aah.......................16 vuotta ja elämä takana.
Useimmille normaaleille ihmisille syntymäpäivä on mukava juhla siinä missä muutkin; kutsutaan sukulaiset ja ystävät koolle, kynttilät sytytetään, saadaan lahjoja ja niin edelleen.
Viime vuonna ainoa, joka muisti syntymäpäiväni, oli isäni. Kukaan muu ei muistanut.
Pitäsikö nyt syntymäpäivänä toivoa jotakin, ihan mitä tahansa? Jaa-a, mitäköhän se olisi?
Tänään yksi tyttö muisti sen ja sitten muutkin onnittelivat.
Kuitenkaan parhaat "ystäväni" eivät sitä muistaneet. Eihän minulla ole edes ystäviä.
Lahjaksi sain viljakäärmeen. Olen aina rakastanut eläimiä, kissaa en saa ottaa, koska isä on allerginen ja kissa rikkoo paikat. Nojoo.
En tiedä saanko muuta lahjaa (tuo oli siis isältä ja pikkuveljeltäni lähinnä).
Ja sitten arkea. No, jotkuthan tietävät tällä palstalla, että olen bi. Olen siis laittanut tietojani sellaiseen yhteisö-juttuun (vähän kuin irc-galleria). Olen melko aktiivisti lähetellyt joillekin ikäisilleni (tytöille) siellä viestiä. Aina sama juttu: vastataan yhteen tai kahteen viestiin ja yhteydenpito loppuu.
Rekisteröidyin myös erääseen SETA:n nuorten foorumiin. Siellä oli sitten jotain yleistä pölinää elokuvista ja heitin, että Sin Cityssä Jessica Alba on mahtava, ja arvatkaa mitä? Sain melkein haukkuja ylläpitäjältä, tyyliin: "Jessica Alba on ällöttävä ja Kellopeli appelsiini on aivan yliarvostettu elokuva".
Niinpä. Mitäs tässä voisi enää toivoa? Lyö lyötyä, se tekee hyvää. Olen varmaankin ollut natsi entisessä elämässäni ja nyt minua
rankaistaan siitä.
Hehee. Ja sitten lisää hauskaa. Kävimme katsomassa 12:n luokan näytelmän "Vuosi nuoruudestani". No, ajattelin, että tämä on taas niitä paskoja tapauksia. Se oli hyvä, liiankin hyvä. Tunsin itseni siksi Lisaksi. Päänäyttelijä sanoo yhdessä kohdassa Lisalle: (Lisa on ollut mielisairaalassa jo 6 vuotta)"olet kylmä ja paha ihminen. Kuollut sisältä. (sitten jotain mitä en kuullut), siksi palaat tänne aina uudestaan."
Niin. Minulle tarjotaan koko ajan osastopaikkaa Jorvista, suljetulta osastolta.
Se näytelmä satutti! Satutti niin perkeleesti. En ole yhtään parempi kuin ne roolihahmot. Ero on vain se, että elämäni on todellista ja näytelmä näytelmää.
Ainiin. Ja maanantaina katsoin Täydellisiä naisia. Suutelu sattuu aina, vihaan halailevia ihmisiä ja muuta sellaista, koska jään aina kaikesta ulkopuoliseksi. Nykyään en pahemmin enää edes välitä. Mutta siinä jaksossa oli kaksi n. 17-18-vuotiasta homopoikaa suutelemassa ja se satutti, tällä kertaa se tuntui todella pahalta. Näen ympärilläni niin paljon ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä. Ei se kovin vaikeaa voi olla.
Ruotsintunnillani on eräs poika, Sakke. Noh, en pahemmin välitä hänestä, (koska jumitan menneissä)mutta tulkitsin, että hän olisi edes jonkin verran kiinnostunut. Sitä näytelmää katsellessani tajusin JÄLLEEN, että olen kuvitellut taas kaiken.
Olen hullu. Olen taas alkanut vähentämään syömisiä. En saa tehdä sellaista, olen urheilija ja tarvitsen ravintoa. Mutta miten voin rankaista itseäni niin, että tuntuu? En voi oksennella. Sydän lyö jo nyt kummaan tahtiin. Haluan viiltää niin syviä haavoja, että menee luuhun asti. Mutta arvet näkyvät.
