Terve kaikille.
Olen 21-vuotias naisenalku ja lähes kaikki elämässäni on vinossa.
Synnyin suurperheeseen, jonka äiti on maailman pahin alkoholisti. Äiti juo joka päivä ja juo todella paljon. Olen aina hävennyt äitiäni koko sydämmestäni. Myös isä juo, mutta ei niin paljon. Isällä on vaikea sairaus ja hän on jo huonossa kunnossa. Isä pitää perhettä pystyssä, mutta ei enää kykene siihen kunnolla. Rakastan isääni, ja usein itkenkin, koska tiedän, että isä lähtee pian pois.
Perheessämme on kuusi lasta. Yksi niistä kehitysvamminen. Olen koko ikäni kuunnellut solvauksia ja haukkumisia perheeni takia. Milloin jou kiusasi, koska äiti oli taas räyhännyt pubissa tai sammunut katuojaan. Suuresta lapsimäärästä kiusattiin pienenä lähes joka päivä. Kommentit olivat luokkaa: "miten ihmeessä teillä voi olla niin paljon lapsia!!" Ei ollut kiva kuunnella joka päivä solvauksia siitä, kuinka paljon muut ihmettelivät lapsimääräämme. Myös siskoni kehitysvamman takia kiusattiin.
Lapsuus oli todella hankala. Riidat olivat joka päiväisiä. Äiti ja isä riitelivät kännissä ja riidat olivat aina fyysisiä. Me lapset olimme välissä ja saimme samat iskut. Miten monta kertaa oli mentävä kouluun koko yö valvoneena turpiin saaneena, kun äiti oli kännissä tullut kotiin ja koko talo oli tapellut aamuun asti. Isä löi, äiti löi, sisko löi. Kipu oli aina uskomaton. Kyyneleet kuitenkin aiheutuivat henkisistä vammoista. Toivoin joka päivä, että olisimme kuin normaali perhe. Joka ilta rukoilin, että Jumala ottaisi minut taivaaseen, ettei tarvitsisi elää perhehelvetissä.
Olemme todella köyhiä. Äiti ja isä eivät ole eronneet, koska heillä ei ole siihen varaa. Talomme lahoaa käsiin, enkä ole kymmeneen vuoteen tuonut yhtään kaveria kotiin, koska häpeän taloamme niin. Olen 16-vuotiaasta asti lähes elättänyt itseni käymällä koulun ohessa töissä.
Itsetuntoni on nollassa, enkä pysty sanomaan edes yhtä positiivista asiaa itsestäni. Tunnen itseni universumin huonoimmaksi ja epäonnistun kaikessa. En halua ees yrittää uutta, koska tiedän etten sitä osaa kuitenkaan. En voisi koskaan kuvitella seurustelevani, koska en usko, että yksikään poika haluaisi viettää aikaa kanssani. Minulla on paljon miespuoleisia ystäviä, mutta en usko, että kukaan kiinnostuisi minusta. Minulle tulee huono omatunto, jos joudun esimerkiksi koulussa tekemään ryhmätyötä muiden kanssa, sillä uskon, että he eivät haluaisi viettää aikaansa kanssani. En päästä ketään lähelleni, enkä ole kertonut lapsuudestani edes parhaille kavereilleni.
En usko, että pääsen ikinä eroon lapsuuteni muistoista, siitä kaikesta kiusaamisesta ja väkivallasta. Haluaisin puhua psykiatrille, mutta en edes tiedä miten sellaiseen hakeutua, Opiskeluni on myös sellaista, että jos kertoisin käyväni psykiatrilla, saisin luultavasti lähtöpassit koulusta.
En odota mitään teiltä jotka tämän lukevat. Halusin vain kertoa tarinani.
Olen 21-vuotias naisenalku ja lähes kaikki elämässäni on vinossa.
Synnyin suurperheeseen, jonka äiti on maailman pahin alkoholisti. Äiti juo joka päivä ja juo todella paljon. Olen aina hävennyt äitiäni koko sydämmestäni. Myös isä juo, mutta ei niin paljon. Isällä on vaikea sairaus ja hän on jo huonossa kunnossa. Isä pitää perhettä pystyssä, mutta ei enää kykene siihen kunnolla. Rakastan isääni, ja usein itkenkin, koska tiedän, että isä lähtee pian pois.
Perheessämme on kuusi lasta. Yksi niistä kehitysvamminen. Olen koko ikäni kuunnellut solvauksia ja haukkumisia perheeni takia. Milloin jou kiusasi, koska äiti oli taas räyhännyt pubissa tai sammunut katuojaan. Suuresta lapsimäärästä kiusattiin pienenä lähes joka päivä. Kommentit olivat luokkaa: "miten ihmeessä teillä voi olla niin paljon lapsia!!" Ei ollut kiva kuunnella joka päivä solvauksia siitä, kuinka paljon muut ihmettelivät lapsimääräämme. Myös siskoni kehitysvamman takia kiusattiin.
Lapsuus oli todella hankala. Riidat olivat joka päiväisiä. Äiti ja isä riitelivät kännissä ja riidat olivat aina fyysisiä. Me lapset olimme välissä ja saimme samat iskut. Miten monta kertaa oli mentävä kouluun koko yö valvoneena turpiin saaneena, kun äiti oli kännissä tullut kotiin ja koko talo oli tapellut aamuun asti. Isä löi, äiti löi, sisko löi. Kipu oli aina uskomaton. Kyyneleet kuitenkin aiheutuivat henkisistä vammoista. Toivoin joka päivä, että olisimme kuin normaali perhe. Joka ilta rukoilin, että Jumala ottaisi minut taivaaseen, ettei tarvitsisi elää perhehelvetissä.
