painoni nousi 5 kiloa! Ei siinä mitään, mutta sairaassa mielessäni vihaan omia läskejäni ja lihomista. Oksentelin flunssassa pahaa oloani, viiltelin ja kaikkea muuta paskaa. Sitten jäin kiinni näpistyksestä (enemmän kaverini idea). Hyvä että jäin kiinni. Vaikka se oli ensimmäinen kerta, enkä edes tiedä miksi tein sen. Kaipa jotain kokeilunhalua ja halusin, että muutkin huomaavat pahan oloni. En tiedä. Aaah, vihaan itseäni. Olen varas, kuvottava läskinen paskakasa. Olen taas viillellyt. haluan vain kuolla.
niin. Mitä muuta voin enää sanoa? Minun ei tarvitse uskoa tulevaisuuteen; jo se, että olen vaikkapa koulussa, kukaan ei edes noteeraa minua vaikka sanon jotain.....minulla ei ole tulevaisuutta. Se kuulostaa typerältä, täytän 16 kahden viikon päästä. Olen nuori ja kuten itsekin sanoit, nuorella on aikaa. Onhan sitä aikaa (yksinäisyyttä) ollut tässä jo yli kahdeksan vuotta. Kyllähän se kasvattaa, joo. Katso eteenpäin, kyllä ne asiat vielä moneen kertaan muuttuvat.....kuinka monta sataa kertaa olen ajatellut niin ja silti totean: eri päivä, samaa paskaa. Kaikki tapaukset, jolloin olen pitänyt jostain ihmisestä (en tiedä kuvittelenko oikeasti, onko minulla todella pahasti päässä vikaa vai onko se huomio totta) ja joku on pitänyt minusta (?????) loppuvat aina siihen, että yhtäkkiä ei ollakaan enää kiinnostuneita. Todennäköisesti kuvittelen kaiken. Niinkuin se yksikin tyyppi sanoi, Sami oli kiltti vain luonteeltaan (kuvittelin siis kaiken, vaikka hän huomioi minut, se oli muutakin kuin kiltteyttä, hän oli kiinnostunut) ja sain kuulla totuuden jonkun muun suusta: olen kuvitellut varmaan kaiken. VITTU MIKÄ IDIOOTTI OLEN! Taidan oikeasti tarvita suljettua osastoa. Olen hullu. Mieluummin vedän itseni hirteen kuin olen hullu.
Tyylikkäin tapa olisi hirttäytyä tai jäädä junan alle. En uskalla tehdä sitä. Olen niin pelkuri.
En tajunnutkaan, että olet vielä noin "pieni". Kuvittelin sua isommaksi. On totta, että avohoidon realiteetit nyt ovat ihan retuperällä, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa, että kyllä noin nuoriin suhtaudutaan vielä erilailla kuin meihin vanhempiin. Varmasti saat apua ja nuorisopsykiatrisella henkilökunta on yleensä mukavampaa kuin tavallisesti. Itse olen syönyt erilaisia lääkkeitä just sun ikäisestä lähtien, olin siis lukion ekalla.
Lääkärit suhtautuvat nuoriin myötätuntoisemmin.
Ihan turhaan sinä murehdit jotain näpistys-selkkausta. Ei ne jutut tule kummittelemaan missään vaiheessa. Ei niistä enää kukaan välitä siinä vaiheessa, kun haet kouluun tai duuniin. Anna itsellesi anteeksi ja unohda koko juttu. Kaikki ihmiset mokailee jossain vaiheessa, varsinkin nuorempana. Tietäsitpä vain mitä itse olen tehnyt, ja vielä "vanhempana ja viisampana" kuin sä!
On sulla tulevaisuus. En minäkään ole uskonut omaan tulevaisuuteeni, mutta silti näen joka vuosi oman syntymäpäiväni, joka on myös kahden viikon päässä. Niin se vaan menee.
Et sinä mikään varas ole. Täälläkin on tullut jäätyä kiinni näpistyksestä pari kertaa (onneksi siitä ei tule rikosrekisteriin merkintää), mutta ei se ihmisestä vielä varasta tee. Jotkut ovat tehneet masentuneena paljon tyhmempiäkin tekoja. Koita vielä jaksaa sitkeillä täällä, onhan sinulla vielä vaikka mitä mahdollisuuksia. Sinusta ei muuten saisi kuvottavaa tekemälläkään, sööttihän sä olet. Älä ihmettele, jos ei galleriassa tule paljoakaan kommentteja, en minäkään niitä siellä saa. Kuvakkeessa taas joku jopa sanoi minua komeaksi. Ja kyllä, se oli tuntematon ihminen, eikä oma äitini. :)
Älä stressaa siitä, jos sinua ei noteerata koulussa mitenkään erityisesti, ei minuakaan yläasteen aikana pahemmin edes huomattu, ellei minulle sitten tultu vittuilemaan jostain aivan turhasta asiasta. Sen ikäiset ihmiset ovat vielä aika ajattelemattomia, tulet myöhemmin vielä huomaamaan, että varmasti sinutkin noteerataan. Ei tuo vielä hulluuttakaan ole, todennäköisesti tarvisit vain ystäviä/ystävän, jonka kanssa voisit puhua mistä tahansa ja jolta saisit tukea elämässäsi.
