Mun tarina on tällainen (lue loppuun ja kommentoi sitten vasta, teksti voi olla sekavaa, koska olen tälläkin hetkellä masentununeessa mielentilassa)!
Lähdin kaupunkiin opiskeleen silloin 9 vuotta sitten. Maailma oli auki, ja mitä minä tein?? menin sinne missä oli ensi rakkauteni. mitäs hänelle kuului sitten? no hän oli edellisenä jouluna mennyt kihloihin tämän naisen kanssa jonka kanssa minua petti ja minut jätti. tämä nainen oli sukulainen vieläpä. Intin sukulaiselleni päässeeni heistä yli. en välitä enää siitä miehestä enkä mistään mikä heitä koskee... mites kävikään? tein hirveen teon, olin suhteessa siihen mieheen. Halveksin ja inhoan itseäni! tästä on nyt siis aikaa noin 8-7 vuotta. Sitten tapahtui niin että tämä sukulainen kuoli. hänen veljensä ja sisarensa olivat kaikki aivan lohduttomia, tämä nainen oli niin herkkä luonnoltaan, ihan viaton. hän sairasti sellaista sairautta jossa oli elin ikä annettu, et eläisi 16 vuotiaaksi, mutta tämä neiti oli sisukas ja eli 24 vuotiaaksi. Mitä tapahtui, jätinkö tämän miehen rauhaan...? En voinut, en osannut yhtään kontrolloida itseäni, olin naiivi pikku huora. aivan täysi kakara. syytän itseäni joka päivä tästä sukulaiseni kuolemasta. rakastin häntä. en vain osannut itse vielä silloin elää niinkuin ihmisen kuuluisi elää! menin jopa kihloihin tämän miehen kanssa. asuimme yhdessä, kunnes menin ja petin tätä miestä. miehen suku syytti minua mieheni raha ongelmista, minä menin ja sain käteeni epilepsia lääkkeitä, vedin ne,(noin 20 oli jäljellä), 600 buranaa 5 kpl kaikki naamaan. ja itkin ja ulisin, elämästä ei tullut enää mitään. lintsasin koulusta. mikään ei kiinnostanu. siinä sitten erottiin. minä selvisin ystäväni oli vuorokauden kanssani, kukaan ei toimittanu mua sairaalaan tai edes lääkärille. vaikka tiedän että olisin sitä tarvinnut.
Tapasin kuitenkin ihanan miehen pian. Hän tuki minua asioissa jne... miten kävi? mies jätti mut mun ylipainon takia, itse minusta kuulema piti tosi paljon, mut pelkäsi et mitä muut sukulaiset ja kaverit musta sanoo... Sitten meni taas poikki. muutaman vuoden elin sumussa, en muista mitä tapahtui ja milloin... sen tiedän että join aina kun mahdollista. ja olin mitä kummmallisempien tyyppien kanssa/seurassa. sit Luonani asui ihminen joka käytti mua hyväkseen leikki kiinnostunutta niin kauan että sai seksiä. asui luonani (kun ois muuten joutunu taivas alla asumaan), ja käytti puhelintani, söi ruokani yms. ja emme seurustelleet siis. tämä mies ei maksanut elämisestään ja syömisestään mitään. joi kyllä kanssani ja veti minut alkoholin maailmaan mukanaan. kokeilin jopa huumeita 3 kertaa... (jotain poltettavaa se oli??) Sitten tulin pitkästä aikaa käymään kotona, äiti raahasi mut mukaansa baariin jossa tapasin miehen. oli ihanaa, rakastuttiin, mentiin kihloihin, päätettiin hääpäivä, tulin raskaaksi, siirrettiin hääpäivä. sit mentiin naimisiin, saatiin se lapsi. meni muutama kuukausi ja ihmettelin outoa olotilaani, tein testin ja kappas toinen lapsi oli tulossa ihanaa, olin ollut siihen mennessä noin vuoden ilman alkoholia. eikä se tuottanu ongelmia. sitten muutettiin miehen koti paikka kunnalle. en tuntenu sieltä ketään. olin yksin kahden vaippa ikäsen kanssa. suretti mutta ei liiemmin. riideltiin miehen kanssa niin että halusin lähteä koko maailmasta, vain pienet poikani piti mut täällä. tapeltiin aivan järkyttävän paljon, itkin päivittäin yms...
