Tässä ajatuksia ujoudesta ja vähän muustakin.
Saa ruotia ja kritisoida.
Eivät ole välttämättä loogisesti jäsenneltyjä tai
kieliopillisesti parhaassa mahdollisessa muodossa.
Aika pitkäkin tuli, yrittäkää kestää...
-----------------------------------
Niinpä niin. Elämä ajaa ohi, kuten joku jo ehti kirjoit-
taakin. Ihminen voi olla iskussa minkä ikäisenä tahansa
eli en usko suoraan siihen, että "kun olet näin ja näin
vanha, et kelpaa enää mihinkään." Aika kuluu kuitenkin
vääjäämättä, joten elämä tulee ajaamaan joskus ohi. Kos-
ka se sitten on, riippuu hyvin pitkälti mm. ihmisestä
itsestään.
Tutut ovat perustaneet perheitä ja joku on saanut jo en-
simmäisen lapsenkin. Sitä tuntee jollain tavalla olevan-
sa jokin narri tai pelle, kun mittariin alkaa kertyä koh-
ta 30 vuotta ja naisista ei ole mitään kokemusta. Väistä-
mättäkin nousee mieleen jonkun kommentti jostain, "Ihmises-
sä on jotain vikaa, jos ei pysty solmimaan suhdetta vas-
takkaiseen sukupuoleen ennen 30 ikävuotta." Vai oliko se
ennen 25:ttä ikävuotta, en muista.
Onko minussa sitten jotain vikaa? Ei mielestäni. En pidä
itseäni luuserina, mitä se nyt sitten käytännössä tarkoit-
taakaan. Mielestäni 'luuserius' on vain vääränlainen asen-
ne. Ei ole oikeasti olemassa 'luuseria', ihmistä joka oli-
si aina huono. Ns. 'luuserit' ovat joko aivan liian kriit-
tisiä tai aivan liian pessimistisiä ihmisiä. Ymmärrän kyl-
lä, että epävarmuus ruokkii epävarmuutta ja että kyseises-
tä oravanpyörästä voi olla todella vaikeaa päästä pois.
En ole mielestäni erinomainenkaan. Parhaiten sopisin 'ta-
viksen' muottiin, aivan tavallinen ihminen siis. Toisaalta,
ei ole olemassa niin erikoista ihmistä etteikö hänestä löy-
tyisi jotain aivan tavallistakin. Ja tuskin on myös niin
tavallista ihmistä etteikö hänestä löytyisi jotain erikois-
ta ja mielenkiintoista. Siis se, että sanon olevani aivan
tavallinen, sopii minulle hyvin. Tietysti itseään saa ja
pitää kehittää. Paikalleen ei kannata jäädä koskaan, taval-
liset ihmiset voivat olla erinomaisen hyviä jossakin. Itsen-
sä kehittäminen on sitä paitsi hauskaa.
No, joo. Takaisin aiheeseen. Mikä lienee ujojen ihmisten
pahin riippakivi? Todennäköisesti vastakkaisen sukupuolen
kohtaamisen vaikeus. Siitähän minäkin lähdin tänne kirjoit-
tamaan. Ikää on, varmasti joku saattaisi olla kiinnostunutkin.
Mutta kun ei, niin ei. Tavallinen päivittäinen kanssakäyminen
ei tuota mitään vaikeutta, mutta eihän se riitä. Miehen pitää
olla arviolta 98%:ssa tapauksista aloitteellinen ja siihen se
sitten karahtaakin. Kun ikää on 25:n paremmalla puolen ja on
täysin kokematon, niin ns. 'niissä tilanteissa' on puurot ja
kaikki mahdolliset vellit housuissa. No, niin... tulihan se
siltä, siis vellihousu olen kuitenkin. ;) No, ehkä tässä nimen-
omaisessa aiheessa, myönnän. Mitä enemmän ikää kertyy sitä jo-
tenkin iskostuu mieleen, että nyt vastapuolikin odottaa koke-
musta. Sitä kun ei ole, kynnys nousee aina korkeammalle.
Ujous ei välttämättä näy päällepäin. Itsestäni voisin esimer-
kiksi helposti kuvitella, että minut mielletään ennemmin vähän
jäyhäksi tai kenties välinpitämättömäksi. Tottahan sitä joskus
on saattaa olla vähän välinpitämätön tai jäyhä, mutta tuo ei ole
todellakaan mikään suunniteltu imago. Todennäköisin tulkinta mi-
nusta lienee tuon perusteella siten "sitä ei kiinnosta", "kenties
se hakee parempaa". Haloo?! Se ei tosiaan ole se, mitä haluasin
muille aina viestittää. Omaan kyllä sellaisen luonteen, että viih-
dyn hyvin yksinkin. Itse asiassa se on erittäin hyvää akkujen la-
tausta tulevan päivän kiireitä varten. En kuitenkaan ole ihan niin
tyytyväinen omaan 'erinomaiseen' seuraani, että haluaisin vaalia yksinäisyyttäni maailman tappiin asti.