Olen yrittänyt itsemurhaa, mitään hyötyä siitä ei ole. Joutuu vaan suljetulle osastolle todellisten sekopäitten kanssa ja se paikka on kuin vankila. Lääkärit lyö hullun leiman otsaasi ja vielä vuosia teon jälkeen katuu sitä, been there, done that. Eikä ne ongelmat mihinkään katoa, ei edes silloin vaikka sattuisi kuolemaan, se on vaan elämän laki.
Surullista jos noin nuori on noin masentunut. Veikkaan että se on joku ikäjuttu. Et sä ole ainoa 15-16 vuotias teinityttö jolla on anoreksia ja joka viiltelee itseään. Ihan samanlaisia ajatuksiakin kuin monilla muilla sun ikäisillä tytöillä, "kukaan ei välitä musta, kukaan ei rakasta mua, mä oon läski, mä oon ruma". Toivotaan että vähän rauhotut kun pääset juttelemaan sinne terapeutille ja kun tuota ikääkin tulee lisää. Sulla on elämä vielä edessä. Ole utelias ja katso mitä se tuo tullessaan. Muutaman vuoden kuluttua sulla on varmasti jo edes yksi kaveri, ja olet saanut poikaystävänkin, ehkä sä olet päässyt johonkin mieleiseen paikkaan töihin.
tiiätkö. Minun sosiaalityöntekijäni ei ole ikinä nähnyt ketään, joka olisi näin huonossa tilassa kuin itse olen. Minulla ei ole IKINÄ ollut yhtään ystävää. Laskin juuri yksi päivä, että elämässäni olen HALANNUT ainoastaan siskoani ja isääni (yht. 5krt)Siinä kaikki, mikä liittyy läheisyyteen. Ainoat läheiset kokemukseni ihmisistä ovat isäni ja siskoni?? Kaikki se, minkä pitäisi olla ihmisen elämän sisältö, minulla se kaikki mahtuu kolmeen sanaan. Kukaan ei ole ikinä pitänyt minua sylissä, kukaan ei ole ikinä sanonut minulle kaunista sanaa, paitsi eilen. Yksi tuttava kävi katsomassa kuviani irc-galleriassa ja sanoi, että näytän nätiltä. Olin hämmentynyt, en tiennyt miten suhtautua. Itkin melkein puoli tuntia. Kukaan ei ikinä ole kehunut ulkonäköäni, luonnettani, mitään.
Masennusta on ollut vaikka kuinka monta vuotta. Äidistä en voi edes puhua, ei minulla ole sellaista. Ei ketään läheistä.
En jaksa kirjoittaa enempää. Usko vain, että tämä ei ole normaali tilanne, jossa valitetaan "kukaan ei välitä musta". Se on todellakin totta. Olen miettinyt itsemurhaa jo kolme vuotta.
Varmasti nätti oletkin. Ne "olen ruma" ajatukset lähtee sun korvien välistä. Se on kai vaan niin, ettei teini-ikäiset oikein osaa ja ymmärrä kehua. Niin ja varsinkin peruskoulu aikoina porukka yrittää vältellä niitä jotka on yksin. Yrittävät välttää leimaantumista ja sitä että joutuvat itse syrjään sysätyksi ja jopa kiusatuksi. Se on valitettavaa, koska niistä yksinäisistä/kiusatuista voi tulla aikamoisia ihmisraunioita. Ihmettelen miksei nätillä ja mukavalla tytöllä ole kavereita. Mikä sun nimimerkki muuten on tuolla galleriassa?
että satuit kysymään sitä nimimerkkiä. En ole nätti. Varotan sua, älä mene katsomaan niitä kuvia. Ja jos menet, ota oksennusastia viereesi. Tarvitset sitä.
Kyllä mä päätin mennä katsomaan. Anna nyt se nimimerkki, niin käyn vilkaisemassa :)
luulin laittaneeni sen jo aiempaan viestiini. No se on [alex]. Mutta muista se oksennusastia, siitä on hyötyä.
