Lihominen ahdistaa

Kunto mulla on kyllä paljo parempi ja oon siitä iloinen:) Mä söin kans ennen 800 kcal mutta nyt syön n. 1400. Kalorimääriä mun on aina seurattava, pelkään että alan lihoa liikaa.

En tiedä edes mistä tämä kaikki lähti, mutta pikkuhiljaa olen alkanut itsekin huomaamaan, miten järkyttävän laiha olen, tai ainakin näytän ja miten paljon minulla on anorektisia piirteitä, vaikka aina ennen ajattelin, että minusta ei omien ruokahimojeni takia voisi onneksi koskaan tulla anorektikkoa.

Stressi, masennus, pettymykset suhteissa ja kaikki sai tällaista aikaa ja tässä sitä nyt ollaan.. eikä loppua näy.

Lähes päivittäin päätän, että lopetan tämän syömisen tarkkailun ja armottoman urheilemisen, mutta se ei onnistu.
Päätän, että nyt saan syödä kaikkea ihanaa, herkkuja, koska niillähän painon saa periaatteessa nopeiten nousemaan. Tämä herkutteluni on sitten sitä, että syön SUUREN jäätelöannoksen (joka tosiasiassa on aivan normaalinkokoinen jäätelöannos, pari palloa, jotka normaalit ihmiset syövät varmasti pari kertaakin viikossa, ajattelematta sen kummemmin kalorimääriä) ja saatan pistää suuhuni hiukan muutakin, mutta seuraavan tunnin aikana olen jo ehtinyt salille ja mielessäni pyörii kalorimäärät, jotka minun täytyy kuluttaa.

Aina sama juttu. Tämä ei yksinkertaisesti onnistu. Toinen asia on se, etten syö nykyään lähes mitään.. Tiedän, etten lihoisi varmastikaan (?) siitä, jos söisin normaalisti. En muutenkaan ole koskaan tarvinnut mitään suuria annoksia ruokaa, mutta en uskalla rueta syömään normaalisti, koska pelkään lihoavani. Enkä edes tiedä enää miten minun täytyisi syödä. En tiedä mikä on normaalia syömistä. En tiedä paljon minun pitäisi ottaa ruokaa. Pelkään, että otan ruokaa sitten normaali annosta enemmän ja alan lihoa.

Syön lämmintäruokaa kerran päivässä, tosin ehkä vain enintään neljänä päivänä viikossa, mutta annokseni on enintään 2 rkl. Sen enempää en voi syödä. Ja paljon kasviksia, mutta siinä se sitten onkin. Rasvaa en saa mistään, tiedän, että se ei ole lainkaan hyvä asia, mutta en vain pysty syömään. Haluaisin nyt vain pysäyttää laihtumiseni tähän ja pitää painoni tällaisena, koska tiedän, ettei lihottaminen onnistu minulta. Mutta se, etten syö kuin hyvällä tuurilla 800-900 kcal päivässä, laihduttaa minua entisestään ja luultavasti joudun lopulta sairaalaan tämän takia.
Kamalinta tässä on vielä juuri tämä, että tajuan kaiken itsekin, mutta en silti halua/kykene tekemään asian eteen mitään..

En ymmärrä miten tämä on mennyt tähän. Tekisin mitä tahansa, jotta pääsisin takaisin entiseen elämääni ja voisin elää ilman järjetöntä kilokalorien tarkkailua. Tuntuu vain, ettei elämässäni edes tapahdu mitään muuta, joten ehkä koitan syömisen tarkkailemisella tehdä elämästäni jollain tavoin mielenkiintoisemman? Täysin järjetöntä.

öhmh kirjoitti:

En tiedä edes mistä tämä kaikki lähti, mutta pikkuhiljaa olen alkanut itsekin huomaamaan, miten järkyttävän laiha olen, tai ainakin näytän ja miten paljon minulla on anorektisia piirteitä, vaikka aina ennen ajattelin, että minusta ei omien ruokahimojeni takia voisi onneksi koskaan tulla anorektikkoa.

Stressi, masennus, pettymykset suhteissa ja kaikki sai tällaista aikaa ja tässä sitä nyt ollaan.. eikä loppua näy.

