Millaista se lapsen saanti & hoito OIKEASTI on?
Olen 25v. Siihen suunnilleen 23v ikään asti ajattelin, etten lapsia halua pitkiin aikoihin, en osannut olla lasten kanssa luontevasti (enkä vieläkään osaa vieraiden), ylipäätään vieroksuin koko asiaa.
Sitten seurasin tuttavaperheen myötä heidän lapsiaan ja mielipiteeni loiveni kovasti, nehän oli jopa ihan kivoja ja viihdyin niiden seurassa. Olin vuosia sellaisessa suhteessa, että pohdin usein eroa ja olin varma etten ainakaan sen miehen kanssa lapsia halua. Eläminen hänen kanssaan oli raskasta ja tappelut jokapäiväisiä.
Nyt olenkin eronnut ja seurustellut uuden, "siltä oikealta" tuntuvan kanssa jonkin aikaa ja valehtelematta voin sanoa, että elämä kukoistaa :) Tämä ei ole mitään ensihuumaa, olemme tunteneet toisemme pitkään ja tiedämme mitä toisistamme saamme. Ehkäisyn kanssa ei olla oltu niin tarkkoja kuin olisi syytä (edellisen kanssa käytettiin kumeja, kun niin harvoin yleensä mitään tehtiin...). Onkin siis raskauden riski olemassa, ja jos seuraavat kuukautiset tulevat, haen kyllä pillerit, mutta täytyyhän tässä siihen lapseenkin ruveta varautumaan. Mies on tietoinen itsekin tilanteesta, lasta ei olla varta vasten tekemässä, mutta ei sen tulo maailmanloppukaan olisi. Elämäntilanne on sellainen että nyt olisi hyvä "sauma" lapselle muutenkin.
Nyt olen surffaillut alustavasti näillä sivuilla ja miettinyt paljon asioita... Ensimmäinen tunne on tietysti että onko minusta edes äidiksi kun olen niin pihalla näistä kuvioista. Mutta kai 9kk aikana saa apua ja neuvoja niin paljon kuin on tarvis? Millaista se odotusaika on OIKEASTI, ja pienen lapsen hoito?
Olen 25v. Siihen suunnilleen 23v ikään asti ajattelin, etten lapsia halua pitkiin aikoihin, en osannut olla lasten kanssa luontevasti (enkä vieläkään osaa vieraiden), ylipäätään vieroksuin koko asiaa.
Sitten seurasin tuttavaperheen myötä heidän lapsiaan ja mielipiteeni loiveni kovasti, nehän oli jopa ihan kivoja ja viihdyin niiden seurassa. Olin vuosia sellaisessa suhteessa, että pohdin usein eroa ja olin varma etten ainakaan sen miehen kanssa lapsia halua. Eläminen hänen kanssaan oli raskasta ja tappelut jokapäiväisiä.
Nyt olenkin eronnut ja seurustellut uuden, "siltä oikealta" tuntuvan kanssa jonkin aikaa ja valehtelematta voin sanoa, että elämä kukoistaa :) Tämä ei ole mitään ensihuumaa, olemme tunteneet toisemme pitkään ja tiedämme mitä toisistamme saamme. Ehkäisyn kanssa ei olla oltu niin tarkkoja kuin olisi syytä (edellisen kanssa käytettiin kumeja, kun niin harvoin yleensä mitään tehtiin...). Onkin siis raskauden riski olemassa, ja jos seuraavat kuukautiset tulevat, haen kyllä pillerit, mutta täytyyhän tässä siihen lapseenkin ruveta varautumaan. Mies on tietoinen itsekin tilanteesta, lasta ei olla varta vasten tekemässä, mutta ei sen tulo maailmanloppukaan olisi. Elämäntilanne on sellainen että nyt olisi hyvä "sauma" lapselle muutenkin.
Nyt olen surffaillut alustavasti näillä sivuilla ja miettinyt paljon asioita... Ensimmäinen tunne on tietysti että onko minusta edes äidiksi kun olen niin pihalla näistä kuvioista. Mutta kai 9kk aikana saa apua ja neuvoja niin paljon kuin on tarvis? Millaista se odotusaika on OIKEASTI, ja pienen lapsen hoito?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Aika pieni kokemus minulla äitinä olemisesta (vajaa 8 kk) mutta oma kokemukseni on, että äitinä olo on parasta ja ihaninta mitä tiedän. :)
Vauva-arki on ollut paljon paljon helpompaa ja antoisampaa mitä ikinä osasin kuvitella. Johtunee siitä, että meillä on ns. helppo vauva. Vaikka korvatulehduskierteitä on jo useampia takana, niin ikinä ei ole tarvinnut esim. valvoa öisin. Tottakai on täytynyt nousta syöttämään, mutta muuten ei ole ylimääräisiä itkuja tms. ollut.