Kiitos! Etkä sä todellakaan ole ruma. Ihan söpö tyttöhän sieltä paljastui. En tarvinnut mitään oksennusastiaa...heh.
No ei oo ainakaan ulkonäössä vikaa. Ainoastaan ilme on vähän surullisen oloinen, mutta muuten olet ihan kaunis.
Asiahan ei minulle varsinaisesti kuulunut, mutta kävin katsomassa kuvaasi, eikä siinä mitään vikaa ollut, kaunishan sinä olet.
todella outoa miten moni väittää että olen nätti.....eihän se ole edes totta. Onko muilla täällä palstalla kuvia jossain päin nettiä?
Ei ole kuvia, en saanut nimimerkkiäni rekisteröityä kun se on kuulemma varattu... Itsekin kieltäydyn uskomasta olevani mitenkään hyvän näköinen ylä asteen jäljiltä, mutta et sinä ainakaan ruma ole.
Se vaan tuntuu syöpyvän omiin ajatuksiin jos kuulee joltain olevansa ruma/tyhmä tms, ja sen asian korjaaminen on usean vuoden työn takana.
Joskus tekisi mieli suuttua sinulle kunnolla, jotta saisit siitä voimaa ryhdistäytyä ja muuttaa asioita parempaan, ja jotta näkisit asiat puhtaasti, etkä vääristyneestä perspektiivistä. Ymmärrän, että olet vielä monellatapaa lapsi ja sinulta on vaadittu liikaa liian nuorena, mutta sääli vain vahvistaa vääristynyttä näkemystäsi omasta itsestäsi ja ongelmiesi vähättely taas saa sinut puolustuskannalle ja uhkaamaan itsemurhalla.
Tästä tulee mieleen eräs shamanistinen tekniikka. Minusta sinä tarvitset sekä vihaisen, pelottavan perseellepotkijan ja myös myötätuntoisen ymmärtäjän eli eräänlaisen eteenpäinajajan ja vastaanottajan. Vihaisella perseellepotkijalle olisi säälimätön tahto, joka ajaisi sinua eteenpäin kohti päämäärää ja kannustavalla ymmärtäjällä ymmärrys, hyväksyntä ja myötätunto odottaa sinua ja ottaa sinut vastaan päämäärässä, eikä hän myöskään vähättelisi vaikeuksiasi. Sinulla itselläsi ei tällähetkellä ole tuota tahtoa, ymmärrystä ja itsehyväksyntää vaan joudut lainaamaan niitä toisilta.
Ongelmahan on lopulta ego. Sen loppumaton julmuus ja sääli itseä kohtaan kuluttaa sinua. Se riistää sinulta tahdon ja myötätunnon. Se että osaa olla säälimätön, ei tarkoita julmuutta, ja se että osaa olla myötätuntoinen, ei tarkoita sääliä. Itsekkään säälin ja julmuuden sijaan pitäisi olla terveesti säälimätön ja myötätuntoinen niin itseä kuin koko maailmaa kohtaan. Tässä säälimätön perseellepotkija ja myötätuntoinen ymmärtäjä olisivat hyödyllisiä.
Itseäsi sinä lopulta kaipaat, etkä mitään Samia. Minä heittäydyn nyt dr.Philiksi,"Sinun on oltava läsnä itsellesi ja paras ystäväsi. Okei." Sinun on hyväksyttävä itsesi ilman julmuutta ja sääliä, ja lopulta koko helvetin maailmaa. Sääli ja julmuus ei maailmaa, eikä sinua auta.
Olen pahoillani, että sinulla ei ole ollut läsnäolevia vanhempia.
Olen pahoillani, että naisen vartaloon kertyy rasvaa.
Olen pahoillani, että Sami tykkää vain tietokonepeleistä.
Olen pahoillani, että maailmassa on niin paljon vääryyttä.
Minä olen pahoillani niin monesta asiasta, mutta sääli en paskaakaan, enkä ole julma. Asiat vain ovat niin. Itku ja huuto eivät vain auta, mutta sinä voit luopua julmuudesta ja säälistä, ja vain olla läsnä. Anna itsellesi anteeksi, ainakin aluksi nuo kolme ylintä. Anna anteeksi muutkin egosi syytökset. Ne eivät ole sinun vikasi, vaikka egosi niin valehteleekin.