Elän tällaisissa kummallisissa fantasioissa, niinkuin elokuvassa Eyes wide shut. Etsin koko ajan uutta viriketta, josta saisin "syyn elää". Miksi, en halua elää. Kuvittelen kaikenlaista. Elän pullossa lasin takana ja katson onnellisia ihmisiä. Samalla kuvittelen ulkopuolisen maailman lasin pintaan, mutta kun menen lähemmäs, se pakenee silmistäni haihtuen pois. Tajuan taas todellisuuden jonkin aikaa, kunnes alan taas kuvittelemaan.
Useimmille normaaleille ihmisille syntymäpäivä on mukava juhla siinä missä muutkin; kutsutaan sukulaiset ja ystävät koolle, kynttilät sytytetään, saadaan lahjoja ja niin edelleen.
Viime vuonna ainoa, joka muisti syntymäpäiväni, oli isäni. Kukaan muu ei muistanut.
Pitäsikö nyt syntymäpäivänä toivoa jotakin, ihan mitä tahansa? Jaa-a, mitäköhän se olisi?
Tänään yksi tyttö muisti sen ja sitten muutkin onnittelivat.
Kuitenkaan parhaat "ystäväni" eivät sitä muistaneet. Eihän minulla ole edes ystäviä.
Lahjaksi sain viljakäärmeen. Olen aina rakastanut eläimiä, kissaa en saa ottaa, koska isä on allerginen ja kissa rikkoo paikat. Nojoo.
En tiedä saanko muuta lahjaa (tuo oli siis isältä ja pikkuveljeltäni lähinnä).
Ja sitten arkea. No, jotkuthan tietävät tällä palstalla, että olen bi. Olen siis laittanut tietojani sellaiseen yhteisö-juttuun (vähän kuin irc-galleria). Olen melko aktiivisti lähetellyt joillekin ikäisilleni (tytöille) siellä viestiä. Aina sama juttu: vastataan yhteen tai kahteen viestiin ja yhteydenpito loppuu.
Rekisteröidyin myös erääseen SETA:n nuorten foorumiin. Siellä oli sitten jotain yleistä pölinää elokuvista ja heitin, että Sin Cityssä Jessica Alba on mahtava, ja arvatkaa mitä? Sain melkein haukkuja ylläpitäjältä, tyyliin: "Jessica Alba on ällöttävä ja Kellopeli appelsiini on aivan yliarvostettu elokuva".
Niinpä. Mitäs tässä voisi enää toivoa? Lyö lyötyä, se tekee hyvää. Olen varmaankin ollut natsi entisessä elämässäni ja nyt minua
rankaistaan siitä.
Hehee. Ja sitten lisää hauskaa. Kävimme katsomassa 12:n luokan näytelmän "Vuosi nuoruudestani". No, ajattelin, että tämä on taas niitä paskoja tapauksia. Se oli hyvä, liiankin hyvä. Tunsin itseni siksi Lisaksi. Päänäyttelijä sanoo yhdessä kohdassa Lisalle: (Lisa on ollut mielisairaalassa jo 6 vuotta)"olet kylmä ja paha ihminen. Kuollut sisältä. (sitten jotain mitä en kuullut), siksi palaat tänne aina uudestaan."
Niin. Minulle tarjotaan koko ajan osastopaikkaa Jorvista, suljetulta osastolta.
Se näytelmä satutti! Satutti niin perkeleesti. En ole yhtään parempi kuin ne roolihahmot. Ero on vain se, että elämäni on todellista ja näytelmä näytelmää.
Ainiin. Ja maanantaina katsoin Täydellisiä naisia. Suutelu sattuu aina, vihaan halailevia ihmisiä ja muuta sellaista, koska jään aina kaikesta ulkopuoliseksi. Nykyään en pahemmin enää edes välitä. Mutta siinä jaksossa oli kaksi n. 17-18-vuotiasta homopoikaa suutelemassa ja se satutti, tällä kertaa se tuntui todella pahalta. Näen ympärilläni niin paljon ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä elämäänsä. Ei se kovin vaikeaa voi olla.