Lähes päivittäin päätän, että lopetan tämän syömisen tarkkailun ja armottoman urheilemisen, mutta se ei onnistu.
Päätän, että nyt saan syödä kaikkea ihanaa, herkkuja, koska niillähän painon saa periaatteessa nopeiten nousemaan. Tämä herkutteluni on sitten sitä, että syön SUUREN jäätelöannoksen (joka tosiasiassa on aivan normaalinkokoinen jäätelöannos, pari palloa, jotka normaalit ihmiset syövät varmasti pari kertaakin viikossa, ajattelematta sen kummemmin kalorimääriä) ja saatan pistää suuhuni hiukan muutakin, mutta seuraavan tunnin aikana olen jo ehtinyt salille ja mielessäni pyörii kalorimäärät, jotka minun täytyy kuluttaa.

Aina sama juttu. Tämä ei yksinkertaisesti onnistu. Toinen asia on se, etten syö nykyään lähes mitään.. Tiedän, etten lihoisi varmastikaan (?) siitä, jos söisin normaalisti. En muutenkaan ole koskaan tarvinnut mitään suuria annoksia ruokaa, mutta en uskalla rueta syömään normaalisti, koska pelkään lihoavani. Enkä edes tiedä enää miten minun täytyisi syödä. En tiedä mikä on normaalia syömistä. En tiedä paljon minun pitäisi ottaa ruokaa. Pelkään, että otan ruokaa sitten normaali annosta enemmän ja alan lihoa.

Syön lämmintäruokaa kerran päivässä, tosin ehkä vain enintään neljänä päivänä viikossa, mutta annokseni on enintään 2 rkl. Sen enempää en voi syödä. Ja paljon kasviksia, mutta siinä se sitten onkin. Rasvaa en saa mistään, tiedän, että se ei ole lainkaan hyvä asia, mutta en vain pysty syömään. Haluaisin nyt vain pysäyttää laihtumiseni tähän ja pitää painoni tällaisena, koska tiedän, ettei lihottaminen onnistu minulta. Mutta se, etten syö kuin hyvällä tuurilla 800-900 kcal päivässä, laihduttaa minua entisestään ja luultavasti joudun lopulta sairaalaan tämän takia.
Kamalinta tässä on vielä juuri tämä, että tajuan kaiken itsekin, mutta en silti halua/kykene tekemään asian eteen mitään..

En ymmärrä miten tämä on mennyt tähän. Tekisin mitä tahansa, jotta pääsisin takaisin entiseen elämääni ja voisin elää ilman järjetöntä kilokalorien tarkkailua. Tuntuu vain, ettei elämässäni edes tapahdu mitään muuta, joten ehkä koitan syömisen tarkkailemisella tehdä elämästäni jollain tavoin mielenkiintoisemman? Täysin järjetöntä.

stressiä ja masennusta on ollu mullakin. Muutenki toi sun teksti oli ihan ku itteni kirjottama!! Kohtalotovereita on kiva löytää.. vaikka ei tää kyllä todellakaan mikään kiva kohtalo ookkaan!

öhmh kirjoitti:

En tiedä edes mistä tämä kaikki lähti, mutta pikkuhiljaa olen alkanut itsekin huomaamaan, miten järkyttävän laiha olen, tai ainakin näytän ja miten paljon minulla on anorektisia piirteitä, vaikka aina ennen ajattelin, että minusta ei omien ruokahimojeni takia voisi onneksi koskaan tulla anorektikkoa.

Stressi, masennus, pettymykset suhteissa ja kaikki sai tällaista aikaa ja tässä sitä nyt ollaan.. eikä loppua näy.

Lähes päivittäin päätän, että lopetan tämän syömisen tarkkailun ja armottoman urheilemisen, mutta se ei onnistu.
Päätän, että nyt saan syödä kaikkea ihanaa, herkkuja, koska niillähän painon saa periaatteessa nopeiten nousemaan. Tämä herkutteluni on sitten sitä, että syön SUUREN jäätelöannoksen (joka tosiasiassa on aivan normaalinkokoinen jäätelöannos, pari palloa, jotka normaalit ihmiset syövät varmasti pari kertaakin viikossa, ajattelematta sen kummemmin kalorimääriä) ja saatan pistää suuhuni hiukan muutakin, mutta seuraavan tunnin aikana olen jo ehtinyt salille ja mielessäni pyörii kalorimäärät, jotka minun täytyy kuluttaa.

