Tiedän, että en ole ainoa yksinäinen tässä maassa, ihmettelen vain taas yksinäisen viikonlopun jälkeen, mikä minussa on vikana. Avioeron jälkeen kaikki yhteiset "ystävät" ja tutut ovat kadonneet pikku hiljaa. Kymmenessä vuodessa olen ehtinyt yrittää kutsua kylään, ehdottaa yhteisiä tapaamisia, itse olen aktiivisesti lähtenyt liikenteeseen elokuviin, teatteriin, konsertteihin, tanssimaankin joskus. Oikeita ystäviä on tosi vähän, ja heilläkin useimmiten tietenkin omat kiireensä. Yhden illan "ystävistä" en ollenkaan perusta.
Kun lapset kasvavat ulos pesästä, jää äiti 50 aika lailla omilleen. Toki tapaan lapsiani ja hoidan vanhaa ja sairasta äitiäni, mutta oma sosiaalinen elämäni on kuihtunut tyystin työpaineissa ja elämän yllätyksissä. Työkin on yksinäistä puurtamista, ei ole työkavereita samalla paikkakunnalla, muutin kaupunkiin rivitaloyhteisöstä, joten naapuruussuhteetkin lopahtivat. Kerrostalossa on vaikea solmia suhteita, kaikki ovat vain omissa lokeroissaan.
Pelkään, että loppuikä on tätä itsensä kanssa seurustelua. Pidän silti itseäni vielä ihan kelpo ihmisenä. Hoidan kuntoani ja ulkonäköäni kohtuudella, asun mukavasti eikä raha ole ongelma. Koulutusta on riittävästi, enkä ole ihan bimbokaan. Sen olen kyllä oppinut, että raha ei tuo onnea, antaisin aika paljon oikeasta ystävyydestä ja aidosta rakkaudesta, turvallisesta sylistä ja olkapäästä, johon voisi nojata. Olisi ihana, jos joku joskus ihan oikeasti olisi kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu.
Millä taktiikalla pääsisin mukaan edes samanhenkisten rientoihin? En osaa tyrkyttäytyä kenenkään seuraan väkisin, enkä halua "pitää hauskaa" vain alkoholin voimalla.
Kuullostan varmaan aika luuserilta. Tähän asti olen aina ollut se vahva, osaava, jaksava ja toisia tukeva osapuoli. Nyt en enää jaksa, kaipaan kotisatamaa, lämmintä kättä ja sydäntä. Varmaan miljoona muutakin on samalla asialla, mutta miten saisimme kemiat kohtaamaan ja käden käteen?
Kun lapset kasvavat ulos pesästä, jää äiti 50 aika lailla omilleen. Toki tapaan lapsiani ja hoidan vanhaa ja sairasta äitiäni, mutta oma sosiaalinen elämäni on kuihtunut tyystin työpaineissa ja elämän yllätyksissä. Työkin on yksinäistä puurtamista, ei ole työkavereita samalla paikkakunnalla, muutin kaupunkiin rivitaloyhteisöstä, joten naapuruussuhteetkin lopahtivat. Kerrostalossa on vaikea solmia suhteita, kaikki ovat vain omissa lokeroissaan.
Pelkään, että loppuikä on tätä itsensä kanssa seurustelua. Pidän silti itseäni vielä ihan kelpo ihmisenä. Hoidan kuntoani ja ulkonäköäni kohtuudella, asun mukavasti eikä raha ole ongelma. Koulutusta on riittävästi, enkä ole ihan bimbokaan. Sen olen kyllä oppinut, että raha ei tuo onnea, antaisin aika paljon oikeasta ystävyydestä ja aidosta rakkaudesta, turvallisesta sylistä ja olkapäästä, johon voisi nojata. Olisi ihana, jos joku joskus ihan oikeasti olisi kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu.
Millä taktiikalla pääsisin mukaan edes samanhenkisten rientoihin? En osaa tyrkyttäytyä kenenkään seuraan väkisin, enkä halua "pitää hauskaa" vain alkoholin voimalla.
Kuullostan varmaan aika luuserilta. Tähän asti olen aina ollut se vahva, osaava, jaksava ja toisia tukeva osapuoli. Nyt en enää jaksa, kaipaan kotisatamaa, lämmintä kättä ja sydäntä. Varmaan miljoona muutakin on samalla asialla, mutta miten saisimme kemiat kohtaamaan ja käden käteen?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niin se tuntuu olevan monella muullakin. Työ vie mehut 50 vuotiaasta.
Itse olen ansiosidonnaisella ja osa-aikaisella työllä. en varmaan jaksaisi kokopäiväistä hommaa. Minun 10v ystävätärkin sanoo, että ei jaksa pitää yhteyttä kavereihin niin paljon kuin haluaisi.
Minä tunsin itseni yksinäiseksi neljä v sitten kun tuli avoero. Otin yksi päivä reippaasti viinaa ja suunnistin tanssiravintolaan. AAmulla löytyi ihana mies vierestä kun heräsin, ja sitä on sitten jatkunut neljä vuotta.
En tiedä onko se alkoholi sitten aina se huonoin vaihtoehto. Itse ainakin olen senverran ujo, että kunnon kännin se vaati.
Kavereita en ehdi tavata paljon kun hoidan lapsen lasta usein iltaisin ja viikonloppuna. Silloin tällöin käymme karaokebaarissa tanssimassa ja kaverini tulee silloin mukaan.
Uimaharrastus voisi olla se mitä mun pitäisi lisätä,koska siitä tunnen saavani hyvänolon tunnetta.
Tuttavia olen saanut koiraihmisistä, koska oma koirani piti lopettaa muutama vuosi sitten ja naapureiden koiria olen saanut silitellä.
Ehkä jokin uusi harrastus, toisi sinulle iloa ja ystäviä. Kansalaisopisto kenties?
samoilla linjoilla tuossa, että ei alkoholi välttämättä aina niin pahasta ole. esim. juuri tällasessa tilanteessa, kun on yksinäinen ja ujokin vielä, niin tarvitsee kyllä rohkaisua, että vaikkapa tanssimaan lähtee...