Eräänän päivänä huomasin et kappas ku on outo olo. mies kävi apteekissa ja pikku kolmonenhan se sielllä... kaksi punaista viivaa. olin siis jälleen raskaana. kaksi viikkoa meni iloitessa kunnes veren vuoto alkoi. tuntui hirveältä tiesin mitä oli edessä, mutta kukaan ei mua uskonu. sitä saattaa joskus olla. minä vain tiesin että tämä lapsi ei ole tarkoitettu syntyväksi. kävin lääkärillä ja huoh... lapsi ei ollut kasvanut viikkoon, eikä sillä ollut sykkivää sydäntä. se tuli siis kesken, olin vielä abortti pöydällä sillä mielin että jotain huomattaisiin ja tämä syntyisikin, mutta he tutkivat ja sanoivat että juu, pois se oliki jo tulossa. että tehdää loppuun tää nyt sitte niin ei tarvi enää miettiä tätä...
tämän jälkeen, mies itki lohduttomasti, hän oli niin surullinen, pettynyt. masentunut. päätimme tehdä tai kokeilla saada lasta vielä. ja onnistui. tämäkin oli poika. tiesin mieheni haluavan jo tyttöä. mutta hän rakastui lapseen silti ihan täysin. nyt olin kolmen lapsen kanssa. muutimme edelliselle paikkakunnalle. meni hyvin. joimme joka viikonloppu. ei ollut muuta harrastusta enää kummallakaan, vain alkoholia yhtenä viikonlopun päivänä, perj, tai lauantaina. mutta joka ikinen viikonloppu. sitten tuli stoppi. en jaksanut enää katsoa ryyppäävää miestä kun tiedän että se vie minutkin mukanaan. sovittiin että se lopetetaan. oltiin juomatta silloin tällöin. juotiiin ehkänoin joka toinen viikonloppu. sitten huomattiin että tilat käy pieneksi, haluttiin omakotitalo, sehän me saatiin ostettua, vanhempani auttoivat remontissa, sillä kyseeess oli vanha talo. eräs viikonloppu sitten juotiin kun viikonloppu tuli ja rankkaa remppaa oli taas päivätehty. miehen kanssa kahden sitte otettiin (ei meil ollu enää ystäviä joiden kans ois ottanu....) miten kävi sen illan? olin aijemmin saanut uni lääkkeitä, diabameja (paniikkihäiriöön), sitten riideltiin, minä en jaksanut (mieheni oli aijemmin noin 3kk aijemmin pettänyt minua, tai minä katon pettämiseksi sen et lääpitään parhaan kaverin kanssa ja kouritaan sitä, eikä kumpikaan estele mitenkään, tämä ystävä olisi mennyt vielä pitemmällekin, mies oli pysäyttäny et nyt menee liian pitkälle), otin nämä 3 diabamia ja 2-3 uni lääkettä viinan kanssa naamaani, tarkoituksena se että en enää herää... mieheni oli takapihalla, huomasi ja vaati aukaisemaan oven. tajusin kuitenkin mitä olin tekemässä lapset jäisi pulaan... aukaisin oven, ja syljin kaiken pois. ja taas itkin joka aamu. tähän päivään saakka. olen itkenyt lähes joka aamu. en haluaisi elää, mutta on pakko. mulla on pieniä lapsia, olen miljoona kertaa painavampi ja läskimpi kuin aijemmin. inhoan itseäni. en jaksa enää tehdä mitään. enkä haluakkaan. ystäväni (kaksi on vielä jäljellä) eivät tiedä näistä itsemurha yrityksistäni, mutta ovat huomanneet minun olevan masentuneita. olen nyt tänään sitten menossa psykologille. en tiedä pystynkö vieläkään kertomaan siellä kaikkea. ahdistaa, pelottaa, en haluasi mennä sinne, mutta tiedän että mun on pakko...
tuosta tekstistä jäi pois muutama olennainen asia. minua on pienenä käytetty seksuaalisesti hyväksi. olin alle 5 vuoden. tämä toinen "lapsi" oli noin14 vuotias. minusta se tuntuu hyväksikäytöltä tai raiskaukselta.
en koskaan valmistunut työ elämään. koulu jäi kesken. Enää en uskalla mennä edes hakemaan mitään koulutus paikkaa... pelottaa. enkä halua sotkea elämääni minkään teinien takia enää!!!ja olen liian iso kokoinen jotta minua hyväksyttäisi enää mihinkään työ elämäänkään. muuta kuin siivoojaksi johonkin maan alle mistä kukaan ei mua nää... jos lapset ei nyt ois... olisin jo menny maan alle...
