Ajattelin kutsua sinua kuun lapseksi.
En kotoisen Lunamme, vaan kaukaisemman:
sellaisen, jonka pintaa peittää ikijää,
mutta kylmän kuoren alla
jonne kukaan ei näe
myllertävät sisäiset kuohut.
Väittävät, nuo viisaat tiedemiehet,
että ilman tuota poltetta
elämä siellä olisi mahdotonta
– jäisihän vain kylmyyttä ytimeen saakka.
Päätin kuitenkin unohtaa tuon naivistisen nimen.
Ensinnäkin, inhoan sanaa ”myllertää”,
joka muistuttaa liiaksi vatsanväänteitä.
Sangen epäromanttinen ilmaus, etenkin äänitehosteiden kera.
…mutta hetkinen.
Tarpeeton väliintuloni jätti enää kolme seinää pystyyn.
Toiseksi, kuus… kuu’us..? kuisuus? kuisevuus?
No helkutti, kuuna oleminen ei ole kivaa:
Pelkkää toisten hehkun heijastamista,
vailla mahdollisuutta koskaan
oppia itse säteilemään.
Olisin halunnut yrittää opettaa. En uskaltanut.
Pelkäsin, etten olisi pystynytkään siihen.
Että olisin ollut liian heikko antamaan tukea.
Että olisin vain ajautunut itse samaan pimeyteen.
Että olisit jäänyt taas yksin – kun minä olisin sortunut.
Olethan meistä kahdesta vahvempi.
Kaksinaama-Harvey ja Vihreä Menninkäinen
muistuttavat: ”Et voi pelastaa molempia!”
ja vaikka elokuvien naamiosankarit
siihen – luonnollisesti – pystyvät,
niin fiktiivisyydestäänhän
heille maksetaankin.
Valitsin itseni. Ei edes yritystä.
(np: Tina Turner - We don’t need another hero)
Näin sen aina mennä täytyy,
toinen riutuu, toinen räytyy
Tuskain kyisen pellon kitkin,
sitten yössä hiljaa lopetin iskelmien sepittämisen.
Itseinhostani huolimatta
olen Sam Spade filmin päättyessä.
Maltan, en haukkaa…
– Houkka, paratiisihan on osaltamme jo kadotettu.
-----
Pistin aikani kuluksi latteudet kiertämään ja kirjoittelin sekalaisia ajatuksia. Huomaan aina kirjoittaessani, että ne hienolta kuulostavat jutut ovat todellisuudessa kaikkein kliseisempiä. Niinpä ajattelin, että sen voisi ottaa tietoiseksi lähtökohdaksi.
Niinpä tuosta etäisesti nykyrunoa muistuttavasta peräkkäisten sanojen kokoelmasta tuli hajanainen sekamelska, joka ei tiedä olisiko komedia vai tragedia. (Tosin sellaisiahan me kaikki olemme... Yhtenäisyys on vain tavoittamaton illuusio.) Olen pelkkä Lukija (eikä Lukijattaresta tietoakaan) enkä yleensä koskaan kirjoita itse mitään kaunokirjallista - kaikkein viimeiseksi runoutta. Kuten huomaatte, siihen lienee syynsä. Mutta jos edes jokin intertekstuaalinen viittaus jotakuta hieman huvittaa, voin olla tyytyväinen.
Muutenhan kaikki kaikesta on tässä maailmassa jo ehditty sanoa ja tehdä. Kokeile itse: lausu taikasanat "Rakastan sinua", niin otat kannettavaksesi kaikki maailman latteudet - vuosituhansien luritukset, lässytykset ja iskusävelmäpaatokset.
Ja niiden lisäksi täytyy muistaa ne harvat kerrat, jolloin nuo sanat on sanottu niiden arvoisella tavalla. Arvannet, ettet koskaan pysty samaan. Ehkä äänesi ei ole riittävän liikuttava; ehkä toinen ei tajua heittäytyä kaulaasi ja huokaista "Oi, *****!" (lisää asteriskien paikalle nimesi); kenties ympäristö on sopimaton; voi myös olla, ettei kapellimestarilla ole sinuun näköyhteyttä, jotta hän voisi antaa orkesterille merkin alleviivaavan jousicrescendon oikeasta ajoituksesta...
Yhtä kaikki, miksi tehdä yleensäkään mitään, kun muut ovat tehneet (tai ihmissuhteista puhuaksemme: tekevät) kaiken jo aiemmin ja paremmin? Olen yksinäinen, ja siihen syy on postmodernistisessa maailmankatsomuksessa. No okei, itsessäni, mutta eikö olisi hienoa jos siitä voisi syyttää tuota?
Älkää ottako tätä vakavasti. Minun ei pitäisi kirjoittaa yhtikäs mitään näin myöhään.
En kotoisen Lunamme, vaan kaukaisemman:
sellaisen, jonka pintaa peittää ikijää,
mutta kylmän kuoren alla
jonne kukaan ei näe
myllertävät sisäiset kuohut.