Aina sama juttu. Tämä ei yksinkertaisesti onnistu. Toinen asia on se, etten syö nykyään lähes mitään.. Tiedän, etten lihoisi varmastikaan (?) siitä, jos söisin normaalisti. En muutenkaan ole koskaan tarvinnut mitään suuria annoksia ruokaa, mutta en uskalla rueta syömään normaalisti, koska pelkään lihoavani. Enkä edes tiedä enää miten minun täytyisi syödä. En tiedä mikä on normaalia syömistä. En tiedä paljon minun pitäisi ottaa ruokaa. Pelkään, että otan ruokaa sitten normaali annosta enemmän ja alan lihoa.

Syön lämmintäruokaa kerran päivässä, tosin ehkä vain enintään neljänä päivänä viikossa, mutta annokseni on enintään 2 rkl. Sen enempää en voi syödä. Ja paljon kasviksia, mutta siinä se sitten onkin. Rasvaa en saa mistään, tiedän, että se ei ole lainkaan hyvä asia, mutta en vain pysty syömään. Haluaisin nyt vain pysäyttää laihtumiseni tähän ja pitää painoni tällaisena, koska tiedän, ettei lihottaminen onnistu minulta. Mutta se, etten syö kuin hyvällä tuurilla 800-900 kcal päivässä, laihduttaa minua entisestään ja luultavasti joudun lopulta sairaalaan tämän takia.
Kamalinta tässä on vielä juuri tämä, että tajuan kaiken itsekin, mutta en silti halua/kykene tekemään asian eteen mitään..

En ymmärrä miten tämä on mennyt tähän. Tekisin mitä tahansa, jotta pääsisin takaisin entiseen elämääni ja voisin elää ilman järjetöntä kilokalorien tarkkailua. Tuntuu vain, ettei elämässäni edes tapahdu mitään muuta, joten ehkä koitan syömisen tarkkailemisella tehdä elämästäni jollain tavoin mielenkiintoisemman? Täysin järjetöntä.

Mua motivoi lihottamiseen se, kun huomasin että näytin poikamaiselta, enkä kovin kauniilta. Kuukautisten puuttuminenkin vaikutti. Kuitenkin ny kun oon vähän painavampi, näytän mielestäni tukevalta (vaikka olen normaalipainon alarajalla). Ikinä en vissiin oo itelleni sopiva... Kannattaa muute käyttää rasvaa edes vähän, laittaa vaikka leivälle kevytlevitettä. Täytyy kyllä myöntää, etten mäkään käytä rasvaa aivan tarpeeksi.

joo mulla on sun kanssa ihan samanlaisia fiiliksiä!
joka ilta ajattelen, että ei se nyt niin kauheeta voi olla vähän lihoa, kun on vieläpä tosi alipainonen. Aattelen, että huomenna alotan ja syln hyvin. Tekis niin mieli syödä niinkun ennen, söin hyvin, hyvää ruokaa (varmaan 3 kertaa enemmän kaloreita kun nyt) enkä silti ollu ylipainonen ikinä.
mut sit kun aamu tulee, en kuitenkaan pystykään ajattelemaan... ja taas illalla ajattelen et huomenna sitten...
se on täyttä tuskaa. tuntuu jollain lailla helpottavalta kuulla et joku muukin tuntee samal lailla!

öhmh kirjoitti:

En tiedä edes mistä tämä kaikki lähti, mutta pikkuhiljaa olen alkanut itsekin huomaamaan, miten järkyttävän laiha olen, tai ainakin näytän ja miten paljon minulla on anorektisia piirteitä, vaikka aina ennen ajattelin, että minusta ei omien ruokahimojeni takia voisi onneksi koskaan tulla anorektikkoa.

Stressi, masennus, pettymykset suhteissa ja kaikki sai tällaista aikaa ja tässä sitä nyt ollaan.. eikä loppua näy.