Lähdin kaupunkiin opiskeleen silloin 9 vuotta sitten. Maailma oli auki, ja mitä minä tein?? menin sinne missä oli ensi rakkauteni. mitäs hänelle kuului sitten? no hän oli edellisenä jouluna mennyt kihloihin tämän naisen kanssa jonka kanssa minua petti ja minut jätti. tämä nainen oli sukulainen vieläpä. Intin sukulaiselleni päässeeni heistä yli. en välitä enää siitä miehestä enkä mistään mikä heitä koskee... mites kävikään? tein hirveen teon, olin suhteessa siihen mieheen. Halveksin ja inhoan itseäni! tästä on nyt siis aikaa noin 8-7 vuotta. Sitten tapahtui niin että tämä sukulainen kuoli. hänen veljensä ja sisarensa olivat kaikki aivan lohduttomia, tämä nainen oli niin herkkä luonnoltaan, ihan viaton. hän sairasti sellaista sairautta jossa oli elin ikä annettu, et eläisi 16 vuotiaaksi, mutta tämä neiti oli sisukas ja eli 24 vuotiaaksi. Mitä tapahtui, jätinkö tämän miehen rauhaan...? En voinut, en osannut yhtään kontrolloida itseäni, olin naiivi pikku huora. aivan täysi kakara. syytän itseäni joka päivä tästä sukulaiseni kuolemasta. rakastin häntä. en vain osannut itse vielä silloin elää niinkuin ihmisen kuuluisi elää! menin jopa kihloihin tämän miehen kanssa. asuimme yhdessä, kunnes menin ja petin tätä miestä. miehen suku syytti minua mieheni raha ongelmista, minä menin ja sain käteeni epilepsia lääkkeitä, vedin ne,(noin 20 oli jäljellä), 600 buranaa 5 kpl kaikki naamaan. ja itkin ja ulisin, elämästä ei tullut enää mitään. lintsasin koulusta. mikään ei kiinnostanu. siinä sitten erottiin. minä selvisin ystäväni oli vuorokauden kanssani, kukaan ei toimittanu mua sairaalaan tai edes lääkärille. vaikka tiedän että olisin sitä tarvinnut.
Tapasin kuitenkin ihanan miehen pian. Hän tuki minua asioissa jne... miten kävi? mies jätti mut mun ylipainon takia, itse minusta kuulema piti tosi paljon, mut pelkäsi et mitä muut sukulaiset ja kaverit musta sanoo... Sitten meni taas poikki. muutaman vuoden elin sumussa, en muista mitä tapahtui ja milloin... sen tiedän että join aina kun mahdollista. ja olin mitä kummmallisempien tyyppien kanssa/seurassa. sit Luonani asui ihminen joka käytti mua hyväkseen leikki kiinnostunutta niin kauan että sai seksiä. asui luonani (kun ois muuten joutunu taivas alla asumaan), ja käytti puhelintani, söi ruokani yms. ja emme seurustelleet siis. tämä mies ei maksanut elämisestään ja syömisestään mitään. joi kyllä kanssani ja veti minut alkoholin maailmaan mukanaan. kokeilin jopa huumeita 3 kertaa... (jotain poltettavaa se oli??) Sitten tulin pitkästä aikaa käymään kotona, äiti raahasi mut mukaansa baariin jossa tapasin miehen. oli ihanaa, rakastuttiin, mentiin kihloihin, päätettiin hääpäivä, tulin raskaaksi, siirrettiin hääpäivä. sit mentiin naimisiin, saatiin se lapsi. meni muutama kuukausi ja ihmettelin outoa olotilaani, tein testin ja kappas toinen lapsi oli tulossa ihanaa, olin ollut siihen mennessä noin vuoden ilman alkoholia. eikä se tuottanu ongelmia. sitten muutettiin miehen koti paikka kunnalle. en tuntenu sieltä ketään. olin yksin kahden vaippa ikäsen kanssa. suretti mutta ei liiemmin. riideltiin miehen kanssa niin että halusin lähteä koko maailmasta, vain pienet poikani piti mut täällä. tapeltiin aivan järkyttävän paljon, itkin päivittäin yms...