Meillä arki rutinoitui aika nopeasti vauvan kanssa ja kaikki on sujunut hyvin. Yllättävintä on ollut se, miten paljon omaa vauvaa voi rakastaa. Lyhyesti sanoisin, että tähän asti äitinä olo on ollut aivan mahtavaa! Mutta olen nähnyt vauva-arjesta vain "helpon" puolen, joku muu ehkä osaa valottaa sitä raskaampaa. Tulevaisuudesta en tiedä, mitä se tulee olemaan, mutta eihän sitä tiedä kukaan...
> Ensimmäinen tunne on tietysti että onko minusta edes äidiksi kun olen niin pihalla näistä kuvioista. <
Tuskin kukaan ekaa lasta odottava/haluava on yhtään sen enemmän "perillä" kuvioista. Me muut voimme vain kertoa millaista meillä on ollut, kukaan ei voi kertoa millaista sinulla tulee olemaan.. :)
olen 21-vuotias, 6viikkoisen vahinkovauvan äiti..olimme seurustelleet mieheni kanssa 1,5vuotta kun ipana sai alkunsa..oli se shokki molemmille mutta pian ajatukseen sopeuduttiin.Odotusaika oli minulle toisinaan rankkaa...painoani ja ulkonäköäni tarkkailevana naisena ulkomuodon muutos ja se miten asiaan ei voinut itse yhtään vaikuttaa, oli rankkaa ja olinkin muutaman kuukauden ajan aika maassa...en ihan masentunut mutta..juttelu neuvolassa auttoi paaaaljon.Odotusaika oli toisinaan todella mukavaa ja synnytys ei jännittänyt..kunnes huomasin että laskettuun aikaan ei ollutkaan enää kuin muutama viikko.Maha oli kaikkien yhteinen ja lääppiviä käsiä löytyi joka juhlista:) ainoa asia mitä pelkäsin raskauden ajan, oli se miten parisuhteen käy...tiesin että vaavin kanssa pärjää molempi(en ihan väärässä ollut mutta vähän kuitenkin)mutta parisuhteesta en ollut varma..onneks ainakin vielä on kaikki hyvin..
äitinä olo on toisinaan todella mukavaa..toisinaan tulee hetkiä jolloin haluisin vaan lösähtää miehen kanssa sohvalle, syödä , löhötä ja katsoa elokuvaa...ilman että pitää olla valppaana, koska vaavi syö, koska se herää, koska älähtää...
sitä ajatteli ennen vauvan syntymää että yösyötöt menee kuin vettä vaan, herään, laitan tissin suuhun ja pistän ipanan takaisin nukkumaan..that's it..ja päivällä se nukkuu parin tunnin päikkärit pariin kertaan ja sinä aikana siivoan ja nukun..
meillä on ollut suht helppo lapsi, mutta ei ne yösyötöt ihan noin ole mennyt..monesti olen nukahtanut tissi vauvan suussa ja herännyt kitinään parin tunnin päästä, nykyään on vaikea saada muksu nukkumaan omaan sänkyyn..tottunut näes äidin lämpöön vierellä..vaavi nukkuu päivisin huonosti..n puoli tuntia kerrallaan, n 4 kertaa päivän aikana..siivoa ja nuku siinä nyt..mieheni on ammatissa jossa hän on kk:n putkeen poissa...eli elän puolet vuodesta yh:na..
kyllä sitä on paljon ruusuisemmat kuvitelmta vauvan hoidosta kuin mitä se todellisuudessa on..on eri asia hoitaa vauva yön yli, muutama päivä, kuin olla sidoksissa siihen 24/7..meillä muksu ei suostu löhöilemään rauhassa edes sen vertaa että äiti saisi syötyä, tiskattua tai vaikka imuroitua...tai käytyä vessassa..nyt se menee kun mies on kotona, mutta silloin kun oli töissä...huh...kuinka nopeasti sitä alkaakin kaivata omaa aikaa..vaikkei tuon ikäinen mitään vielä ymmärräkkään...
ystäväni mies sanoi minulle että hänkin haluaa "tuollasen" tarkoittaen vaaveliamme...ja kun he olivat hoitamassa pikkuista äidin ja isän leffan ajan, hän oli todennut tunnin välein(kun lapsi iltaisin syö tunnin välein)että taasko toi itkee...
tuosta "tulee jos on tullakseen"...ystäväpariskuntamme oli seurustellut muutaman kk:n ja päättvät toteuttaa "tulee jos on tullakseen"-suunnitelman..tulihan se..ja tuli myös ero muutama kuukausi raskaaksi tulon jälkeen..kaikillahan ei näin käy, mutta tuo tulee jos on tullakseen pitää myös harkita tarkkaan...se useimmitn jossain vaiheessa sitten tulee...
