Joskus sitä miettii että onko tulossa hulluksi. Varsinkin tällaisina iltoina, kun tuntuu ettei saa mistään ajatuksesta kiinni, ei yhdestäkään. Juuri kun luulee tajuavansa että mikä on pielessä, ajatus katoaa. Onko se yksinäisyys, vai tunne siitä että jotain puuttuu? Vai puuttuuko oikeastaan mitään? Paljon kysymyksiä, joihin ei saa vastausta...
Edellinen kappale on pätkä omasta elämästäni, missä ei näennäisesti ole mitään vikaa. Opinnot melkein loppusuoralla, työ on ja ystäviä on. Miten siis kehtaan tuntea yksinäisyyttä? En ymmärrä. Kaiken pitäisi olla hyvin. Ensimmäistä kertaa voin myöntää kokevani yksinäisyyttä oikeasti. Haluasin jonkun joka pitäisi kiinni, pitäisi minusta sellaisena kuin olen, ilman ehtoja. Onko sellainen mahdollista? Niinsanottu unconditional love? Jos joku teistä on joskus sellaista kokenut, voiko kertoa minulle miltä se tuntuu. Minä en nimittäin tiedä. Pelkään samalla olla yksin, mutta toisaalta pelkään jakaa oman maailmani jonkun toisen kanssa. Mistä voin tietää kannattaako se riski oikeasti ottaa? Ensimmäinen kerta kun otin sen riskin, olin menettää henkeni, omasta tahdostani. Sitä ei kukaan tiedä. Miten uskallan taas luottaa ihmisiin ja toivoa jotain parempaa.?
Edellinen kappale on pätkä omasta elämästäni, missä ei näennäisesti ole mitään vikaa. Opinnot melkein loppusuoralla, työ on ja ystäviä on. Miten siis kehtaan tuntea yksinäisyyttä? En ymmärrä. Kaiken pitäisi olla hyvin. Ensimmäistä kertaa voin myöntää kokevani yksinäisyyttä oikeasti. Haluasin jonkun joka pitäisi kiinni, pitäisi minusta sellaisena kuin olen, ilman ehtoja. Onko sellainen mahdollista? Niinsanottu unconditional love? Jos joku teistä on joskus sellaista kokenut, voiko kertoa minulle miltä se tuntuu. Minä en nimittäin tiedä. Pelkään samalla olla yksin, mutta toisaalta pelkään jakaa oman maailmani jonkun toisen kanssa. Mistä voin tietää kannattaako se riski oikeasti ottaa? Ensimmäinen kerta kun otin sen riskin, olin menettää henkeni, omasta tahdostani. Sitä ei kukaan tiedä. Miten uskallan taas luottaa ihmisiin ja toivoa jotain parempaa.?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Huh. Ilman muuta "pyyteetöntä rakkautta" kannattaa etsiä, sehän on hienoa ja tosi hyvä mieli siitä tulee. Sellaista muodostuu helposti itsestään jos on samanlaisia kiinnostuksen kohteita toisen kanssa, tai muuten vain synkkaa hyvin.
Mikä tuo hengenvaarajuttu oli mistä kerroit?
Eikö sun ystävät sitten ole ihan "unconditional" ystäviä? Vai onko tässä nyt vaan ongelmana se oman rakkaan puuttuminen? Senkin löytämiseen sä voit kuule vaikuttaa helposti. Mitäs sen yhden tyypin kanssa sitten kävi kun noin pelkäät riskin ottamista ja luottamus ihmisiin on poissa? Ei sitä luottamusta yhden tyypin takia kannata kaikkiin menettää.
kun oli nuori. Seurustelin pitkään narsistin kanssa, ja perhesuhteenikaan eivät olleet tuolloin hyvässä kunnossa. En rupea sitä erittelemään sen kummemmin, mutta olen kolme vuotta tämän suhteen päättymisen jälkeen ymmärtänyt, että mistä monet ongelmani johtuvat. Siis juuri siitä suhteesta. On erittäin vaikeaa luottaa keneenkään, oli sitten mies tai nainen kyseessä. Mutta hyviä ystäviä on muutama ja kavereita paljon. Mutta ei sitä jotain yhtä ja tärkeintä. Siis kumppania. Koska aina jotenkin onnistun pilaamaan kaiken. Yritän jatkuvasti ajatella positiivisemmin, mutta välillä tulee näitä suvantohetkiä. Nykyään useammin kuin ennen. Tiedän, että on jaksettava uskoa, mutta se ei aina ole helppoa. Minusta ei ulospäin uskoisi, että tänne tällaista kirjoittelen. Kaikki pitävät minua vahvana ja rohkeana naisena, mutta oikeasti olen aivan kaikkea muuta. Haluisin pystyä näyttämään haavoittuvaisuuteni, mutta se on pitkä prosessi... Ja ei, helppoa ei ole löytää sellaista ihmistä, joka välittäisi tai josta itse välittäisi. Minulla ei ole kummoisia ulkonäkökriteerejä tai muita, mutta kohdalle ei vaan ole oikeaa ihmistä löytynyt... Helppoa on löytää joku, mutta ei sitä joka tekee sinun päivästäsi ainutlaatuisen pelkällä olemassaolollaan.
