MASENNUS !

Mun masennus alkoi silloin kun koulussa alkoi käydä vaikeaksi. eli noin kolmannella luokalla. Koulussa alettiin haukkua ja jätettiin syrjään. Koulumenestys lopahti, samoin itsevarmuus. Olen maanis- depressiivinen, joten minulle tulee kauheita masentuneita jaksoja ja joitain hetkiä jolloin olen tyytyväinen elämääni ja olen iloinen. Masennus vaikuttaa kaikkeen. Olen surullinen eikä asiat jaksa innostaa. Mietin aina vain negatiivisiä juttuja. Etääntyy perheestä ja ystävistä ja tuntee vaan olevansa surkea paska, jota ei kukaan kaipaa. Haluaisin jutella jonkun auttavan ihmisen kanssa, joka ymmärtäisi. Minulla ei ole vaan ketään, jolle puhua. Perheelle ei voi,koulukuraattorille en kehtaisi tai terkkarille tai vastaavalle, joka olisi koulussa. Haluaisin mennä terapeutille, mutta se maksaa liikaa. Olen siis 13 vuotias tyttö.

Hei!Olen nyt 15 vuotias tyttö. Lapsuudestani muistan vain pelkoa ja sitä kun aina huudettiin ja riehuttiin. Iskä on alkoholisti ja se veti aina kännit ja alko riehumaan. Meihin lapsiin se ei oo koskenut, äitiin kylläkin. Lopulta sain äitin eroamaan iskästä. Sen jälkeen iskä sairastui vakavasti syöpään. Kovetin itseni iskän suhteen, ja minulle on aivan sama vaikka hän kuolisi. Kuulostaa kamalalta , tiedän. Minulla ei koskaan ole ollut oikeaa isää. Se on aina ollut koneella, tai tehnyt omia juttujaan. No kun äiti erosi, se löysi aivan ihanan miesystävän. Pidin häntä isänäni. Hän otti minut huomioon. Äitille ja tälle uudelle kaverille tuli riitaa, ja äiti heitti sen pihalle. Masennuin totaalisesti.Olin varma, etten enää ikinä olisi normaali nuori, vaan että makaisin sängyn pohjalla loppuelämäni, tai haudassa. Minulla todettiin myöskin paniikkihäiriö. Sen takia kävin terapiassa, jossa sain puhua asioista juuri niin kuin ne olivat. Äiti on toinen ihminen elämässäni, jolle on aina voinut kertoa kaiken. Mutta hän ei vieläkään ymmärrä kylmää suhtautumistani isää kohtaan. Tällä hetkellä minulla menee hyvin, koulu sujuu, aloin seurustella, ja paniikkihäiriö sekä masennukseni on lääkkeiden avulla hallinnassa..

Joo oli mä kärsin masennuksesta. En oikeestaan tiedä mistä kaikki lähti, se oli joskus kahdeksannen luokan keväällä kun ekan kerran aloin tuntemaan oloni pahaks ja siks aloin olee syömättäkin. Sit kuoli isopappa kesällä päivä ennen riparin alkua ja koko kesän vaan toivoin et pääsen kouluun. Kotona oli jotenkin paha ja ahdistava olla. Koulussa se ei sit helpottanut kun mua alettiin kiusaamaan sen takia kun mun sanomisia oli vääristelty pahemman kerran.

No kuitenkin alko menemään huonommin ja syömisestä tuli kynnyskysymys. Elämä sattu ja kaikki tuntu pahalta, varsinkin painoni oli minulle liikaa ja sit aloinkin laihuttaa vähä kovemmalla kädellä. kun täytin 15 olin niin puhki etten mä enää halunnut elää. Mulla ei ollut ketään joka auttaa, joka kuuntelee tai joka tukaa. Mä olin aivan yksin, syöminen oli helvettiä, elämä oli helvettiä ja sit mä aloin viilteleekin. Mut sit mun elämään tuli yks ihminen, poika joka kuunteli mua, koetti saada mut takas tänne. se otti mun puukon kun annoin sen pois ja sa tuki.

sit koulussa kaveri kerto luokanvalvojalle et oon usein syömättä ja taas aion pitää 46 tuntia syömättä. Luokanvalvoja soitti kotiin ja kotoo soittivat terveydenhoitajalle ja sitä kautta sit terapiaan eka omalle paikkakunnalle ja kun täällä terapeutti huomas et mun juttu ei olekaan niin pientä kun näytti niin sit laitettiin nuorisopolin listoille mut. En käynyt terapiassa ollenkaan vapaaehtoisesti ja puhuin sille pojalle paljon joka oli tullut mun tueks. Siitä tulikin sitten mun poikaystävä.

