Eipä taida olla harvinaista että moni vl uskon jätettyään kääntyy ateistiksi. Ovat nimittäin oppineet että kaikki tai ei mitään. Kultaista keskitietä ei ole. Joko olet uskovainen ja noudatat kaikkia vanhoillislestadiolaisia sääntöjä tai et noudata. Jos sorrut kuuntelemaan popmusiikkia olet jo tavallaan epäuskoinen eli et ole uskomassa. Joko olet uskovainen tai epäuskoinen, välimuotoa ei ole. Kultainen keskitie asioissa on vaikea vl-uskossa. Kaikki tai ei mitään. Ja et voi ajatella mitenkään muuten kuin yhdellä tavalla kaikesta.
Jos ei olisi kaikki tai ei mitään-oppia niin tuskin edes joistakin tulisi ateisteja. Silloin he voisivat uskoa että Jumala vaikuttaa muuallakin kuin vanhoillislestadiolaisuudesa ja on muitakin tapoja uskoa Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen kuin vl-opin tavalla. Mutta he ovat oppineet että muussa joukossa tai muulla tavalla ei voi uskoa. Eli että Jumalaan uskoo vain olemalla vl, muuten ei voi uskoa. Koska opetetaan että Jumala pitää Jumalan lapsina vain vanhoillislestadiolaisia. Muut Jumalaan uskovat ovat pahoja ja jumalattomia.
Yleensä se on aika raskasta jo oppia nuoresta pitäen elämään periaatteella että kaikki tai ei mitään. Vie monia vuosia se prosessi, että alkaa tajuamaan että Jumalaan voi uskoa vaikka ei olisikaan vanhoillislestadiolainen.
Ehkä monikin vl joukosta lähtenyt yllättyy kun huomaa, että hyvin uskonnollisia, Jumalaan ja Jeesukseen suuresti uskovia löytyy muualtakin kuin vanhoillislestadiolaisuudesta. Ehkä yllättyvät kun kohtaavat uskovaisia, joilla ei ole omituisia uskonehto -sääntöjä ja joilla on rauha.
Vl uskosta lähteneet tarvitsevat tukea ja rohkaisua, jotta voisivat päästä tasapainoon ja luottamaan että Jumalaan voi uskoa, vaikka ei vl olisikaan. He tarvitsevat paljon apua, sillä ensinnäkin pelkästään se, että lähtee vanhoillislestadiolaisuudesta saa aikaan yleensä kriisin. Kriisiä edesauttaa kehittymään muiden vl-uskoisten kielteiset suhtautumistavat, sekä hylkääminen. Ihmisellä on oikeus kokea olevansa arvokas, hänen oikeus tehdä omia päätöksiä ja oikeus kehittyä ihmisenä.
Monelle on hirveän vaikea asia tunnustaa läheisilleen vl-ihmisille että ei enää usko vl-tavalla. Pelätään kertoa asiasta, siihen sisältyy hirveän monia riskejä. Ei tiedä miten yksin tulee jäämään ja siksi moni elää salaillen. Salaavat oikeat asenteensa ja ajatuksensa, esiintyvät yhteisön edellyttämällä tavalla. Alkaa salailun ja kiertelyn kaudet.
Ehkä se on joskus helpompi että ei koskaan kerro että ei enää usko, kuten vl uskossa halutaan uskoa. On helpompi elää, kun ei kerro että ei enää ole vl. On kuin kaksi eri elämää, toinen on elämä missä ei ole vanhoillislestadiolaisuutta. Toinen taas elämä missä on vanhoillislestadiolaisuus. On kuin kahtia jakaantunut persoona.
Kukapa kestää sitten sitä syyllistämistä että vika on sinussa, kun et usko vanhoillislestadiolaisen opin mukaan. Vika on aina siinä, joka lähtee ja muut vl:t ovat aina oikeassa. Lähtijä on aina väärässä, ei enää käsitä uskoa ja synnin kiusaama, sielunvihollisen piirittämä.
Millä tavalla joku edes koskaan pääsee kokonaan irti vanhoillislestadiolaisuudesta? Voiko koskaan päästä kokonaan irti?
Itse voin tervehtiä Jumalan terveellä ja sanoa Jumalan rauhaan, vaikka en uskokaan enää ihan kuten vanhoillislestadiolaiset opettavat. Katson että on oikeus sanoa Jumalan terve ja Jumalan rauhaan, se ei ole vain vl-uskon erityisoikeus sanoa niin.
Itse en pysty kertomaan vl-ystävilleni, että en enää usko vl-uskon mukaan.