Väittävät, nuo viisaat tiedemiehet,
että ilman tuota poltetta
elämä siellä olisi mahdotonta
– jäisihän vain kylmyyttä ytimeen saakka.
Päätin kuitenkin unohtaa tuon naivistisen nimen.
Ensinnäkin, inhoan sanaa ”myllertää”,
joka muistuttaa liiaksi vatsanväänteitä.
Sangen epäromanttinen ilmaus, etenkin äänitehosteiden kera.
…mutta hetkinen.
Tarpeeton väliintuloni jätti enää kolme seinää pystyyn.
Toiseksi, kuus… kuu’us..? kuisuus? kuisevuus?
No helkutti, kuuna oleminen ei ole kivaa:
Pelkkää toisten hehkun heijastamista,
vailla mahdollisuutta koskaan
oppia itse säteilemään.
Olisin halunnut yrittää opettaa. En uskaltanut.
Pelkäsin, etten olisi pystynytkään siihen.
Että olisin ollut liian heikko antamaan tukea.
Että olisin vain ajautunut itse samaan pimeyteen.
Että olisit jäänyt taas yksin – kun minä olisin sortunut.
Olethan meistä kahdesta vahvempi.
Kaksinaama-Harvey ja Vihreä Menninkäinen
muistuttavat: ”Et voi pelastaa molempia!”
ja vaikka elokuvien naamiosankarit
siihen – luonnollisesti – pystyvät,
niin fiktiivisyydestäänhän
heille maksetaankin.
Valitsin itseni. Ei edes yritystä.
(np: Tina Turner - We don’t need another hero)
Näin sen aina mennä täytyy,
toinen riutuu, toinen räytyy
Tuskain kyisen pellon kitkin,
sitten yössä hiljaa lopetin iskelmien sepittämisen.
Itseinhostani huolimatta
olen Sam Spade filmin päättyessä.
Maltan, en haukkaa…
– Houkka, paratiisihan on osaltamme jo kadotettu.
-----
Pistin aikani kuluksi latteudet kiertämään ja kirjoittelin sekalaisia ajatuksia. Huomaan aina kirjoittaessani, että ne hienolta kuulostavat jutut ovat todellisuudessa kaikkein kliseisempiä. Niinpä ajattelin, että sen voisi ottaa tietoiseksi lähtökohdaksi.
Niinpä tuosta etäisesti nykyrunoa muistuttavasta peräkkäisten sanojen kokoelmasta tuli hajanainen sekamelska, joka ei tiedä olisiko komedia vai tragedia. (Tosin sellaisiahan me kaikki olemme... Yhtenäisyys on vain tavoittamaton illuusio.) Olen pelkkä Lukija (eikä Lukijattaresta tietoakaan) enkä yleensä koskaan kirjoita itse mitään kaunokirjallista - kaikkein viimeiseksi runoutta. Kuten huomaatte, siihen lienee syynsä. Mutta jos edes jokin intertekstuaalinen viittaus jotakuta hieman huvittaa, voin olla tyytyväinen.
Muutenhan kaikki kaikesta on tässä maailmassa jo ehditty sanoa ja tehdä. Kokeile itse: lausu taikasanat "Rakastan sinua", niin otat kannettavaksesi kaikki maailman latteudet - vuosituhansien luritukset, lässytykset ja iskusävelmäpaatokset.
Ja niiden lisäksi täytyy muistaa ne harvat kerrat, jolloin nuo sanat on sanottu niiden arvoisella tavalla. Arvannet, ettet koskaan pysty samaan. Ehkä äänesi ei ole riittävän liikuttava; ehkä toinen ei tajua heittäytyä kaulaasi ja huokaista "Oi, *****!" (lisää asteriskien paikalle nimesi); kenties ympäristö on sopimaton; voi myös olla, ettei kapellimestarilla ole sinuun näköyhteyttä, jotta hän voisi antaa orkesterille merkin alleviivaavan jousicrescendon oikeasta ajoituksesta...
Yhtä kaikki, miksi tehdä yleensäkään mitään, kun muut ovat tehneet (tai ihmissuhteista puhuaksemme: tekevät) kaiken jo aiemmin ja paremmin? Olen yksinäinen, ja siihen syy on postmodernistisessa maailmankatsomuksessa. No okei, itsessäni, mutta eikö olisi hienoa jos siitä voisi syyttää tuota?
Älkää ottako tätä vakavasti. Minun ei pitäisi kirjoittaa yhtikäs mitään näin myöhään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuo kuulosti hyvältä (se runo-osuus). mä tykkäsin ainakin. Kyllä kouluskin opetettiin et oikeat runot syntyy juuri alitajunnasta ym.
Kyllä tuollaisia voi jo esitelläkin. Ainakin minä jopa pidin useimmista säkeistöistä. Romanttinen runo kuusta, ja jopa hämähäkkimiehestäkin olet löytänyt erikoisen huomion. Jatka ihmeessä tuota kirjoittelua.