Kevät meni ja välillä tuntu menevän paremmin ja syöminenkin alko hiljalleen rauhottua, kesällä varsinkin. kesällä elämä alko jo tuntua ihan ok:lta ja yksityisellä kävin terapiaa sen tyypin luona jonka kanssa alotettiin nuorisopolilla sit terapia. No tuli syksy ja taas paha olo. Lukio alko ja mä en jaksanut mitään. Elämä oli taas pelkkää tuskaa. Terapiassa en tykännyt käydä mut kävin poikaystävän takia. Mulla alotettiin lääkitys ja no en huomannut siitä mitään hyötyä.

sit mä aloinkin taas olee syömättä kun en jaksanu enää ollenkaan. Mä olin aika pohjalla, joka päivä itkin, koulussa en seurannut opetusta, mun oli paha olla ja toivoin vaan et kuolisin. Kävelin heikoilla jäillä, lähin ulos ilman takkia kesken koulupäivän, olin riippuvainen poikaystävästä, joka pakotti ees syömään. Puhuin vaan siitä et en halua elää, itku oli kokoajan oven takana ja itsetuhoiset ajatukset alko taas valtaamaan mieltä ja heti kun oli vuorokaus ettei nähty poikaystävän kanssa mä viilsin.

Tuli joulu ja terapeuttikin alko huolestu, kerto et osastollekin voisin lähtee. Mun poikaystävä alko olla jo tosi väsynyt mun kanssa ja mä huomasin miten se kärsi, se kärsi kun katto vierestä miten kidutin itteeni olemalla syömättä ja miten mä en jaksanut elää. Se masentu myös. Mä vein siltäkin kaiken. Sit mä tein päätöksen ja sanoinkin terapiassa et hei mä voisin oikeestaan lähtee osastolle.

Siitä sitten tulikin 2 kuukauden osastoreissu. vakava masennus oli diagnoosi. Osastolla ollessa poikaystävä jätti, mut sen jälkeen elämä alko asettua. Osastosta jäi hyvä kokemus kun siellä sai vaan olla ja rauhottua ja ei tarvinnut peitellä asioita. siellä oli kaiken lisäks turvassa iteltään. Mä nimittäin oikeesti halusin pois täältä ja pelkäsin et joku kerta vielä tapan itteni. Osastolta sain ystäviä ja siellä olo jotenkin pysähty ja joutu kattoo totuutta silmiin. Joutu myöntämään sen et hei kaikki ei olekaan niin hyvin kun itselleen on väittänyt.

No osastolta pääsin pois mutta ei elämä vielä ollut uomissaan. Kuukauden olin kotona ja sinä aikana viiltelin nilkkoihin kymmeniä viiltoja. Jouduin takas osastolle kun kerroin eksälle et hei ei mulla mene hyvin mä vaan viiltelen, vihaan elämää, haluan kuolla ja olin kirjoittamassa jäähyväis kirjettä. Se olikin osastolla sit taas pari viikkoa. Sillon joutu taas pysähtyy ja ihmettelee miten tässä taas kävi näin. Mun terapia osaston ulkopuolellakin tökki pahemman kerran kun olin saanut omaa tahtoani sen verran takas et huomasin ettei kaikkee tarvii niellä ja siks sit en käynyt terapiassa kun en tullu terapeutin kanssa toimeen.

Kevät meni sit vielä itkiessä iltaisin ja välillä viiltäessä ja paniikkikohtauksia sain koulussa. No lääkitystä muutettiin jo osastolla tammikuussa ja sen lääkkeen rinnalle sain toisen lääkkeen joka vaikuttaa nimenomaan niihin kohtauksiin. Kesällä oli vähä irrallinen olo ja vieläkin oli paha olla.

Nyt on mennyt muutama kuukausi tosi hyvin ja tuntuu kokoajan et menee paremmin. Masennus vei multa kaiken, mutta nyt mä olen saanut kokea elämän uudella tavalla, aivan kuin oisin saanut uuden elämän. Olen saanut kokea kaikki pienet ilot uudestaan, olen oppinut tuntemaan itseäni ja tietämään rajani. Olen saanut kavereita joita ennen ei ole ollut ja olen voittamassa ujouttani. Terapiaa jatketaan ja nyt se toimii kun terapeuttia vaihdettiin, sit käydään perheen kanssa perheterapiassakin ja se on parantanut paljon mun ja perheen suhteita. nyt mä nautin elämästä ja kohtaan jokaisen päivän valmiina ihan mihin vaan. Välillä masentaa, mutta nyt mä varmasti osaan hakea apua ja sanoa kun tuntuu pahalta. Mä tiedän että mä selviän ja et ei elämä niin paha asia olekaan kuin mä kuvittelin. Aika näyttää mitä tässä tulee, uutta putoamista pelkään, mutta enää se ei ole päällimmäisenä mielessä.

Voimia kaikille masennuksesta kärsiville ja vaikka tää voi kuulostaa ihan huuhaalta niin oikeesti parempia päiviä tulee kun vaan jaksaa uskoo niihin. kaikki voi muuttua kun saa apua, masennus on kuitenkin vain sairaus, sellainen sairaus josta voi parantua!