Eräänän päivänä huomasin et kappas ku on outo olo. mies kävi apteekissa ja pikku kolmonenhan se sielllä... kaksi punaista viivaa. olin siis jälleen raskaana. kaksi viikkoa meni iloitessa kunnes veren vuoto alkoi. tuntui hirveältä tiesin mitä oli edessä, mutta kukaan ei mua uskonu. sitä saattaa joskus olla. minä vain tiesin että tämä lapsi ei ole tarkoitettu syntyväksi. kävin lääkärillä ja huoh... lapsi ei ollut kasvanut viikkoon, eikä sillä ollut sykkivää sydäntä. se tuli siis kesken, olin vielä abortti pöydällä sillä mielin että jotain huomattaisiin ja tämä syntyisikin, mutta he tutkivat ja sanoivat että juu, pois se oliki jo tulossa. että tehdää loppuun tää nyt sitte niin ei tarvi enää miettiä tätä...
tämän jälkeen, mies itki lohduttomasti, hän oli niin surullinen, pettynyt. masentunut. päätimme tehdä tai kokeilla saada lasta vielä. ja onnistui. tämäkin oli poika. tiesin mieheni haluavan jo tyttöä. mutta hän rakastui lapseen silti ihan täysin. nyt olin kolmen lapsen kanssa. muutimme edelliselle paikkakunnalle. meni hyvin. joimme joka viikonloppu. ei ollut muuta harrastusta enää kummallakaan, vain alkoholia yhtenä viikonlopun päivänä, perj, tai lauantaina. mutta joka ikinen viikonloppu. sitten tuli stoppi. en jaksanut enää katsoa ryyppäävää miestä kun tiedän että se vie minutkin mukanaan. sovittiin että se lopetetaan. oltiin juomatta silloin tällöin. juotiiin ehkänoin joka toinen viikonloppu. sitten huomattiin että tilat käy pieneksi, haluttiin omakotitalo, sehän me saatiin ostettua, vanhempani auttoivat remontissa, sillä kyseeess oli vanha talo. eräs viikonloppu sitten juotiin kun viikonloppu tuli ja rankkaa remppaa oli taas päivätehty. miehen kanssa kahden sitte otettiin (ei meil ollu enää ystäviä joiden kans ois ottanu....) miten kävi sen illan? olin aijemmin saanut uni lääkkeitä, diabameja (paniikkihäiriöön), sitten riideltiin, minä en jaksanut (mieheni oli aijemmin noin 3kk aijemmin pettänyt minua, tai minä katon pettämiseksi sen et lääpitään parhaan kaverin kanssa ja kouritaan sitä, eikä kumpikaan estele mitenkään, tämä ystävä olisi mennyt vielä pitemmällekin, mies oli pysäyttäny et nyt menee liian pitkälle), otin nämä 3 diabamia ja 2-3 uni lääkettä viinan kanssa naamaani, tarkoituksena se että en enää herää... mieheni oli takapihalla, huomasi ja vaati aukaisemaan oven. tajusin kuitenkin mitä olin tekemässä lapset jäisi pulaan... aukaisin oven, ja syljin kaiken pois. ja taas itkin joka aamu. tähän päivään saakka. olen itkenyt lähes joka aamu. en haluaisi elää, mutta on pakko. mulla on pieniä lapsia, olen miljoona kertaa painavampi ja läskimpi kuin aijemmin. inhoan itseäni. en jaksa enää tehdä mitään. enkä haluakkaan. ystäväni (kaksi on vielä jäljellä) eivät tiedä näistä itsemurha yrityksistäni, mutta ovat huomanneet minun olevan masentuneita. olen nyt tänään sitten menossa psykologille. en tiedä pystynkö vieläkään kertomaan siellä kaikkea. ahdistaa, pelottaa, en haluasi mennä sinne, mutta tiedän että mun on pakko...
tuosta tekstistä jäi pois muutama olennainen asia. minua on pienenä käytetty seksuaalisesti hyväksi. olin alle 5 vuoden. tämä toinen "lapsi" oli noin14 vuotias. minusta se tuntuu hyväksikäytöltä tai raiskaukselta.