Kumma kun niinkin kauan jaksoit kyseiseistä narsistia. Mutta pääasiahan on, että sait vapautesi, eli pääsit hänestä eroon. Sen alitajuntaisen pelkosiko takia, sä jotenkin aina kenties tahallasi pilaat kaikki uudet yritelmät miesten kanssa?
Se oli tavallaan mulle "oljenkorsi" se suhde silloin nuorempana kun oli muuten vaikeaa esim. vanhempien kanssa. Ja tämä ei ollut mitään normaalia teini- ikäisen vaikeaa, vaan paljon pahempaa. Hyvä kun uskalsin tuolloin kotiin edes mennä. Siksi en kai heti tajunnut, että poikaystäväni valehteli ja vedätti kerta toisensa jälkeen. Melkein neljä vuotta kestin, ja suhde päättyikin melko raivokkaissa merkeissä. Olen onnellinen että se on ohi. Mutta luulen, että tämän suhteen takia minusta on tullut niin epäluuloinen. Uskon että olet oikeassa...
Tuntuu samalta. On ystäviä, on perhe, mutta silti tuntuu pohjattoman yksinäiseltä.
(lainaus aloittamastani aiheesta:)
Painaudun syvälle sohvatuoliin ja puristan päiväkirjaa kädessäni. Oloni on väsynyt, jotenkin raskas, ei jaksa tehdä mitään. Hellitän otettani pienestä, mustakantisesta vihkosesta ja avaan sen. Minua vastaan hyppäävät kymmenet kirjoittamattomat rivit. Otan kynän hitaasti käteeni ja puristan huuleni yhteen. Nyt voisin kirjoittaa kaikesta... niin mistä? Eihän minulla oikeastaan ole mitään kirjoitettavaa. Käännän katseeni ikkunaan, mutta ulkona on niin pimeää että en näe muuta kuin oman kuvani ja takaani heijastuvan tyhjän olohuoneen.
Alan pureskella kynänpäätä ja yritän pyöritellä ajatuksia mielessäni. En saa ainuttakaan solmua auki, en yhtään mitään. Kellon tikitys saa pääni jyskyttämään. Painan terän paperiin ja puren hampaita yhteen. Nyt kirjoitan jotain. Tuntuu kuin tikityksen tahti kyyhtyisi. Hermostun ja painaudun syvemmälle tuoliini. Ei tästä tule mitään, ei mitään, ei mitään... Kuuntelen omaa hengitystäni.
Tiedän, että minulla on ajatuksia. En vain saa yhdenkään päästä kiinni. Kun yritän tarrata johonkin, se luikertelee läpi sormieni ja katoaa jonnekkin muiden joukkoon. On yhä painava olo ja tällä hetkellä elämä tuntuu tyhjältä. Tavallaan tiedän, mikä minua vaivaa, mutta en vain saa puettua sitä sanoiksi. Pyörittelen kynää sormieni välissä ja lasken sekunteja.
"Rakas päiväkirja..." saan kirjoitettua tyhjyyttään ammottavalle sivulle. Se näyttää präntiltä paperin nurkassa ja kuulostaa jotenkin teennäiseltä. Katson taas ikkunaan. Olohuone näyttää vielä tyhjemmältä kuin edellisellä kerralla, panen merkille. Tuijotan jonnekin kauas ja saan muutaman sanan mieleeni, mutta ne katoavan ennen kuin ehdin kääntyä sylissäni odottavan vihon puoleen.
"Ruoka on valmis!" Isäni huuto keittiöstä havahduttaa minut ajatuksistani. Käännän katseeni päiväkirjan puoleen ja huokaisen. Ei minulla ole nälkä, enkä millään jaksaisi vääntäytyä ylös. Painan taas terän paperiin ja päätän lauseen "...olin tänään kotona." Lasken murheellisen näköisen vihkosen pöydälle ja pakottaudun nousemaan ja laahustamaan keittiöön.