Tietyllä tapaa olen vihainen sinun egollesi. Tuo loputon säälivä julmuus itseäsi kohtaan, tekee minut todella vihaiseksi. Ihmisen ego kun on vielä sellainen paskiainen, että se voi yrittää tappaa koko ihmisen, kun tajuaa, että sen on vain päästettävä irti. Kun voisinkin tuhota sen täältä, että oppisit näkemään asiat ilman sitä. Elämä jatkuu myös ilman egon julmuutta ja sääliä. Et sinä siihen kuole, vaikka egosi niin valehteleekin: "Jos minä kuolen, kuolet sinäkin".
Elää täysillä tässä hetkessä, on fraasi, jota ihmiset nykyään toitottavat. Ihmiset eivät kuitenkaan ymmärrä, että sen syvällisin merkitys on egottomuus, todellinen läsnäolo itselle, ei itsekäs pintaliito. "Tämä hetki" jota sinä voit elää täysillä on sinussa itsessäsi. Se ei ole Samissa, laihuudessa, yökerhoissa, suosittuna olemisessa, eikä missään ulkopuolella vaan sinussa itsessäsi. Sinä itse olet rakastettava ihminen, kun vain et kuuntelisi niitä loppumattomia kammottavia valheita, joita ego tuottaa.
Äläkä vaan vastaa: "Olen kamalan itsekäs, vedän itteni hirteen", tai minä suutun oikeasti. Aloitan vielä todella säälimättömän perseelle potkimiskampanjan. >:( Sitten saat juosta turvaan kohti parenemista ja joku toinen saa odottaa sinua siellä vastassa syli avoinna täynnä rakkautta:"Tänne päin Nancy, me välitämme sinusta".
Ihan mielenkiintoisia asioita sinänsä, tuohon tekstiin vain taitaa sisältyä aika suuri väärinkäsittämisen riski.
Ego- termi on aika vaikea, eikä asiaa helpota yhtään se, että jonkun Freudin tai Jungin käyttämänä merkitys on ihan eri kuin näissä itämaisen filosofian jutuissa. Länsimaisesti ajatellen ego on psyyken rakenne eikä siitä millään lailla voi tai kuulukaan päästä eroon.
Ehdotan että annetaan egon (sanana) olla ellei sille anneta selkeää määritelmää.
En usko että ainoat vaihtoehdot ovat Nancyn sääliminen tai vähättely (tai kolmantena suuttuminen, joka sitten auttaisi?).
Eikä ole syytäkään vähätellä, siinä likassa on pirusti potentiaa vaikka se tällä hetkellä on aikamoisessa kiirastulessa.
Sehän tässä on, että tämä kaikki tapahtuu netitse eikä livenä. Mä luulen että eniten Nancy tarvitsee ihmistä (eikä teorioita, teorioiden pohtiminen on yksinäistä).
no en kyllä allekirjoita noita kommentteja viestistäsi, paitsi ehkä sen että olet ymmärtänyt hieman väärin.
Minulla ei kyllä ole ongelmia ymmärtää tekstiäsi, luen paljon ja olen kiinnostunut kaikesta, (siksi olenkin yksin) tiedän mikä ego on.
hmm. Mutta kun ongelma tekstissäsi on, että en enää uhkaa itsemurhalla. Ensimmäinen kysymys on: Ketä ja miksi? Uhkaan isääni, jotta saisin laajakuvatelevision ja uuden kännykän? Uhkaisin luokkalaisiani, että jos he eivät ala ystävikseni, tapan itseni?
Eieiei.
Olen kyllä itsekäs. Ja hullu. En vain jaksa näitä ajatuksiani.
Uhkaathan itsemurhalla itseäsi ja siinä sivussa tunnut työntävän syyllisyyden varjoa myös muiden henkilöiden niskaan. Varmaan joissakin tapauksissa ihan aiheellisesti, mutta osaltaan aiheettomastikin.
Suurin ongelmasi lienee kuitenkin omissa ajatuksissasi, ei niinkään muissa ihmisissä. Tunnut syyllistävän itseäsi monista pienistäkin asioista, joilla ei kyllä pitemmän päälle ole mitään merkitystä esim. näpistely. Toki nämä asiat voivat tuntua henkilökohtaisella tasolla suurilta asioilta, mutta noin yleisesti ottaen niillä ei ole mitään merkitystä.
"Saat selkääsi jos..." kirjoittaja on omasta mielestäni ihan oikeassa siinä asiassa, että tarvitsisit jonkun tyypin joka pyrkisi työntämään sinua eteenpäin eli et jäisi pyörittelemään vain omia ajatuksiasi itsesi kanssa. Tämä keskustelupalsta toimii toki jonkinmoisena välineenä tuohon asiaan, mutta ei toimi läheskään niin hyvin kuin jokin ihminen voisi toimia.