äitinä(ja isänä)olo on muutakin kuin kaupungilla lastenvaunujen kanssa kuljeskelua ja ihanien potkupukujen ostelua..vaikkakin...on tuo pikkuinen niin ihana etten sitä poiskaan antaisi:)välillä vaan tuntuu että joillakin(minullakin oli)on pieniä harhakuvitelmia lapsenhoidosta ja perheenä olosta.. :)
parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Niin se vaan on. Rakkaus omaa pienokaista kohtaan on jotakin todella suurta.
Ennenkaikkea rankkaa! Enpä olisi uskonut, että kotiäitinä oloon verrattuna opiskelu tai työssäkäynti tuntuu naurettavan helpolta ja kevyeltä puuhalta...
Meillä on tosin ollut hyvin vaativa, pahasti allerginen vauva, joka ei vielä nytkään lähes vuoden iässä nuku läpi yön. Usein heräilee n. 10 kertaa yössä, mikä tarkoittaa, että äiti ei nuku yhtään. Mielestäni pahinta lapsen kanssa onkin ollut tämä jatkuva väsymys ja univaje!
Ihaninta on kun näkee lapsen kasvavan ja kehittyvän. Ja mikään ei voita sitä tunnetta, kun pieni käsi taputtaa poskea ja vauva nauraa onnesta ihan vaan siksi, että äiti pitää sylissä ja hassuttelee!
Että rankkaa ja ihanaa, siinä järjestyksessä. Saa kyllä varautua siihen että vauvan synnyttyä äiti on sen naperon jatke ja toiveiden toteuttaja eikä sitten muuta. No, ei sekään ikuisesti kestä, muutaman kuukauden vain.
Omalle elämälle ja omille mieliteoille saa sanoa heihei. On hankittava uusi elämä johon lapsi sisältyy, kaikki muuttuu. Jos sinulla on jotain mistä nautit, Pidä Siitä Kiinni. Tarvitset sitä vielä.
Eilen illalla kun oltiin pojan kanssa ensin taisteltu siitä että kun molemmat ollaan kipeitä (onneksi tyttö terve) saako äiti katsoa lempparisarjansa töllöstä vai hän piirrettyään, nukkumaan kiukulla mennessä pieni kultapoika hihkaisi sängystä haparoiden "hyvääyättä" (opettelee puhumaan) ensimmäistä kertaa. Kyllä siinä tuli pillitettyä alakertaan saakka.
Ne saa raivoihinsa ja sitten sulatettua sylihaliasteelle alle puolen sekunnin. Ei sellainen onnistu kuin tenavalta.
Omalle elämälle on sanottu heihei, mutta näiden kanssakin on ihan kivaa. Samalla tavalla kuin "lopullisesti" rakastuessa, sitä on vähän haieaa jos on sinkkuilu ollut kivaa, mutta ei sitä rakkautta antaisi pois vaikka maksettaisi.
***
se vauva aika.onneksi se ei kestä kauaa. kaikkeen oppii ja sopeuttu... siis tottuu. vaikka ei ois koskaan ollut paljoa lasten kanssa. oma lapsi on aina oma ja sitä oppii "lukemaan"ja käsittelemään oikeen.
kuullut kenenkään äidin katuvan saatuja lapsiaan... Monia asioita, tehtyjä ja tekemättömiä voi katua, lapset eivät kuulu siihen kategoriaan.
Äitiyttä ei voi kuvailla, sen ääneen kuvailu on kuin henkeäsalpaavan kaunis maisema joka latistuu kivaksi puuksi valokuvassa. Äitiys suo enemmän onnea ja harmailta hiuksia kuin mikään muu tietämäni asia.
Mikään muu ei saa oloa niin onnelliseksi kuin lapsi (lapset) ja heidän hymynsä, hauska letkautus, halaus, suukko, yms.
Ei myöskään mikään muu saa niin huolestuneeksi ja onnettomaksi kuin lapsen sairaus tai joku vastoinkäyminen.
