meidän pitäisi olla maailmalle Kristuksen kirjeinä.
Täältä kun lukee näitä keskusteluja...olemmeko?
Kun ja jos on itse saanut uskoa omallatunnolla kalvavat ja pelottavat syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, on mielessä iloa ja rakkautta...onko? Jos itse on joutunut vaeltamaan oman vanhurskauden talutusnuorassa ja tyytymään "vähään uskomiseen" eli ontunut uskovanhurskauden ja oman sellaisen välissä, ollut vihollisen kieputettavissa ja langennut sinne tänne...ja sitten TAIVAAN ISÄ ON ARMOSSAAN KIRKASTANUT asian ja päästänyt vapaaseen uskomiseen...Voiko silloin vapaalla mielellä käydä kanssapalvelijansa kimppuun kuristamaan kurkusta jos tämä on hankala ja ikävä ja kateellinen jos vapaan uskomisen asia ei ole hänelle VIELÄ kirkastunut? Jos itse ei jaksa katsoa Kristukseen vaan elää ahdistuksessa tutkien omaa syntistä sydäntään vain välillä jonkun armonmerkin valaistesa sielun maisemaa, on ymmärrettävää, että toisen vapaana uskominen saattaa masentaa, ärsyttää, epäilyttääkin "sillä on varmaan kuollut usko". Mutta entä jos on itse kulkenut sen tien ja päässyt vapaaksi? Miksi silloin olla kova, ylimielinen, näsäviisas, armoton? Matt 18:23-35
Keskustella pitää, ja keskustella sitkeästi silloinkin, kun vastaan sataa sitä sun tätä, poisleikkaavaa sanaa ja pilkkanimitystä.
Meidät on kutsuttu viemään evankeliumia eteenpäin, todistamaan uskostamme, kutsumaan niitä, jotka etsivät ja kaipaavat. Teemmekö niin? Kenen kirjeitä olemme, kenen kirjeitä kirjoittelemme?
Pitäisikö meidän jakista viestiä allekirjoittaessamme miettiä, mitä siihen pitäisi voida alle kirjoittaa? Kristuksen seuraaja, Kristuksen kirje?
Täältä kun lukee näitä keskusteluja...olemmeko?
Kun ja jos on itse saanut uskoa omallatunnolla kalvavat ja pelottavat syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, on mielessä iloa ja rakkautta...onko? Jos itse on joutunut vaeltamaan oman vanhurskauden talutusnuorassa ja tyytymään "vähään uskomiseen" eli ontunut uskovanhurskauden ja oman sellaisen välissä, ollut vihollisen kieputettavissa ja langennut sinne tänne...ja sitten TAIVAAN ISÄ ON ARMOSSAAN KIRKASTANUT asian ja päästänyt vapaaseen uskomiseen...Voiko silloin vapaalla mielellä käydä kanssapalvelijansa kimppuun kuristamaan kurkusta jos tämä on hankala ja ikävä ja kateellinen jos vapaan uskomisen asia ei ole hänelle VIELÄ kirkastunut? Jos itse ei jaksa katsoa Kristukseen vaan elää ahdistuksessa tutkien omaa syntistä sydäntään vain välillä jonkun armonmerkin valaistesa sielun maisemaa, on ymmärrettävää, että toisen vapaana uskominen saattaa masentaa, ärsyttää, epäilyttääkin "sillä on varmaan kuollut usko". Mutta entä jos on itse kulkenut sen tien ja päässyt vapaaksi? Miksi silloin olla kova, ylimielinen, näsäviisas, armoton? Matt 18:23-35
Keskustella pitää, ja keskustella sitkeästi silloinkin, kun vastaan sataa sitä sun tätä, poisleikkaavaa sanaa ja pilkkanimitystä.
Meidät on kutsuttu viemään evankeliumia eteenpäin, todistamaan uskostamme, kutsumaan niitä, jotka etsivät ja kaipaavat. Teemmekö niin? Kenen kirjeitä olemme, kenen kirjeitä kirjoittelemme?
Pitäisikö meidän jakista viestiä allekirjoittaessamme miettiä, mitä siihen pitäisi voida alle kirjoittaa? Kristuksen seuraaja, Kristuksen kirje?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minun identiteettini on olla kristitty. Jumalan armon Jeesuksessa Kristuksessa olen ymmärtänut luterilaisen teologian mukaan, vaikka en kyllä ole mikään teologi. Nykyään minulla on hengellinen yhteys monien vapaiden suuntien ystävien kanssa. Lestadiolaisten kanssa sitä olen yrittänyt, mutta eipä onnistu. Harmittaa, kun ei voi yhdessä rukoilla, vaikka ympärillä on uskoa tunnustavia ihmisiä, mutta yhteyttä ei ole. Kerran yksi vl entinen työkaveri sanoi varovasti, ettei hänellä ole mitään sinun uskoasi vastaan ja kyllä minä sinut hyväksyn, mutta jotenkin hänkin jäi niin sidotuksi, ettei hengellistä yhteyttä sitten kehittynyt. Toivon todella, että olisimme kirjeitä ja syntyisi kohtaamisia ja uskovien yhteyttä.