Mutta valita en. Mielestäni, jos ei saa suutaan auki, niin sitten
jollain tapaa ansaitseekin olla yksin. Kukaan ei lue toisen ajatuk-
sia, joten muita ei voi ainakaan missään tapauksessa syyttää omasta tilanteesta.
Saa ruotia ja kritisoida.
Eivät ole välttämättä loogisesti jäsenneltyjä tai
kieliopillisesti parhaassa mahdollisessa muodossa.
Aika pitkäkin tuli, yrittäkää kestää...
-----------------------------------
Niinpä niin. Elämä ajaa ohi, kuten joku jo ehti kirjoit-
taakin. Ihminen voi olla iskussa minkä ikäisenä tahansa
eli en usko suoraan siihen, että "kun olet näin ja näin
vanha, et kelpaa enää mihinkään." Aika kuluu kuitenkin
vääjäämättä, joten elämä tulee ajaamaan joskus ohi. Kos-
ka se sitten on, riippuu hyvin pitkälti mm. ihmisestä
itsestään.
Tutut ovat perustaneet perheitä ja joku on saanut jo en-
simmäisen lapsenkin. Sitä tuntee jollain tavalla olevan-
sa jokin narri tai pelle, kun mittariin alkaa kertyä koh-
ta 30 vuotta ja naisista ei ole mitään kokemusta. Väistä-
mättäkin nousee mieleen jonkun kommentti jostain, "Ihmises-
sä on jotain vikaa, jos ei pysty solmimaan suhdetta vas-
takkaiseen sukupuoleen ennen 30 ikävuotta." Vai oliko se
ennen 25:ttä ikävuotta, en muista.
Onko minussa sitten jotain vikaa? Ei mielestäni. En pidä
itseäni luuserina, mitä se nyt sitten käytännössä tarkoit-
taakaan. Mielestäni 'luuserius' on vain vääränlainen asen-
ne. Ei ole oikeasti olemassa 'luuseria', ihmistä joka oli-
si aina huono. Ns. 'luuserit' ovat joko aivan liian kriit-
tisiä tai aivan liian pessimistisiä ihmisiä. Ymmärrän kyl-
lä, että epävarmuus ruokkii epävarmuutta ja että kyseises-
tä oravanpyörästä voi olla todella vaikeaa päästä pois.
En ole mielestäni erinomainenkaan. Parhaiten sopisin 'ta-
viksen' muottiin, aivan tavallinen ihminen siis. Toisaalta,
ei ole olemassa niin erikoista ihmistä etteikö hänestä löy-
tyisi jotain aivan tavallistakin. Ja tuskin on myös niin
tavallista ihmistä etteikö hänestä löytyisi jotain erikois-
ta ja mielenkiintoista. Siis se, että sanon olevani aivan
tavallinen, sopii minulle hyvin. Tietysti itseään saa ja
pitää kehittää. Paikalleen ei kannata jäädä koskaan, taval-
liset ihmiset voivat olla erinomaisen hyviä jossakin. Itsen-
sä kehittäminen on sitä paitsi hauskaa.
No, joo. Takaisin aiheeseen. Mikä lienee ujojen ihmisten
pahin riippakivi? Todennäköisesti vastakkaisen sukupuolen
kohtaamisen vaikeus. Siitähän minäkin lähdin tänne kirjoit-
tamaan. Ikää on, varmasti joku saattaisi olla kiinnostunutkin.
Mutta kun ei, niin ei. Tavallinen päivittäinen kanssakäyminen
ei tuota mitään vaikeutta, mutta eihän se riitä. Miehen pitää
olla arviolta 98%:ssa tapauksista aloitteellinen ja siihen se
sitten karahtaakin. Kun ikää on 25:n paremmalla puolen ja on
täysin kokematon, niin ns. 'niissä tilanteissa' on puurot ja
kaikki mahdolliset vellit housuissa. No, niin... tulihan se
siltä, siis vellihousu olen kuitenkin. ;) No, ehkä tässä nimen-
omaisessa aiheessa, myönnän. Mitä enemmän ikää kertyy sitä jo-
tenkin iskostuu mieleen, että nyt vastapuolikin odottaa koke-
musta. Sitä kun ei ole, kynnys nousee aina korkeammalle.