Ruotsintunnillani on eräs poika, Sakke. Noh, en pahemmin välitä hänestä, (koska jumitan menneissä)mutta tulkitsin, että hän olisi edes jonkin verran kiinnostunut. Sitä näytelmää katsellessani tajusin JÄLLEEN, että olen kuvitellut taas kaiken.
Olen hullu. Olen taas alkanut vähentämään syömisiä. En saa tehdä sellaista, olen urheilija ja tarvitsen ravintoa. Mutta miten voin rankaista itseäni niin, että tuntuu? En voi oksennella. Sydän lyö jo nyt kummaan tahtiin. Haluan viiltää niin syviä haavoja, että menee luuhun asti. Mutta arvet näkyvät.
Elän tällaisissa kummallisissa fantasioissa, niinkuin elokuvassa Eyes wide shut. Etsin koko ajan uutta viriketta, josta saisin "syyn elää". Miksi, en halua elää. Kuvittelen kaikenlaista. Elän pullossa lasin takana ja katson onnellisia ihmisiä. Samalla kuvittelen ulkopuolisen maailman lasin pintaan, mutta kun menen lähemmäs, se pakenee silmistäni haihtuen pois. Tajuan taas todellisuuden jonkin aikaa, kunnes alan taas kuvittelemaan.
Vastaukset 18
Vanhimmat
... sinulle onnea 16 taivalletun vuoden johdosta!
Aluksi haluan toivottaa sinulle hyvää syntymäpäivä.
Tiedän itsekin miltä tuntuu kun kukaan ei muista syntymäpäivää, itsekään en ole viettäny syntympäiviä 10 vuoteen, kun täytin 20 vuotta(2005), kukaan ei muistanut minua edes porukat ei onnitellu ennenkuin ite muistutin. Tänä vuonna isäni ei muistanut ollenkaan, ne harvat jotka muisti oli veljeni ja hänen vaimonsa, heiltä sain kortin, se sai hymyilemään edes sen päivän, ja muistamaan minulla on aivan ihania ystäviä, heitä nään vuodessa ehkä 5 kertaa. Tänä vuonna kuitenkin sain kakun jonka äitini leipoi.
Todellisia ystäviä ei lähellä ole, joten kuvitelmat "ihanteellisista syntympäivistä" on olleet kuvituksen ulkopuolella, muistelen vain lapsuuden viattomia synttäreitä :)
Mutta niinkuin minullakin niinkuin sinullakin vielä elämä paistaa, joku muukin ehkä joku uusi ystävä muistaa syntymäpäiviä :)
Onnitteluni kuudentoista vuoden johdosta. Toivottavasi seuraavat vuodet ovat tasaisempaa taivalta.
Paaljoon onneeaaaa!! Toivottavasti et saanut traumoja laulustani. Eipä minullakaan edes omat veljeni muista syntymäpäivääni, mutta vanhemmat sentään vielä muistavat. Kauankohan siihenkin menee, ennen kuin hekin unohtavat sen. No mutta yksi päivähän se vaan on muiden joukossa.
En usko että se forumin ylläpitäjä halusi haukkua mielipiteitäsi, hän ei vaan todennäköisesti osannut tuoda omaa mielipidettään hienovaraisemmin julki. Sinun ei kannata pahemmin tuollaisesta välittää. Jos haluat rangaista itseäsi.. auttaisiko se, jos juokset itsesi täysin maitohapoille, ihan piippuun asti? Itsekin mietin aika kauan syytä elää. Minun kohdalla se taitaa olla uteliaisuus, halu tietää mitä tulee vielä tapahtumaan vai tapahtuuko edes mitään.
olit ainoa joka takertui tuohon homoseksuaali-juttuun. Nojoo.