Juuri näin se on. Ihmispelossa ja häpeän ilmapiirissä elävät ja omaa vanhurskauttaan rakentavat uskovaiset ovat aina varautuneita.
He eivät voi tehdä mitään, ettei tule virkavirheitä. Yhdessä rukoileminen on heidän yksi kompastuskivensä, he kun eivät edes osaa rukoilla ääneen, omia sanojaan käyttäen. Jeesuksen kiitoskin tulee vain hurmoksessa ja sekin lahja on erittäin harvoille.
Kuka on opettanut rukouksen?? Rukoilkaa siis näin....??? Mihin ne ´"turhat" litaniat joutavatkaan....??
Isä meidän, joka olet taivaassa....
Totisesti, olet oikeassa! Olen itse kirjoittanut tapauskovaisuutta, sokeutta ja muuta epäkristillitä (=Jeesuksen elämän vastainen opetus) toimintaa vastaan avaamassani keskustelussa "Mietinpä vain"! En aio toistaa samoja asioita tässä.
On aina hienoa, kun jollekin ihmiselle Kristus kirkastuu ja tulee eläväksi. Itselleni kaikki ei ole aina ollut selvää. Olen aina uskonut Jumalaan ja minua on pienenä viety pyhäkouluun. Kävin rippikoulun jälkeen seurakuntanuorissa, mutta jotenkin aina on tuntunut siltä, että teen kaiken velvollisuudesta, Jumalan pelosta tai vanhempien kunnioittamisen käsin. Olen sydämessäni kantanut pelkoa monia asioita kohtaan: vanhempieni suhtautumista, Pyhän Hengen vaikutusta, opiskelua, parisuhdetta... ja kaikkea muuta mahdollista kohtaan. Olen pelännyt omaa isääni niin paljon, että eräälle ystävälleni sanoin "Aivan kuin katsoisin Saatanaa silmiin". Totta se olikin: pelko on Paholaisesta ja Paholainen oli tullut konkreettiseksi minulle pelon, syyllistämisen, alistamisen, huonon itsetunnon ja masennuksen kautta. (Miksiköhän suomalaisista suurimmalla on jatkuva paha olo, suorittamisen pakko ja niin edelleen?)
Pelko eristi minut henkisellä tasolla kaikesta. Aloin miettiä, onko Jumalaa edes olemassa, koska ei uskon kuulu tuntua jatkuvalta ulkopuolisuudelta. Menin tänä syksynä Alfakurssille. Päätin, etten lue Raamattua sen takia, että se on hyvä ohje, en rukoile, jos siltä ei tunnut, en mene seurakuntaan, jos ei kiinnosta. Päätin, etten tee mitään pakosta ja käyn vaan Alfakurssilla.
Jumala tuli todeksi. Enää en voi lopettaa Raamatun lukemista, enää en voi lopettaa rukoilua tai ylistämistä, enää en voi olla tekemättä lähimmäisille hyvää. Kaikki kääntyi päälaelleen! Ja olen siitä Jumalalle kiitollinen siitä, että Jeesus kuoli myös mun syntien tähden.
Miksihän Jeesus käski ennen kuolemaansa opetuslapsia odottamaan Pyhää Henkeä ja lähtemään vasta sitten? Ei Jeesus sanonut "Menkää jo nyt, lähetän Pyhän Hengen, kunhan pääsen Taivaaseen". Siksi Hän sanoi, että heillä olisi voima. Pyhä Henki on lohduttaja, rohkaisija, tukija ja ennen kaikkea uskon synnyttäjä.
Tuomitseminen, toisten tekojen ulkoinen arvostelu, ivailu, kiroilu ja moni asia parani omassa elämässä saman tien. Kiitos Herralle! Vielä on paljon asioita, minkä kanssa tulen kamppailemaan pitkään, ja mahdollisesti koko loppuelämäni.
Jos jollain ihmisellä ei ole tuollainen "Kristuksen kirjeenä olemisen tunne", on ehkä pysähtyä miettimään, mitä pitäisi tehdä asialle. Ei uskon kuulu olla kuollutta vaan elävää. Pyhä Henki on se, joka luo uutta. Hän jakaa armolahjojaan ihmisille ja saa aikaan kaikelaista hyvää. Lisäksi Pyhä Henki synnyttää meissä halun parannukseen. Hengen hedelmät ja armolahjat tulevat kyllä, mutta ne eivät ole mikään uskon mittari. Pyhän Hengen ensisijainen ja tärkein tehtävä on kirkastaa Kristusta ihmisille.
Luulen että siksi,kun senajan ihmiset oli ylipappi yms.ylipuhuneet ja sokaisseet,että kansa olisi voinut tappaa tai muutoin pahasti vahinkoittaa,opetuslapset.?!