Ujous ei välttämättä näy päällepäin. Itsestäni voisin esimer-
kiksi helposti kuvitella, että minut mielletään ennemmin vähän
jäyhäksi tai kenties välinpitämättömäksi. Tottahan sitä joskus
on saattaa olla vähän välinpitämätön tai jäyhä, mutta tuo ei ole
todellakaan mikään suunniteltu imago. Todennäköisin tulkinta mi-
nusta lienee tuon perusteella siten "sitä ei kiinnosta", "kenties
se hakee parempaa". Haloo?! Se ei tosiaan ole se, mitä haluasin
muille aina viestittää. Omaan kyllä sellaisen luonteen, että viih-
dyn hyvin yksinkin. Itse asiassa se on erittäin hyvää akkujen la-
tausta tulevan päivän kiireitä varten. En kuitenkaan ole ihan niin
tyytyväinen omaan 'erinomaiseen' seuraani, että haluaisin vaalia yksinäisyyttäni maailman tappiin asti.
Mutta valita en. Mielestäni, jos ei saa suutaan auki, niin sitten
jollain tapaa ansaitseekin olla yksin. Kukaan ei lue toisen ajatuk-
sia, joten muita ei voi ainakaan missään tapauksessa syyttää omasta tilanteesta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onpas sulla loistava tapa kirjoittaa! Tuo sarkastisuus on toivottavasti vain tehokeino eikä ihan oikeaa epätoivoa?
Kuulostat tosi paljon muutamilta tutuilta, sellaisilta juuri jäyhän ja asiallisen kuvan antavilta nuorilta miehiltä, joille ilmestyy kuin ilmestyykin (!) jossain vaiheessa tyttöystävä, sellainen, jonka kanssa sitten mennään naimisiin ja perustetaan perhe.
Minusta se on tosi koskettavaa, että joku mies (vielä päällepäin "tunteettoman" oloinen) osaa ajatella naisia niin vakavasti, että kantaa huolta asiasta. En nyt osaa ilmaista tätä oikein kunnolla, mutta toivottavasti ymmärrät. Se, jonka jossain vaiheessa löydät, arvostaa aivan varmasti 100-prosenttista sitoutumistasi, ei aikaisempia kokemuksia tms.!
Sanoisin vinkiksi, että tartu tilaisuuksiin! Aina välillä saattaa koittaa hetki, jolloin pääset menemään siitä, missä aita on matalin. Löytyy niitä yksinäisiä ja ujoja naisiakin, jotka voivat olla onnessaan, kun ihan viattomasti vaikka rupeat juttusille bileissä tai työpaikkaruokalassa ja vaikka tarjoat jotain hänen tarvitsemaansa lainaksi hänelle.
Ystäväni täti meni juuri naimisiin. Onnellinen morsian oli yli 60-vuotias, samoin sulhanen, ja molemmat olivat toisilleen ensimmäisiä kumppaneita. Kirjoituksesi alkuun viitaten en uskoisi, että kummassakaan heissä mitään vikaa on. :)
Onhan siinä tietysti ripaus epätoivoakin, mutta ei mitenkään
mahdottomasti. Vaikka miten järkeilisi asioita itselleen, sitä
hiipii kuitenkin jollain tapaa suru puseroon, jos 30-vuotiaana
on poikuus tallella eikä ole koskaan seurustellut.
Ei minulla ole toisaalta mitään paineita sen suhteen. En ole kos-
kaan pitänyt tärkeänä menettää poikuutta vain siksi, että siitä
pitäisi päästä eroon. Ennemmin ikipoikuus kuin muutama irtosuhde.
En usko, että minusta edes tulee kunnolla epätoivoista. Luulisin,
että jossain vaiheessa on pakko hyväksyä se, että toiset eivät
vain osaa kohdata toista ihmistä 'niissä merkeissä'. Lienee parem-
pi tunnustaa tosiat itsessään kuin kiukutella itsensä kanssa lopun
ikänsä. Onneksi ei ole olemassa yhtä ainoaa tapaa elää. Jos ei menesty parisuhteen saralla, voi aina menestyä jossain muualla.
Ja paskanmarjat kuitenkin. ;) Tuo on toisaalta taas tyypillistä
'happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista'-kulissia. Jäyhyys on varsin
usein jollain tapaa kulissi. "Ei oikein kiinnosta"-imago on sisäisesti
ollut "kiinnostais oikeesti aika *******". Sitä kun ei vaan ääneen pysty sanomaan. Totuus on melkein se, että kiipeäsin ennemmin vaikka Mount Everestille, kuin pyytäisin kirkkaalla päivänvalolla kauniin naisen puhelinnumeroa.
Mutta kuten sanottua, sitä niittää, mitä kylvää. Jos suu pysyy kiinni, pysyy myös mies yksin. Ne jäyhät tuttavasi ovat varmaan jossain vaiheessa oivaltaneet syntyjä syviä miettiessään, että harva mies saa naisen vain olemalla.
Onhan tässä vielä aikaa. Kenties sitä oppii.
