Olen lapsesta asti omannut hyvin vilkkaan mielikuvituksen. Valehdellut pienestä pitäen hyvin paljon ja taitavasti. Nykyään olen 25v ja valehtelusta tullut osa elämääni. Valehtelen jatkuvasti, pienistä valeista erittääin suuriin. Tällä hetkellä mm. exäni luulee minun olevan vieraassa kaupungissa pohjoisessa töissä, lisäksi olen valehdellut että minulla on kasvain yms. EN tiedä miksi valehtelen miltei päivittäin, kai pelkään etten muuten ole mielenkiintoinen. Olen kokenut väkivaltaisen suhteen, jossa siinäkin valehtelu oli arkipäivää. En koskaan jää valheistani kiinni, koska olen valehtelussa erittäin taitava. Haluaisin kuitenkin lopettaa sen, mutta tuntuu, että valheita tulee aina lisää. Käyn terapiassa väkivaltaisen menneisyyden vuoksi, mutta en halua kertoa valehtelusta siellä. En kehtaa. Onko muita joilla on sama ongelma? voiko tätä diagnosoida??
Mikä mua vaivaa??/Valehtelu
Merja
8695
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Muita vastauksia odotellessasi soittaisit ajan lääkärille.
sellaisia patologisia valehtelioita, en tiiä voiko sille mitään mutta tunnen yhen sellasen.
patologinen se on patolokinen, ainakin savoksi.
olisi varmaan onnistumisen kannalta olennaista, että kerrot siellä totuuden. En epäile yhtään, ettetkö pysty sumuttamaan terapeuttiakin kertomalla hänelle samoja satuja vuodesta toiseen, mutta tiedätkö, hän ei välitä siitä puupennin vertaa! Itsesi kannalta sinun tulisi kertoa minkälaisia kalavaleita laskettelet pitkin päiviä, vain siten voit päässä muissakin jutuissa eteenpäin.
tuollaisen teennäisen roolin!
Älä luule, että pääset siitä noin vaan irti, ilman ammattiauttajaa.
Eli parasta vaan on kehdata kertoa salaisuutes terapeutille... nimittäin, JOS todella haluat eroon ongelmastas. Vähän tuntuu, ettet todella haluakaan.
Itselläkin sama ongelma. Itse olen huomannut valehtelevan ainakin silloin kun tunnen itseni haavoittuvaiseksi (joku saisi ehkä tietää minusta liian henkilökohtaista ja pystyisi mahd. satuttamaan sillä tiedolla).
Nyt siitä on tullut osa luonnetta josta ei pääse eroon vaikka haluaisikkin.
Jokaisella on omat syynsä miksi joskus on aloittanut ja suurimmassa osassa tapauksissa vain suojellakseen itseään joltain pahalta josta se on jäänyt tavaksi... korjatkaa jos olen väärässä.
Osaltani tunnistin noista kuvauksista itseni. Valehtelen myös joka päivä elämässäni hyvin paljon, ymmärtämättä silti että miksi teen niin ja sitten poden morkkista siitä kun on tullut valehdeltua. Lisäksi siitä tulee sellainen syöksykierre, että kiinni jäämisen pelko ahdistaa ja sitä vain jatkaa ja jatkaa ja valheet kasvaa isommiksi ja vakavammiksi. Se mikä lähti jostain pienestä ja vähäisestä asiasta kuten kellonajasta ja olinpaikasta saattaa saada hirvittävät mittasuhteet ja jossain vaiheessa sitä huomaa olevansa ns. niin syvässä kusessa valheidensa kanssa ettei enää edes kehtaisi kuoleman uhalla myöntää että on valehdellut.
Syitä en käsitä miksi niin teen, mutta minä myös omaan erittäin vilkkaan mielikuvituksen ja lapsena valehtelu alkoi sillä, että sillä yleensä vältti rangaistukset kotona kun teki jotain väärin. Enkä nyt tarkoita mitään nyrkiniskuja vaan ihan kotiarestit sun muut mattojen tamppaukset. Ehkä se juontaa juurensa jotenkin minun kohdallani laiskuuteen ja saamattomuuteen, ja pyrin sillä välttämään kaikkea ylimääräistä hommaa.
Eräässä välissä - armeija-aikanani - pääsin tavasta melko hyvin eroon. Siellä kun tuppaa jäämään valehtelusta kiinni heti. Mutta sitten sen jälkeen ryhdyin suhteeseen harvinaisen mustasukkaisen ja lapsellisen naisen kanssa, ja vanha tapa nosti taas päätään. Jos tulin myöhään kotiin, niin valehtelin syitä miksi olin myöhässä vaikken koskaan pettänytkään häntä ja olisin aivan hyvin voinut myöntää, että kavereiden kanssa kahvilassa istuessa ajantaju vain katosi jne.
Joskus salaa toivon että jäisin kaikista valheistani kiinni kertaheitolla ja kokisin sen nöyryytyksen ja halveksunnan. Harmi että olen niin pirun hyvä valehtelemaan, etten ole koskaan jäänyt pienimmästäkään valheestani kiinni, kun ne sisältävät aina 80% totuutta. Lisäksi minulla ei ole omantunnollisia nongelmia katsoa jotakuta silmiin ja valehdella päin naamaa.
Tietysti olen myös hyvin sosiaalinen ihminen ja se, että jäisin valheistani kiinni, johtaisi siihen, että menettäisin ihmisten luottamuksen, ja henkilökohtaisella tasolla se olisi kaikista kauheinta. Tuntuisi ikäänkuin häviäisi ja olisi huonompi kuin muut. Sellainen hyljätyksitulemisen pelko.
Valehtelu ei saisi olla luonnollisempaa kuin totuuden sanominen, ja aina kun muistan jonkun kysyessä jotain, mietin hetken mitä vastaan. Sillä tavalla sitä tulee vähennettyä valehtelua pikkuhiljaa. Silleen se armeijassakin toimi.
Siis hienoa kuulla, että en ole ainoa, jolla on ongelma. Olen monesti koittanut lopettaa valehtelun, mutta vaikeaa se on. Mulla on ollut monia lyhyitä ihmissuhteita, ja varsinkin ihmissuhteiden loppupuolella olen valehdellut todella paljon ja tosi isoja valheita, koska olen tiennyt suhteen loppuvan ja tavallaan olen ajatellut, että ei tartte tuolle ihmiselle vastata enää myöhemmin sanomisistaan.
Ihmissuhteista sen verran, että tapasin vähän aikaa sitten exäni ja aloimme tapailemaan uudelleen, huomasin olevani edelleen rakastunut häneen, ja meillä olisi hyvin voinut olla yhteinen tulevaisuus. Lopetin kuitenkin tapailun tämän ihmisen kanssa jota rakastin, koska aikoinaan valehtelin hänelle niin paljon ja isoja valheita, että en enää voi vetää niitä takaisin. Sairasta, pilasin mahdollisuuden olla rakkaan ihmisen kanssa valehtelemalla.
Mutta tosiaan, hyvä vinkki tuo että miettii mitä sanoo. Välillä vaan kehittelen valheet valmiiksi paljon etukäteen kyseisen ihmisen tapaamista. Olen erittäin hyvä valehtelemaan, enkä muista koskaan jääneeeni kiinni. Saatan kehitellä kokonaisia tapahtumaketjuja yms ja silmät kirkkaina valehdella. Voi voi.