Tuntuu jotenkin, täällä suomi24:ssä ja kaikkialla muuallakin, en kuulu joukkoon. Jos minun on vaikea löytää jopa vastakaisen sukupuolen edustajaa, joka kiinnostuisi minusta, miten sitten jotain vielä vaikeampaa?? Olen yrittänyt, ikävä kyllä olen taistelijaluonne. Taas lähetin viestiä, mutta en usko että siihen vastataan. Tuntuu että heillä on omat piirit, niinhän sitä sanotaan: "homoilla on enemmän kavereita".
Eikä se juokseminen tunnu samalta, vaikka juoksisi niin että sydän pettää. Sen pitää olla jotain konkreettista, että olen tajunnut, herättänyt itseni. Ehkä haluan saada varmistuksen, että olen hullu, kuka tietää? Haluan viiltää, niin että tuntuu, haluan että veri valuu ja se sattuu. Haluan satuttaa itseäni, tätä rumaa ruumista jota kukaan ei halua, tätä sairasta mieltä jota kukaan ei kestä. Haluan tuhota ruumiini ja ajatukseni, ne tekevät minut sairaaksi.
Ymmärrätkö?
Paaaljoon onneaa Rumasielullekin ja toivottavasti toiveesi toteutuu (oletan että puhalsit kaikki kynttilät sammuksiin ja olit myös toivonut jotain). Jännä yhteensattuma tuo että teillä on synttärit samana päivänä.
Kyllä sinä voit täällä, jos missä, tuntea itsesi tänne kohtalontoveriesi joukkoon. Toisaalta ymmärrän tuon tunteesi, ettet kuulu minnekään. Itselläni on ollut samanlaisia tuntemuksia, mutta ne muuttuivat ajan myötä. Hyvä että jaksat silti noilla viesteilläsi ottaa kontaktia ihmisiin, sitä ei koskaan tiedä keneen tulet törmäämään. Varmasti jossain on samankaltainen tyttö kuin sinäkin, joka vielä etsii omaa piiriään.
Kyllä tajusin. Yritin vain ehdottaa sinulle terveellisempää metodia, joka ajaisi saman asian. Harmi ettei niin käynyt, itselläni tuo lenkkeily on auttanut suurempaankin vaivaan. Ei edes pahimpina hetkinä tehnyt mieli viillellä, minulle riitti se, kun sain suunnitella miten itsarini ei näyttäisikään itsarilta. Ja miten pääsisin jonnekin parempaan paikkaan etuajassa.
jos tosiaan on, hassu yhteensattuma. Onnea sitten vain!!
Paaaljooon onneeaaaa vaaan :). Sun isä muuten vaikuttaa ihan kivalta tyypiltä. Ei vedä viinaa eikä hakkaa lapsiaan. Muistaa syntymäpäivät ja yrittää tukea lapsiaan. Tai ainakin sellaisen kuvan olen saanut.
Mistä ihmeestä sun nyt sitten pitäisi itseäs "rankaista"? Ei yhtään mistään. Onkos se terapia ja sen sellaiset auttaneet sua yhtään?
todella paljon onnea.
Kuule, sinulla on kiihkeä ja syvästi tunteva luonne. Kehityksesi on vielä kesken, jopa aivojen kehitys.
Itsekin uskoin nuorena olevani bi, mutta en ollutkaan. Suhteitat tyttöjenkin kanssa oli.
Koeta mennä päin iloisia asioita. Auta läheisiäsi tai ihmisiä, jotka tarvitsevat apua. Älä mieti aina itseäsi. Se ei tee sinulle hyvää. Lue joku kiva kirja, huolehdi, että aina on joku mukava kirja kesken.
Pidä huoli siitä, että saat kunnon ammatin. Panosta siihen.Mielisairaalaa tarvitsevalta et todellakaan vaikuta. Paljon onnensäteitä elämääsi.
unelmanomainen näkymä tuo kaverit koolle, täytekakut ja lahjoja, kaikilla hauskaa. En muista itselläni olleen aikoihin sellaisia synttäreitä. Joskus pikkupentuna oli semmoset kekkerit. Niinhän sitä helposti kuvittelee miten toisilla on hyvin ja mistä itse jää paitsi, masentaa tosi pahasti, olen huomannu minäkin.