Minusta on tärkeää että voidaan silloin tällöin tavata ja olla ystäviä. En ota riskiä että he unohtaisivat minut kokonaan, kun kertoisin mitä oikeasti tunnen ja ajattelen. Yritän luoda ihmissuhteita muihinkin ihmisiin ja ehkäpä joskus tulevaisuudessa kun rittävästi vahvistun uskallan kertoa että en ole täysin vl enää. Koska en ole täysin vl, en siis ole vl-uskon mukaan uskovainen. Mutta minä uskon vahvasti. Olisihan se hirveää kuulla kun minua kutsuttaisiin uskonsa kieltäneeksi ja epäuskoiseksi, vaikka en epäuskoinen olekaan ja uskon.
Jos ei olisi kaikki tai ei mitään-oppia niin tuskin edes joistakin tulisi ateisteja. Silloin he voisivat uskoa että Jumala vaikuttaa muuallakin kuin vanhoillislestadiolaisuudesa ja on muitakin tapoja uskoa Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen kuin vl-opin tavalla. Mutta he ovat oppineet että muussa joukossa tai muulla tavalla ei voi uskoa. Eli että Jumalaan uskoo vain olemalla vl, muuten ei voi uskoa. Koska opetetaan että Jumala pitää Jumalan lapsina vain vanhoillislestadiolaisia. Muut Jumalaan uskovat ovat pahoja ja jumalattomia.
Yleensä se on aika raskasta jo oppia nuoresta pitäen elämään periaatteella että kaikki tai ei mitään. Vie monia vuosia se prosessi, että alkaa tajuamaan että Jumalaan voi uskoa vaikka ei olisikaan vanhoillislestadiolainen.
Ehkä monikin vl joukosta lähtenyt yllättyy kun huomaa, että hyvin uskonnollisia, Jumalaan ja Jeesukseen suuresti uskovia löytyy muualtakin kuin vanhoillislestadiolaisuudesta. Ehkä yllättyvät kun kohtaavat uskovaisia, joilla ei ole omituisia uskonehto -sääntöjä ja joilla on rauha.
Vl uskosta lähteneet tarvitsevat tukea ja rohkaisua, jotta voisivat päästä tasapainoon ja luottamaan että Jumalaan voi uskoa, vaikka ei vl olisikaan. He tarvitsevat paljon apua, sillä ensinnäkin pelkästään se, että lähtee vanhoillislestadiolaisuudesta saa aikaan yleensä kriisin. Kriisiä edesauttaa kehittymään muiden vl-uskoisten kielteiset suhtautumistavat, sekä hylkääminen. Ihmisellä on oikeus kokea olevansa arvokas, hänen oikeus tehdä omia päätöksiä ja oikeus kehittyä ihmisenä.
Monelle on hirveän vaikea asia tunnustaa läheisilleen vl-ihmisille että ei enää usko vl-tavalla. Pelätään kertoa asiasta, siihen sisältyy hirveän monia riskejä. Ei tiedä miten yksin tulee jäämään ja siksi moni elää salaillen. Salaavat oikeat asenteensa ja ajatuksensa, esiintyvät yhteisön edellyttämällä tavalla. Alkaa salailun ja kiertelyn kaudet.
Ehkä se on joskus helpompi että ei koskaan kerro että ei enää usko, kuten vl uskossa halutaan uskoa. On helpompi elää, kun ei kerro että ei enää ole vl. On kuin kaksi eri elämää, toinen on elämä missä ei ole vanhoillislestadiolaisuutta. Toinen taas elämä missä on vanhoillislestadiolaisuus. On kuin kahtia jakaantunut persoona.
Kukapa kestää sitten sitä syyllistämistä että vika on sinussa, kun et usko vanhoillislestadiolaisen opin mukaan. Vika on aina siinä, joka lähtee ja muut vl:t ovat aina oikeassa. Lähtijä on aina väärässä, ei enää käsitä uskoa ja synnin kiusaama, sielunvihollisen piirittämä.
Millä tavalla joku edes koskaan pääsee kokonaan irti vanhoillislestadiolaisuudesta? Voiko koskaan päästä kokonaan irti?
Itse voin tervehtiä Jumalan terveellä ja sanoa Jumalan rauhaan, vaikka en uskokaan enää ihan kuten vanhoillislestadiolaiset opettavat. Katson että on oikeus sanoa Jumalan terve ja Jumalan rauhaan, se ei ole vain vl-uskon erityisoikeus sanoa niin.
Itse en pysty kertomaan vl-ystävilleni, että en enää usko vl-uskon mukaan.