Täytyy sanoa, että kirjoitus pysäytti. Samoja näkemyksia eri näkökantilta. Itse olen pudonnut sinne epätoivoiseen, mielenterveyspotilasryhmään tämän ilmiön takia. Ahdistus, katkeruus ja viha lopulta saivat naksahtamaan. Diapameja, psyykelääkkeitä ja pari "itsemurhayritystä". Sitten tuo fyysinenkin puoli tuli vahingossa vastaan yhdenyön suhteella, jossa kyllä sain kuulla täyslaidallisen taitamattomuudestani ja myöhemmin mielenterveydestäni kun en kerran mitään osaa. Vaikka ikää on vasta (pian) 25 niin ystäväpiirin lapset ja pariutuminen saa kateeksi. Kirjoitit, että jokapäiväiset yhteydet naisiin menevät ihan hyvin. Ehkä hulluuttani osoittaa se, ettei minulla ole työtä lukuunottamatta jokapäiväisiä yhteyksiä naissukupuoleen. Loppujen lopuksi lähipiirissäni on kaksi naistuttavaa ja ulommassakin tuttavapiirissä 4. Pelottavan vähän. Estoisuus on raskas juttu. Asiaa luonnollisesti ei helpota se, että suku jaksaa kysellä aina vähän väliä naisasioista ja kun on suvun viimeinen, on siinäkin tiettyjä "velvoitteita". Kai kyse on loppujen lopuksi huonoista geeneistä. Ulkonäkö ei paras ja luonne ja mieli on vääntynyt lapsuudessa (isättömässä, isähahmottomassa) niin vääräksi ettei toiminta vastakkaisen sukupuolen kanssa tule normaalioloissa kyseeseenkään? Ja välillä kyllä tuntuu siltä, että joku mies saa naisen vain olemalla.
Olen nähnyt yhden itsemurhan läheltä. No, en onneksi nähnyt sitä
kirjaimellisesti. Luokkatoveri vain lähti yhtenä iltana asuntolas-
ta ja sanoi "Moi, minun täytyy mennä hoitamaan yksi asia". Seuraavana päivänä tuli sitten tieto, että hän oli ampunut itsensä. Kyseinen itsemurhan tehnyt oli 23-vuotias. Siis mies parhaimmassa
iässä. Naishuolet virallisesti asian takana, vaikka perimmäisiä
syitä ei voi kuin arvailla.
Sanoisin, että kaikesta huolimatta kannattaa aina ottaa elämä 'vähän kevyemmin'. Ei mitään tarvitse ottaa ihan niin tosissaan, että pitää tarttua aseeseen tms. Tämä nyt on tietysti erittäin helppo sanoa täältä jostain, kenenkään henkilökohtaista tilannetta tietämättä.
Jos pitää itsestään huolta, voi pysyä hyvinkin timminä pitkälle yli 40-50 ikävuoteen asti, kenties pidemmällekin. 25 ei ole toisaalta
vielä ikä eikä mikään. Tietysti se 'syö', jos vaeltaa vuodesta toiseen yksin eikä sitä oikeasti haluaisi, mutta maailma on mahdollisuuksia täynnä. Täytyy vain yrittää säilyttää oikea asenne, vaikka elämä murjoisi. Viiden vuoden kuluttua asiat voivat olla aivan toisin ja itsekin saatan muistella melkein huvittuneena kuinka sitä on tänne 'tällaisia' joskus kirjoiteltu.
Puhut edelleen asiaa. Täytyy nyt painottaa sitä, että nuo itsemurhayritykseni ovat "yrityksiä". Enemmän henkisellä näkökulmalla kuin vakavalla aatteella. Mutta kun ottaa huomioon vanhat näkökulmat asioista, niin kyseessä oli merkittävä muutos. Ei siis pahalla todella itsemurhan tehneitä kohtaan.
Ehkä tuo aikakin antaa lisää perspektiiviä. Vaikka lukuisat vastoinkäymiset ovat iskeneet puoltatoista vuotta, niin silti tila on ollut aika rauhallinen pitkään. Ehkä on turtunut. Toisaalta taas on harkinnut psyykelääkkeiden syönnin aloittamista. Katsoo nyt.
Kyllä vanhat tekstit ovat usein huvittavia. Toisaalta tuohon aikakysymykseen on otettava huomioon nykyinen kiireisyys. Lisäksi yksi häpeä itselle on kateus muiden onnesta. Kun muut pariutuu, tuntee kateutta muita kohtaan. Miksi itsellä ei käy "flaksi"? Toisaalta kun ottaa huomioon omat huonot puolet niin sekin alkaa ahdistaa. Kuinka epätodennäköistä yleensäkään ihmissuhteet ovat? Toivotonta. :/