Lähes päivittäin päätän, että lopetan tämän syömisen tarkkailun ja armottoman urheilemisen, mutta se ei onnistu.
Päätän, että nyt saan syödä kaikkea ihanaa, herkkuja, koska niillähän painon saa periaatteessa nopeiten nousemaan. Tämä herkutteluni on sitten sitä, että syön SUUREN jäätelöannoksen (joka tosiasiassa on aivan normaalinkokoinen jäätelöannos, pari palloa, jotka normaalit ihmiset syövät varmasti pari kertaakin viikossa, ajattelematta sen kummemmin kalorimääriä) ja saatan pistää suuhuni hiukan muutakin, mutta seuraavan tunnin aikana olen jo ehtinyt salille ja mielessäni pyörii kalorimäärät, jotka minun täytyy kuluttaa.

Aina sama juttu. Tämä ei yksinkertaisesti onnistu. Toinen asia on se, etten syö nykyään lähes mitään.. Tiedän, etten lihoisi varmastikaan (?) siitä, jos söisin normaalisti. En muutenkaan ole koskaan tarvinnut mitään suuria annoksia ruokaa, mutta en uskalla rueta syömään normaalisti, koska pelkään lihoavani. Enkä edes tiedä enää miten minun täytyisi syödä. En tiedä mikä on normaalia syömistä. En tiedä paljon minun pitäisi ottaa ruokaa. Pelkään, että otan ruokaa sitten normaali annosta enemmän ja alan lihoa.

Syön lämmintäruokaa kerran päivässä, tosin ehkä vain enintään neljänä päivänä viikossa, mutta annokseni on enintään 2 rkl. Sen enempää en voi syödä. Ja paljon kasviksia, mutta siinä se sitten onkin. Rasvaa en saa mistään, tiedän, että se ei ole lainkaan hyvä asia, mutta en vain pysty syömään. Haluaisin nyt vain pysäyttää laihtumiseni tähän ja pitää painoni tällaisena, koska tiedän, ettei lihottaminen onnistu minulta. Mutta se, etten syö kuin hyvällä tuurilla 800-900 kcal päivässä, laihduttaa minua entisestään ja luultavasti joudun lopulta sairaalaan tämän takia.
Kamalinta tässä on vielä juuri tämä, että tajuan kaiken itsekin, mutta en silti halua/kykene tekemään asian eteen mitään..

En ymmärrä miten tämä on mennyt tähän. Tekisin mitä tahansa, jotta pääsisin takaisin entiseen elämääni ja voisin elää ilman järjetöntä kilokalorien tarkkailua. Tuntuu vain, ettei elämässäni edes tapahdu mitään muuta, joten ehkä koitan syömisen tarkkailemisella tehdä elämästäni jollain tavoin mielenkiintoisemman? Täysin järjetöntä.

Joo tuntuu kuin oisin ite kirjottanu ton sun tilanteen. Kesällä olin 45/163. Siinä tilanteessa oudointa olikin se, että kokoaika tiedostaa missä menee ja että kaikki ei ole hyvin, muttei voi (tai ei ole tarpeeksi voimaa/uskallusta/halua voida) itse asialle mitään.

Ystävät, harrastukset, elämän ilo, terve ajattelu, huumorintaju jne kaikki katos. Sillon päätin että nythän se loppu, mähän en anna sairauden voittaa ja pilata mun elämää.

Siitä alko parantuminen, kun pakotin itteni syömään vaikka kädet tärisi ja tuntu psyykkisesti tosi raskaalta. Vaikka söin, täytyi päästä kuluttamaan. Mutta se alko vähitellen ja pikkuhiljaa, sentään pystyin syömään. Ekat kuukaudet oli vaikeat, silti ajatukset piti vankinaan ja syöminen tuntui vaikealta ja elämä oli urheilupainotteista. Näin unta herkuista, aamulla heräsin miettimään mitä syön, en voi syödä, illalla ahdistuneena mietin miten jaksan seuraavan päivän.

Tilannetta pahensi äidin suunnalta tuleva syyllistäminen, ihmisten ymmärtämättömyys ja koko tilanteen uskomaton ahdistus.

Se mikä mua auttoi tilanteissa oli se, että huusin ja itkin Jumalalle etten jaksa enää. En halua elää jos elämä on tällasta.. ja siinä sain avun! Sain selittämättömän ilon sisältäpäin ja tunsin miten joku eheytti mua, tajusin myös, ettei oma arvoni perustu ulkoiseen ja mullahan on kaikki oikeus ja etu nauttia elämästä ja ruoasta ja rakastaa itteäni. Kun olen oppinut rakastaa itteäni ja hyväksymään itteni sellasena kun olen (ihmisenä, en ulkonäkönä), olen kykenevä rakastaa muita.