Mutta ei varmaan hyvin suuri osa juhli sillä tavoin. Nuoretkin asuu nykyään niin paljon yksin, tai jokun puolitutun kämppiksen kanssa.
Minä en itse muista kenenkään syntymäpäiviä, kerran omankin unohdin. Mutta ei se kerro siitä etten ystävistäni välittäisi, minulla on vain huono muisti. Nykyään on kalentesissa ylhäällä päivämäärät ;) Eikä kaverit tai perheenjäsenet muista mun synttäreitä, meillä on tapana muistuttaa kun niitä lahjoja ois lupa antaa.
Sait viljakäärmeen!!! Voi miten ihanaa, ne on aivan ihania otuksia. Saisimpa minäkin, enpähän vaan ehkä jaksaisi hoitaa.
Olet selvästi ihan alamaissa :/ Voi kun onnistuisit sieltä nousemaan. Mitenkähän sinua onnistuisi piristää? Hmm.. löytäisitpä jonkun oman rakkaan, se ei voi olla piristämättä. Myöhästyneet synttärionnittelut!!!!! ;) Vielä se elämä sullekin hymyilee, usko tai älä.
Itse olisin varmaankin enemmän järkyttynyt kuin ilahtunut, jos joku vuosien takainen sukulainen tulisi oven taakse paketti kainalossa. Luultavasti tulisi ensimmäisenä mieleeni, että tuo varmaan haluaa toisen munuaiseni tms. hyötyä minusta.
Yksinäisyydestä seuranneiden ongelmien vuoksi näkymättömänä pysyttelevää tai kovan ulkokuoren kehittänyttä ei ole helppo lähestyä, joten yksinäisyys vain lisääntyy. Kyse ei ole siitä, että ihmiset jotenkin vihaisivat: heillä vain ei ole rohkeutta todelliseen ystävyyteen enää silloin, kun toinen sitä oikeasti tarvitsisi.
Sama pätee seurustelukumppanin löytämiseen. Nancy on kuvan perusteella nätti ja teksteistään päätellen fiksu (jos ei anna synkimpien hetkien tuotosten pintamerkitysten hämätä), joten kumpikaan noista ei takuulla muodostuu ongelmaksi. Hän vain ei ole tällä hetkellä kovinkaan helposti lähestyttävä ymmärrettävistä syistä. Moni "entinen ystävä" varmasti on miettinyt, mitä voisi tehdä, mutta lopulta päätynyt olemaan tekemättä mitään. Jokainen varmasti on kokenut tai osaa ainakin kuvitella tilanteen, millaista on lähestyä surun kohdannutta ihmistä. Esimerkiksi läheisen menettäneen kohtaaminen muodostuu monelle ylitsepääsemättömäksi, kun ei tiedä mitä sanoa tai tehdä, ja niinpä sureva jää yksin. Nancyn kohdalla kyse on samasta ilmiöstä, vaikka ympäristö ei välttämättä voikaan tietää tuskan syytä. Absurdi kehä, jossa yksinäisyys synnyttää lisää yksinäisyyttä, on näin valmis.
Kukapa tietäisi, miten tuon kehän saisi katkaistua? Minä en ainakaan. Seurustelukumppanin epätoivoinen etsiminen siinä vaiheessa, kun itseluottamus on vielä kateissa, ei välttämättä ole paras resepti. Voi olla parempi, etten saarnaa asiasta enempää, kun en mitään tiedä. Sen sijaan mieleen muistui eräs kappale 80-luvulta, joka sopii tähän keskusteluketjuun ja muutenkin tälle palstalle hyvin. Peter Gabrielin ja Kate Bushin duetosta on siis kyse:
http://web.tiscali.it/naveblu/peter gabriel & kate bush - don't give up.mp3
Don't give up now
We're proud of who you are
Don't give up
You know it's never been easy
olet varmaan oikeassa noissa asioissa.
En tiedä onko sen seurustelukumppanin etsiminen nyt järkevää, tai minkään muunkaan ihmissuhteen, mutta se on varmaa, että jos en tee mitään sen eteen, tapan itseni ja pian.
