Oon sairastanu masennusta viimeset neljä vuotta. Välillä luulin jo parantuneeni ja jätin lääkket pois. Nyt siiten masennus pukannu pahempana päälle ja tekis mieli jo luovutaa. Käyn töissä ja sen lisäks mun pitäs olla kiinostunu kaikseta. Oon kuulema helevetin passiivinen, mutta minkäs teet, kun työ vie kaiken energian. En pysty edes elämässäni perustamaan perhettä tai menemään naimisiin, kun olen jo pitkästi yli 30v ja aika on siltä osin mennyt ohi. Mitä virkaa täällä on patsastella? Eipä juuro mitään. Olen aina ollut sosiaalinen ihminen ja yksinäisyys on ollut viimeinen tikki.
kai mä kuolen
kiira33
6728
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei se nyt sentään kuoleman paikka ole. Vaihda alaa, jos koet että tämä työ imee sinusta kaikki mehut etkä jaksaa enää mitään muuta.
Yksinäisiä on tämä Suomi pullollaan. Kyllähän sitä jälkikasvua olisi mukava saada aikaan siinä 30 tienoolla. Aika moni sitä saa vasta pitkästi yli 30 ikäisenä, ensisynnyttäjän keski-ikä taitaa olla tämän päivän Suomessa jotain 28 vuotta. Niin että ei se vanhemmuus vähän varttuneemmalla iällä mitenkään harvinaista ole.
eli ei ole aika mennyt sulta ohi. Minäkin masennuin kun kaikki hoputtivat että pitää lapsia saada ja kun täytin 30 tunsin itseäni tosi vanhaksi. Sitten kun tapasin "elämäni miehen" 34 vuotiaana, suostuin aika nopeasti lapsentekoon (kun nyt kerran olin jo niin vanha). No se elämini mies osoittautui huijariksi ja sainkin sitten aivan yksin kantaa vastuun lapsesta. Hyvin on mennyt, mutta ehkä olisikin pitänyt tutustua paremmin tähän veijariin ensin.
Siis se työ on sellasta, mistä tykkään ja oon kiinnostunu eli alaa en ala vaihtaa. Ongelmana on vaan se, että se vie kaikki energiani, kun ei riitä energiaa masentuneena muuhun. Sillon ku olin vakavasti masentunu, niin oli vain 2kk sairauslomalla ja jouduin siinä vielä kuudeksi vkoksi sairaalahoitoon eli pian olen takaisin työelämään palannut. No, mulla vaan ei ole enää mahista perhe-elämään, koska joudun uudelleen alottamaan lääkkeiden syömisen ja siinähän se sitten menee. Ei riitä voimavaroja äitinä olemissen, vaikka niin kovasti haluaisin.
No et sinä kyllä liian vanha ole perustamaan perhettä ja/tai saamaan lapsia. Asiat ovat yksilöllisiä.
Luin vähän aikaa sitten 45-vuotiaasta ENSISYNNYTTÄJÄSTÄ! (Ihan terve lapsi tuli sille naiselle.)
Ja sitten luin toisensa löytäneistä 60-vuotiaista, jotka sitten pistivät elämänsä järjestykseen parisuhteen osalta siinä iässä.
Että äläpäs nyt vielä luovuta todellakaan!
...jos vain vielä jaksat sen verran. Ota mukava asento ja mieti, miltä tuntuu. Jos tykkäät kirjoittelusta, niin kirjoita paperille KAIKKI sensuroimatta, mitä mieleen tulee. Tai väsytä itses liikunnalla niin perin pohjin, jos vain jaksat. Juttele, jos löydät ihmisen jolle jutella. Näistä voi olla oikeesti apua, mutta mitään ei kannata väkisin tehdä jos ei jaksa....
Ei ole pakko raataa hulluna. Luulet ehkä niin, mutta se on harha.