Kun ei ole lapsia, ei voi kuvitella elämää lasten kanssa mitä se kaikessa rankkuudessaan tulee olemaan, eikä taas perheellisenä osaisi kuvitella elämään enää ilman lapsia.
Yhtä paljon kuin vanhemmat kasvattavat lastaan, vähintään yhtä paljon - ellei enemmänkin - lapset kasvattavat vanhempiaan.
Lapset on parasta mitä olen saanut elämässäni aikaiseksi, koska kaikki muu on tuntunut sen jälkeen aika vähäpätöiseltä ja mitättömältä.
kuin nimim. triplaäiti.
Mutta yritän äitinäkin muistaa sen, että olen nainen ja ihminen. Joten minulla on sitä kuuluisaa "omaa aikaa" ja elämää perheen ohessa, vaikka perhe on ykkönen. Minusta äitiydessä ei menetä elämäänsä vaan elämä muuttuu. Elämäni on nykyään vaan sitä, että lapsi on etusijalla kaikessa, mutta sen teen mielelläni. Riippuu tietysti myös puolisosta kuinka paljon hän ottaa osaa lapsen hoitoon. Meillä tilanne on mielestäni hyvä siinä suhteessa, että mieheni hoitaa lastamme yhtä mielellään kuin minäkin..
Kysymykseesihän ei ole vain yhtä ja ainoaa vastausta ja tässäkin ketjussa on montaa erilaista linjaa. Lisäänpä vielä oman kokemukseni..
Vauva ei ole muuttanut elämäämme/arkeamme mutta toki tuonut siihen itsensä mukaan ja monia uusia asioita ;) Samoja asioita tehdään kuin ennenkin, tekemiset ja menemiset ovat vain järjestelykysymyksiä (esim. harrastuksissani käyn silloin kun mies on kotona vauvan kanssa, joskaan ei ole vielä tullut käytyä kun salille ei vielä uskalla lähteä rehkimään). Parisuhdekaan ei ole kokenut mitään kriisejä. Päinvastoin, pikemminkin tuntuu siltä että keskinäinen rakkaus vain kasvaa, kuten hetkinä jolloin käydään koko perhe nukkumaan ja vauva nukkuu keskellämme, mies peittelee melkein millin tarkkuudella vauvan käsiä "ettei sille tule kylmä" x)
Ja millaistako se lapsen hoito on. Eiköhän se aika pitkälti ole samanlaista jokaisella mutta ihmiset kokevat asiat eri tavoin. En ole ikinä pitänyt määritelmistä helppoa/vaikea vauva, koska kukaan ei voi toiselle sanoa onko hänen vauva-arkensa helppoa vai ei. Jonkun "helppo" vauva voisi olla toiselle tosi "vaikea" ja toisinpäin.
Tottakai sitä on välillä ollut tosi väsynyt ja etenkin kroppa, kun on viikkokausia pitänyt vauvaa olkapäällä nukkumassa, kun vaakatasossa alkaa vatsanväänteet. Silti en ole ikinä ollut kyllästynyt lapsen hoitoon ja alun väsymyksen värittämien hetkien "jaksanko ikinä enää tehdä toista lasta" ajatusten jälkeen minulla on jo nyt uusi vauvakuume xD ..vaikkakin käytännön syistä uutta raskautta en heti perään halua. Ajan myötä omatkin voimavarat ovat kasvaneet eikä sitä tunne itseään enää niin turhautuneeksi kun vauva itkee, kun on oppinut tulkitsemaan itkuja ja tietää ettei mahavaivoihinkaan voi sillä hetkellä muuta tehdä kuin yrittää parhaansa ja kokeilla eri konsteja.
Ja työntekoon verrattuna tämä tuntuu silkalta lomalta! Riippuu varmasti työpaikastakin. Minusta on äärettömän paljon raskaampaa esim. hoitaa vuodepotilaita 8 tuntia päivässä, illassa tai jopa yössä kuin vaikkapa se 8 tuntia hoitaa ja hyssytellä mahavaivoista kärsivää ja itkevää vauvaa. Kaiken lisäksi kotona ollessaan voi asiat tehdä ihan oman aikataulun mukaan - aikataulun joka toki kulkee vauvan tahtiin. Esim. ruokaa laitetaan joka päivä mutta monet imetyksetkin on hoidettu ruoanlaiton keskellä ;)
Eli millaista se äiteys/arki on, riippuu myös paljon sinusta itsestäsi.
Kiitoksia todella hyvistä vastauksista!