Minusta on tärkeää että voidaan silloin tällöin tavata ja olla ystäviä. En ota riskiä että he unohtaisivat minut kokonaan, kun kertoisin mitä oikeasti tunnen ja ajattelen. Yritän luoda ihmissuhteita muihinkin ihmisiin ja ehkäpä joskus tulevaisuudessa kun rittävästi vahvistun uskallan kertoa että en ole täysin vl enää. Koska en ole täysin vl, en siis ole vl-uskon mukaan uskovainen. Mutta minä uskon vahvasti. Olisihan se hirveää kuulla kun minua kutsuttaisiin uskonsa kieltäneeksi ja epäuskoiseksi, vaikka en epäuskoinen olekaan ja uskon.
Vastaukset 4
Vanhimmat
teet kuu eet kerro ysvälless tilaas
Samoja mietin minäkin ollessani vl, tuota "kaikki tai ei mitään-ehdottomuutta" en pystynyt uskomaan. Elin minäkin vuosia esittäen kelpo vl- uskovaista, vaikka en enää kaikkia uskonkäsityksiä allekirjoittanutkaan.
Mutta kaikella on aikansa auringon alla, aika luontevasti tuli tilanne, jossa kielsin vl-uskoni. Se oli helpotus, minun luonteellani oli todella vaikea teeskennellä, se vei paljon voimia.
Silti jokainen tehkööt omat ratkaisunsa, en ole ketään tuomitsemassa.
No uskonko nyt sitten, en voi Jumalaa kieltääkään ja Jeesuksen opetukset ovat minulle tärkeitä. Uskoni on enemmän omakohtaista ja vastuullista nyt. Esim. lähimmäisenrakkaus on mielestäni
tärkein uskon hedelmä, samoin lähimmäisensä kohtaaminen Kristuksen mielellä.
Kaikkea hyvää sinulle!!
Kiitos kun kerroit omia kokemuksiasi ja näkemyksiäsi. Onhan tuota tullut mietittyä että kertoisi jollekin tutulle vl:lle ajatuksistaan. Vaan ei ole vielä ollut rohkeutta. Toisaalta kun he uskovat että puhujien sanat ja koko vl systeemi on täysin oikeaa, niin milläs kerrot omia näkemyksiäsi? Eivät he osaa teologian kannalta asioita käydä läpi. Kun eivät ole muusta näkökulmasta koskaan kuulleetkaan kuin vain siitä mitä seuroissa opetetaan. Siis ihan tyhjästä näkemykseni vl uskon opillisista epäkohdista ei ole syntyneet, olen ottanut asioista selvää ja saanut vastauksia.
Sen Avainten vallan osalta olen itselleni asian perustellut. Olen selvittänyt asiaa Lutherin ja yleensä Raamatunkin mukaan. Kaikkia kristittyjä uskovia koskee ns.yleinen pappeus eli kaikilla uskovilla on oikeus antaa toiselle anteeksi, oikeus lohduttaa ja rohkaista uskossa. Sanamuodolla ei siis ole väliä, jos sanon jollekin vl:lle Jeesuksen nimessä ja veressä ja on syntisi anteeksi, niin se on sama sanonko että saat anteeksi ja asia on ok. Sitähän on kritisoitu että vl uskossa annetaan monet teot hirveen helposti anteeksi vain sanoilla Jeesuksen nimessää ja veressä. Sitä voidaan käyttää tavallaan väärinkin eli voidaan luistaa omasta vastuusta kun pyydetään anteeksi asiaa kolmannelta henkilöltä. Sen näkee tavallaan tässä hoitokokoustenkin suhteen saman ilmiön. Eli jotkut hoitajat ovat voineet keskenään antaa toisilleen synnit anteeksi, mutta uskovat sitten että enää ei tarvitse sopia asiaa niiden kanssa, joita he väärin kohtelivat.
Tottakai tulee antaa anteeksi ihmiselle, ei siihen ole määrää että kuinka monta kertaa saa anteeksi. Mutta siis tarkoitin että miten helppoa se on joissakin tilanteissa vaan pyytää joltain vl:ltä synnit anteeksi ja se on siinä. Kyllähän moni opettaa lapsiaan että asiat pitää sopia, eikä jättää sopimatta. Se on hyvä periaate. En nyt osaa oikein selittää järkevästi, mutta kuitenkin.
Jos kyseessä on sellainen anteeksi pyydettävä asia, että toinen katuu kun on loukannut jotakuta niin siinä täytys henkilön itse sopia se asia mahdollisuuksien mukaan asianomaisen kanssa. Mutta siis yleensä kun katuu ja kokee syyllisyyttä, niin voihan asiassa kääntyä Jumalankin puoleen. Ja ainahan oma teko ei koske muita ihmisiä, saattaa sortua johonkin tyhmyyteen yksin ollessaankin.