Luulen, että muiden ihmisten seura parantaisi tätä. Mutta kun muut eivät välitä tai tuntuvat ajattelevan samalla tavalla: "mitä voisin tehdä?" Eipä kai kukaan välitä lähestyä erakkoa, ei ikinä tiedä kuka Ed Gein siellä kuoren alla on.
Omakohtaisen kokemuksen puutteesta huolimatta väittäisin, että otsikossa esittämäni on se oikea tapa. Perusteluna tälle väitteelleni olkoon, että seurustelussa takertumisvaara ja ylireagoiminen suhteen mahdollisen epäonnistumisen jälkeen ovat suuria riskejä. (Tietenkin, jos kaikki menee hyvin, niin seurustelusuhdekin voi auttaa, mutta se on vähän kuin laittaisi koko omaisuutensa lottoon kun päävoitto kerran on niin suuri.)
Sen sijaan ystävät - syistä, joita lienee turha eritellä - ovat riskittömämpi tapa itsetunnon kohottamiseen, mutta taas kerran on korostettava sitä, että muutoksen on lähdettävä omasta itsestä. (Inhoan tätä itsestäänselvyyksien toistamistani. Ne ovat liian lähellä "Posiitivinen elämänasenne on avain optimistiseen maailmankatsomukseen" -fraaseja, jotka enemmän masentavat latteudellaan kuin auttavat ketään.)
Entä jos kertoisit kavereillesi ihan suoraan tilanteestasi? Ainakin sille, jonka kerroit huomanneen kätesi viiltelyjäljet? (Vai oletko jo tehnyt niin?) Uskon, että moni heistä on jo saattanut aavistella jotakin, mutta edellisessä viestissäni mainitsema kynnys toimia voi olla korkea. Kun tilanne olisi kaikille osapuolille selvä, kaveritkin saattaisivat uskaltaa olla ystäviä. Tuskin mikään ainakaan huonompaan suuntaan muuttuisi. (En jaksa uskoa, että kukaan ryhtyisi juoruilemaan ja nauramaan selkäsi takana. Toisaalta ehkä olen liian hyväuskoinen, mitä tulee ihmisten hyvyyteen. Ehkä koko ajatuksestani vain huokui se, etten ymmärrä mistään mitään.)
Rehellisyys voisi siis olla keino näyttää, ettei ystävien tarvitse pelätä Ed Geiniä. Mitä taas ystävyyteen tulee, niin siitä en osaa sanoa mitään, mitä Juha Vainio ei olisi runoillut venäläisen Vladimir Vysotskin sävellykseen. Niinpä tyydyn siteeraamaan tuota yksinkertaisuudessaan perin viisasta viimeistä säkeistöä:
Mistä tunnet sä ystävän?
Onko oikea sulle hän?
Ajat ankeimmat selvittää
kuka viereesi jää...
Kun on sinulla vaikeaa,
ja kun tarvitset auttajaa,
silloin ystävyys punnitaan,
menee muut menojaan.
Siitä tunnet sä ystävän,
kun on vierelläs vielä hän.
Turhat tuttavat luotas ois
hävinneet pian pois.
Olen pari kertaa saanut itseni irti itsemurha-ajatuksista kun olen ihastunut. Onni ei tietenkään kauan kestä vaan oireet palaavat-> kumppani säikähtää-> suhde katkeaa ja tulee romahdus. Viimeksi nappasin yliannoksen juuri kyseisestä syystä. Tosiaan ystävät voisivat olla paljon parempi ratkaisu Nancylle. Annoinpas taas huonon neuvon :o sorppa!
Kosketti nuo laulun sanat aika rajusti, soi yksissä hautajaisissa tässä joku aika sitten..
16 vuotta on todella hyvä ikä. Silloin juuri on elämä KOKONAAN edessä.
Ei kannata miettiä sitä, mistä on jäänyt paitsi, vaan sitä, mitä on edessä! :)
Lahjaa ei kyllä ole, mutta tuollaisen oudon kaakku virityksen sentään voin antaa... :)
{} {}
|| ||
__||__||___
{~ ~ ~ ~ ~ ~}
{ ~ ~ ~ ~ ~ }
{___________}