Silti vain muutamassa kuukaudessa olen nyt päässyt jaloille, saanut ELÄMÄN takasin, ilon, huumorintajun, ystäviä, paremman suhteen poikaystävään ja terveen ajattelutavan takaisin.. KIITOS JUMALALLE!!!!!!!! :)

Kesästä olen lihonut nyt yli 10kg. Muutama ekstra kilo sitä paitsi tuntuu kivemmalta penkillä istuessa, ei heti häntäluu ala jomottaa :D Kumma miten paljon itsetunto kohonnut Jumalan läsnäolossa ollessa ja salliessani itteni herkutella siten, etten edes ajattele miten sen voisin päästä kuluttaa.

Tosi asiaksi olen vaan todennut sen, että kun tarpeeksi pohjalle vajoaa, sieltä vain Jumala voi nostaa.

smii kirjoitti:

joo mulla on sun kanssa ihan samanlaisia fiiliksiä!
joka ilta ajattelen, että ei se nyt niin kauheeta voi olla vähän lihoa, kun on vieläpä tosi alipainonen. Aattelen, että huomenna alotan ja syln hyvin. Tekis niin mieli syödä niinkun ennen, söin hyvin, hyvää ruokaa (varmaan 3 kertaa enemmän kaloreita kun nyt) enkä silti ollu ylipainonen ikinä.
mut sit kun aamu tulee, en kuitenkaan pystykään ajattelemaan... ja taas illalla ajattelen et huomenna sitten...
se on täyttä tuskaa. tuntuu jollain lailla helpottavalta kuulla et joku muukin tuntee samal lailla!

Tiedän mitä tarkotat ja ymmärrän sua.

Kärsin syömishäiriöistä 7v, kunnes viime kesänä vajosin täysin pohjalle. Huumorintaju, ystävät, terve ajattelu - kaikki haihtuivat ja jouduin täysin ajatusteni vangiksi.

Pakotin itteni syömään normaalisti päivä päivältä. Se lähti pienestä, ehkä pieni pala enemmän leipää kuin normaalisti ja vähän lyhyempi lenkki sen jälkeen. MUTTA pienestä se lähtee. Joskus söin ison kasan lettuja, mustikkapiirakkaa jne ja joka haukulla kun en ajatellut sen kuluttamista tms, tunsin, kuinka itsearvostukseni nousi. Rukoilin paljon ja itkin Jumalalle.

Mikä saikin mut potkasee itteäni liikkeelle oli se, että tajusin mitä omalle itsetunnolleni tapahtui, oma arvokkuuteni ja minäkäsitykseni romahti. En tuntenu itteeni enää. En rakastanu itteeni, en todellakaa arvostanu. Sitä en hyväksyny.

Me ollaan voittajia. Me saamme rakastaa ja arvostaa itteämme, kohdella itseämme arvokkuudella ja hyväksynnällä. Oman arvoni löysin Jumalasta, tiedän nyt, kuka olen, mitä varten olen ja miten arvostaa itseäni. Hänen läsnäolossaan ymmärrän sen, että olen Hänessä voittaja, vapaa ja rakastettu. Luonteeni ja persoonallisuuteni on kiinostavimmat asiat itessäni, ei ulkonäkö.

On ilo ja etuoikeus saada arvostaa ja rakastaa itseäni ja vain sitä kautta voida rakastaa muita ihmisiä. Vasta hyväksymällä itseni sellaisena kun olen, oon kykenevä rakastaa ja hyväksyy muut.

Alkuvaihe oli vaikea, uskon sen. Oot hyvässä jamassa, sentään haluat parantua. Oot jo voiton puolella. Alota uusia harrastuksia - lue kirjoja ja ole ihmisten parissa, kerro heille tunteistas.

Muista, että oot normaali ihminen. Sairaus joutuu väistyy sun tieltä, kun uskot että oot voittanut sen jo. Tsemppiä!!!! :)

Sä olet todella hoikka, etkä mitenkään voi olla noilla mitoilla plösö :D
Ei tarvi laihduttaa yhtään!
Hommaa ennemmin lihasta :) Sitä ei tosin saa, jos ei syö kunnolla.