Sanat Jeesuksen nimessä ja veressä taitanee olla 1800-luvulta Raattamaalta peräisin. Yksi pappi kertoi että aina on ollut joukkoja, jotka uskovat että vain heillä on Avainten valta. On niitä muitakin kuin vl-uskoisia jotka niin uskovat.
Lähimmäisen rakkaus on tärkeää ja kun ei katso enää vl-silmälasien läpi maailmaa, niin näkee myös että kaikki muutkin ihmiset ovat arvokkaita ja heitä pitää kohdella myös asiallisesti. Eli enää ei jaottele ihmisiä paremmuusjärjestykseen sen mukaan onko he vl-uskoisia. Ei siis enää ajattele automaattisesti että joku joka kuoli ja ei ollut vl, olis täysin varmasti helvetissä. Sitä jättää sen tuomiovallan Jumalalle. Harva ihminenpä uskaltaa sanoa että se meni täysin varmasti kadotukseen se ihminen.
Tutulta kuulosti. Noita samoja ajatuksia olen miettinyt usein ja olen kuitenkin päätynyt toisenlaiseen ratkaisuun. Olen kasvanut uskovaisessa kodissa, mutta sukulaiseni eivät usko samalla tavoin kuin meidän perheemme. Siihen on tottunut jo pienestä pitäen ja ainakin meidät on kasvatettu kaikenlaisten ihmisten kunnioittamiseen. Toki olen aina tiennyt vanhempieni surevan epäuskossa kuolleita läheisiänsä, mutta aina olen aistinut syvän rakkauden ja hyväksynnän heitä kohtaan. Tämä on ollut arvokas perintö, joka kantaa tähän päivään. Millään säännöillä eikä pykälillä ei ole mitään merkitystä pelastumisen kannalta. Ulkokohtaiset säännöt ilman sydämen uskoa eivät pelasta ketään. Siihen sydämen uskoon ei oikeasti ole mitään listoja, synti on sydämen luopumista Jumalasta. Siinä se. Täällä saa inttää ehkäisystä ja meikkaamisesta vaikka maailman tappiin saakka. Jos jonku elämä kaatuu siihen, että hiukset on hailakat ja ei jaksa niiden kanssa, niin värjätköön. En minä voi sellaista mennä tuomitsemaan. Jokainen tietää sisällänsä, mitä tekee ja miksi.
Minua on valtavasti ahdistanut nämä erilaiset pykälät. Tai ihmisten luokittelu. Ei kuuluminen vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen pelasta ketään, mutta ihmisen vapaa tahto ja halu vie meitä usein väärään. Ainakin minua on jotkut neuvot suojelleet, mutta aikuisena olen jokaista valmiiksi syötettyä pykälää joutunut pureksimaan ja miettimään, että mistähän on kysymys. Kulttuuristako.
Mietin, että mitä haet sillä, että kiellät nk.vl-uskosi. Ja kuitenkin sanot uskovasi? En sitä epäile. Usko vapaasti. Olen vain itse löytänyt itseni tuosta tilanteesta joskus. Olen miettinyt asioita ja tuntenut seinien puristavan. Silloin kyselen itseltäni, mistä on kysymys, ahdistaako tämä hyvin inhimillisten ja taitamattomien, joskus hyvin suvaitsemattomien ihmisten yhteisö vai onko nasaretilaisen uskossa jotain, mikä ei sovi minulle. Usko on aina näkynyt sellaisena aarteena, jota en ole halunnut heittää pois. Yhteisön armottomuuden ja joskus typeryyden ymmärtäminen inhimilliseksi ominaisuudeksi on helpottanut. Ei aina ole pakko jaksaa kaikenlaisten tokaisujen ja pikkusieluisten ihmisten kanssa, mutta kaikessa kurjuudessaankin se lauma loppujen lopuksi näyttäytyy ainoana oikeana paikkana, jossa saan rauhan. Juuri niiden pykäläkristittyjen keskellä, kaiken epäolennaisen jäyräämisen sisältä löytyy joku ihminen/ihmisiä, jotka ajattelevat ja saarnaavat kalliisti ja vapaasti armosta. Siitähän tässä kuitenkin on kysymys. Ihan vilpittömällä mielellä tällaista kirjoittelin ja tiedän, että joku kaataa nk. sontasankon niskaani ja kertoo kalliisti ja rakkaudella, että noin hyvin sinut on aivopesty jo lapsesta pitäen jne. Arvostan suuresti huolenpitoanne, mutta minun on kuitenkin hyvä olla tässä lapsellisessa uskossani. Kaikesta huolimatta, nämä "pykäläkrisityt" ovat pitkän elämäni aikana osoittautuneet ainoiksi oikeiksi saattajiksi, viallisiksi ja erehtyväisiksi ja siksi niin auliisti anteeksi antaviksi.
Menestystä kaikille.