Olemme todella köyhiä. Äiti ja isä eivät ole eronneet, koska heillä ei ole siihen varaa. Talomme lahoaa käsiin, enkä ole kymmeneen vuoteen tuonut yhtään kaveria kotiin, koska häpeän taloamme niin. Olen 16-vuotiaasta asti lähes elättänyt itseni käymällä koulun ohessa töissä.
Itsetuntoni on nollassa, enkä pysty sanomaan edes yhtä positiivista asiaa itsestäni. Tunnen itseni universumin huonoimmaksi ja epäonnistun kaikessa. En halua ees yrittää uutta, koska tiedän etten sitä osaa kuitenkaan. En voisi koskaan kuvitella seurustelevani, koska en usko, että yksikään poika haluaisi viettää aikaa kanssani. Minulla on paljon miespuoleisia ystäviä, mutta en usko, että kukaan kiinnostuisi minusta. Minulle tulee huono omatunto, jos joudun esimerkiksi koulussa tekemään ryhmätyötä muiden kanssa, sillä uskon, että he eivät haluaisi viettää aikaansa kanssani. En päästä ketään lähelleni, enkä ole kertonut lapsuudestani edes parhaille kavereilleni.
En usko, että pääsen ikinä eroon lapsuuteni muistoista, siitä kaikesta kiusaamisesta ja väkivallasta. Haluaisin puhua psykiatrille, mutta en edes tiedä miten sellaiseen hakeutua, Opiskeluni on myös sellaista, että jos kertoisin käyväni psykiatrilla, saisin luultavasti lähtöpassit koulusta.
En odota mitään teiltä jotka tämän lukevat. Halusin vain kertoa tarinani.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuo kirjoituksesi oli yksi niistä harvoista pitkistä kirjoituksista, jonka jaksoin lukea kokonaan. Se oli koskettava ja toivon sinulle kaikkea hyvää ja usko siihen, että kaunein on vielä edessä ja kaikki menee hyvin.
ensimäiseksi haluan sanoa sulle,että kirjoituksesi teki vaikutuksen meidän koko perheeseen ,luimme jokainen sen ,kirjoitit avoimesti.olen 45 vuotias mies ,eli haluan sanoa sulle jotain.ensin sinä et tarvitse sykiatria .vaan jos, niin terapeuttia.ei se ole hävettävä asia käydä terapeutilla .kysymys on sinun elämästä ja siitä mihin se lähtee tästä eteen päin.mene paikkakuntasi terveys keskukseen ja tilaa lääkärille aika,vaikka pääkipu nimikkeellä.kerro lääkärille ,että haluat terapeytille ,niin ammattitaitoinen lääkäri osaa ohjata sinut eteenpäin.ei sinussa ole mitään vikaa ,itsetuntosi on vain vähän kateissa.olet kuullut lapsuudesta asti nekatiivisia heittoja itsestäsi ja perheestäsi ja olet antanut sen vaikuttaa niin ,että uskot itsekin olevasi aivan nolla.et tosiaankaan ole .kuten kerroit,että olet tehnyt monta vuotta palkkatyötä,niin sinussahan on sisua.itsestäsi on nyt kiinni elämäsi kulku eteenpäin.ihminen tarvitsee hyväksyntää ja rakkautta eläkseen onnellista elämää ja tätä kaikkea toivon sinun vielä jatkossa saavan yllin kyllin.pää pystyy nuori nainen ja taivaan isän siunausta sulle.
Mikä tekee sinusta epäonnistujan? Itse pystyn sanomaan useita positiivisia asioita sinusta pelkästään kirjoituksesi pohjalta.
Olethan sentään kyennyt elättämään itsesi 16 vuotiaasta lähtien ja käyt jonkin näköistä koulua. Monelta nuorelta tekemätön paikka!
Ilmeisesti et ole myöskään päihde riippuvainen. Kun usein näissä tapauksissa käy, että lapsistakin tulee jotain narkkareita tai alkoholisteja, kun he yrittävät paeta todellisuutta.
Ei kannata tuntea itseään nollaksi, jos vanhemmat ovat oman elämänsä munanneet. Se ei ole sinun vikasi.
Jos uskaltaisin niin suosittelisin kotoa muuttamista, mutta toisaalta se olisi itsekäs ratkaisu eikä poistaisi muun perheen ongelmia. Toisaalta se taas helpottaisi sinun ongelmiasi. Muista että et ole vanhemmillesi mitään velkaa, ovathan he elämäsi pilanneet, eivätkä ole ottaneet vastuuta.
Luultavasti ei auttanut pätkääkään, mutta pääsimpähän oman typerän mielipiteeni taas ilmaisemaan.
Koita kestää.
Tämän viestin luettua tuli haikea olo. Panee ajattelemaan, kuinka hyvin asiat joillain muilla ovat... Itse suosittelisin setvimään asiat perheesi kanssa, hoitamaan äitisi päihdeongelman, tukemaan sairastavaa isääsi, saattamaan opiskelut hyvin loppuun, että voit mennä töihin, millä elätät itsesi ja tuet perhettäsi sekä käymään siellä terapeutilla.
Eihän siitä ole pakko kertoa kenellekkään. Niin ja sitten kun olet saanut perheesi asiat kuntoon, voisit muuttaa vaikka omaan asuntoon, pois kotoa, itsenäistyä. Viestisi perusteella olet oikein sisukas, enkä usko, että sinussa on mitään vikaa, et sinä ole epäonnistuja. Kaikki kääntyy varmasti vielä paremmaksi.
Uskon niin.
Se on muuten jännä juttu, että Suomessa ihminen saa juoda itsensä vaikka hengiltä, eikä sitä voida pakottaa katkaisuhoitoon.