Lisäkommenttina sanoisin, että "saat selkääsi."-tyypin kirjoitus oli varsin hyvin kirjoitettu analyysi asiasta (vaikka alkup.kirjoittaja eli nancycallahan ei kokisikaan sen koskettavan itseään).
Olen seurannut keskustelua sivusta jo hetken, mutta on pakko kysyä miksi kerätä itselleen positiivista palautetta kun sitä ei kuitenkaan halua uskoa?
keräilen vastauksia, kuolenko masennuslääkkeisiin ja alkoholin yhteisvaikutuksiin. En enää edes odota, että joku vastaisi viestiini ja haluaisi tutustua tms.
Kuule, en varmaan ole ainoa joka on valmis tutustumaan sinuun jos tahdot. Eikä mistään hiton säälistä.
(En tajunnut tuota edellistä viestiä, siinä oli sivusta seuraaja vähän oikonut mutkia ja yksinkertaistanut asioita. Pahan masennuksen ja itsetuohoisuuden kanssa painiminen ei ole pelkkää "positiivisten komenttien kerjäämistä".)
Mutta joo, mun osoitteen ainakin saat jos haluat ja pirulauta, muutkin jotka Nancysta tykkää niin nyt olisi hyvä sauma kertoa asiasta!
Nancy Ethän luovuta! Koita jaksaa, vaikka nyt näyttää kaikki kovin synkältä. (Tiedän, että kuulostan typerältä...en vaan osaa sanoa mitään järkevää...)Mä en tahdo, että sä teet mitään sellaista.
T. Eräs toinen Anna
ihmisiä ketkä välittää aidosti sinusta. Tiedostan asiasi vakavuuden. Ottaisivat yhteyttäkin. Voisi jutella sinua kiinnostavista asioista tai- vain kuunnella, mitä sinulla on kerrottavanasi. Skypet/meset, sähköpostit jne. - minäkin voisin.
t.Hannele
Itsekin suosittelisin jonkin sähköpostiosoitteen laittamista, johon halukkaat voisivat ottaa yhteyttä. Semmoisen saa tehtyä muutamassa minuutissa ja sen kautta voi tutustua ihmisiin ja mahdollisesti myöhemmin antaa oikean sähköpostiosoitteensa jos haluaa jne. Kirjoituksista päätellen aika monelle tyypille voisi olla vain hyväksi jokin "lisäystävä". Olipa se sitten vain kirjoituskaveri.
Eihän tuossa ole mitään vaaraa, mutta siltikin "tietämättömät" tuntuvat koko ajan toitottavan että "huijareita liikkeellä". Samanlaiseksi tilanteeksi voisi kuvata mm. sen kun jokin tyyppi ei tiedä tietokoneista mitään ja sanoo jonkin suojaohjelmankin olevan virus, vaikka juuri sen avulla estettäisiiin viruksia tulemasta koneelle.
Kyllä asioille jokaisen pitää itsekin tehdä jotain. Ei niissä muuten tapahdu mitään edistystä.
Tätä palstaa lukiessa ei kyllä tarvitse ihmetellä miksi jotkut tyypit eivät tunnu saavan mitään aikaan. He eivät haluakkaan saada mitään aikaiseksi, koska ovat kohdanneet muutaman pettymyksen ja sempä takia lukkiutuneet omaan ajatusmaailmaan. Varmaan kaikki eivät usko löytävänsäkään mitän tämän palstan kautta ja toiset taas eivät etsikään mitään. Syitä voi olla toki useita, mutta parempi toimia silloin kun siihen on mahdollisuus kuin silloin kun se on myöhäistä.
Maailma olisi köyhempi paikka ilman sinua... :)
" ...Well, Ive got a piece of news, That might make you change your mind, Your life is historically meaningful, And spans a significant time..."
älä niitä depislääkkeitä vastusta, ne on ihan okei, vaikkei ne kyllä vaikutakaan mitenkään :/ mä en tiedä mitä tapahtuis jos ottasit kokonaisen purkin, mut älä ainakaan koskaan syö lääkkeitä sekaisin, kokemukseni puhuu, siitä tulee ihan kauhea lääkekrapula, tuntuu että silmät lentää päästä ja kallo halkeaa jne.!
Mut hei, älä tee sitä :/ vaikka mitä mun sana siihen vaikuttaa... Mut siis jotkut sano et joku huominen voi ollaki parempi... ei mulla mut ehkä sulla.
Toivottavasti sä piristyt