en koskaan valmistunut työ elämään. koulu jäi kesken. Enää en uskalla mennä edes hakemaan mitään koulutus paikkaa... pelottaa. enkä halua sotkea elämääni minkään teinien takia enää!!!ja olen liian iso kokoinen jotta minua hyväksyttäisi enää mihinkään työ elämäänkään. muuta kuin siivoojaksi johonkin maan alle mistä kukaan ei mua nää... jos lapset ei nyt ois... olisin jo menny maan alle...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onpa sinulla ollut vaikea elämä! Monet asiat tuntuvat hyvin tutuilta, kamppailu siitä että ei löydä paikkaansa elämässä, ei saa mitää aikaan, ei ole työtä ei koulutusta, ylipaino masentaa. Myös minulla on takana vaikeita suhteita, hyväksikäyttöä, petetyksi tulemista ja väkivaltaa. Tällä hetkellä olen naimisissa hyvän miehen kanssa, mutta meillä on vaikea rahatilanne, aina yhtä pennin venytystä, rahat ei meinaa riittää ruokaan, kaikki vaatteet ym. ostetaan kirppikseltä, mitään uutta ei ole hankittu viiteen vuoteen. Lisäksi minulla on liikuntavamma, ja jatkuvasti kovat kivut. Joten tuttua on tuo tunne, että ei enää jaksaisi olla täällä!
Tällä hetkellä ainoa asia joka saa jaksamaan, on pieni poikani. Kun ajattelen, että en näkisi hänen kasvavan, tuntuu siltä että on vaan pakko jaksaa! Yritän nauttia pienistä, tavallisista asioista. Siitä että voin leikkiä pojan kanssa, että joskus tapaan harvoja ystäviäni, siitä että sentään voin itse puhua, nähdä ja kuulla!
Onko sinulla ollut koskaan masennuslääkitystä? Se saattaisi auttaa jaksamaan. Oletko käynyt juttelemassa missään, esim. mielenterveystoimistossa? Minulle siitä on ollut apua, että saa puhua jollekin omista ajatuksistaan ja epätoivostaan, jopa niistä asioista joita elämässään häpeää ja katuu. Lastenhoitokin varmasti järjestyisi niin että pääset johonkin juttelemaan, minä olen ainakin välillä saanut kodinhoitajan apuun.
Koita jaksaa eteenpäin, kaikkea hyvää sinulle!
Nyt juuri on olo helpompi. mieskin on tällä hetkellä kotona eikä töissä.
Kävin tänään psykologin juttusilla mutta aikani olikin peruttu (heillä vanha numero)
Saan masennus lääkityksen, aijemmin sitä ei ole ollut mulla...
Kyllä minä täältä vielä nousen. En luultavasti pystyisi itseäni tappamaan edes, poikieni tähden. he jäisivät ilman hoitoa, ja haluan varmistaa että olen heille tukena ja turvana jos elämässä jotain tapahtuu! tai varmistamassa että he jaksavat, saavat ruuan yms...
Kiitos sulle
Huolehdi että saat psykologille uuden ajan jotta hieman pääset purkamaan ajatuksiasi. Tiedän mitä on olla masennuksen kourissa vuosien ajalta ja tärkeää on nyt yrittää huolehtia itsestään jotta jaksaa huolehtia muista, siihen on pakko pyrkiä. Hyvää jatkoa sinulle.
saat lääkettä terapian lisäksi. Älä pelästy, jos saat sivuoireita. Käytin itse myös jonkun aikaa. Huolehdi lapsistasi ja liitostasi. Ja kyllä koulutuksenkin vielä ehtii hankkimaan. Sitten kun itselle sopii ja motivaatiota riittää.
Hei!
Musta tuntuu, että yksit et tosta tilanteesta selviä, vaan tarvitset ammattiapua tilanteen selvittämiseksi! Tuntuu, että ekana pitäisi päästä tosta masennuksesta yli, sitten voisi jaksaa alkaa miettimään muitakin asioita. Voimia sulle! Itsellänikin on ollut vaikeita kausia elämässä, mutta aina niistä on jotenkin selvinnyt eteenpäin. Tällä hetkellä kovasti onnellinen.