eli, niin kuin tuossa aiemmassa ketjussa mainitsin, (mahdollisen) tulevan toisen lapsen synnytystapa askarruttaa jo etukäteen siksi, että kahden sektion jälkeenhän ei alatiesynnytystä enää anneta yrittää --> kovin montaa sektiota ei kai voida ihmiselle tehdä.. ensimmäinen lapseni siis syntyi pelon/vauvan perätilan vuoksi leikkauksella. mielessäni olen kuitenkin nyt ajan kanssa kypsytellyt ajatusta alatiesynnytyksestä. suurimpia pelon aiheita minulle ovat lähinnä paha repeäminen, kontrollin menettäminen siinä tilanteessa sekä nämä kauhutarinat kammottavista kätilöistä. :)
en siis pelkää kontrollin menettämistä muuten kuin niin, että sattuisi sellainen v-mäinen ja määräilevä kätilö, joka ei esim. omia toiveita ota huomioon jne.. oma kroppa on hirveän "herkkä" alue minulle, haluan säilyttää itsemääräämisoikeuden siitä niin pitkälle kuin mahdollista. tiedostan tietenkin, että joissain (hätä-)tilanteissa kätilön tuleekin ottaa ohjat käsiinsä. muutoin toivoisin, että saisin synnyttää ns. omaan tahtiini, saisin käyttää niitä kivunlievityksiä, mitä itse haluaisin (ei mielellään epid.) jne.. tietty luonnonmukaisuus ja itse tapahtuman äärimmäinen luonnollisena pitäminen olisivat siis tärkeitä. heh, synnyttäisin siis kotona jos se ensisynnyttäjälle olisi mahdollista. ;)
siis, kyselisinkin nyt erityisesti niiltä (ensi-)synnyttäjiltä, joilla kaikki on mennyt ns. hyvin, että millainen synnytyksenne kulku oli, omat ennakkoasenteenne, kätilö, kivunlievitykset jne.. joillakin kun tuntuu ensimmäinenkin synnytys menevän suurin piirtein parilla tikillä ja vähän hymyillenkin, mietin vain sitä, että miten tuohon lopputulokseen itse pääsisi. :) en siis juurikaan pelkää supistuskipua tms., tiedän kyllä jollain tapaa, että pystyn tulemaan kovankin kivun kanssa toimeen.
ehkä pelon syynä osittain on sekin, että synnytys on nykyään tehty niin ihmeelliseksi ja kammottavaksi asiaksi. asiaa paljon pohdittuani olen huomannut, että toivoisin nimenomaan, että oma (mahdollinen) synnytykseni tapahtuisi mahdollisimman pitkälle juuri niin, kuin luonto on sen alunperin tarkoittanutkin sujuvan. hassua, miten mielipidekin voi ajan myötä muuttua. olin nimittäin vielä esim. puoli vuotta sitten aivan varma siitä, etten _ikinä_ synnytä alateitse.. :D
mutta siis, kokemuksianne kuulisin mielellään oman pohdinnan tueksi...
en siis pelkää kontrollin menettämistä muuten kuin niin, että sattuisi sellainen v-mäinen ja määräilevä kätilö, joka ei esim. omia toiveita ota huomioon jne.. oma kroppa on hirveän "herkkä" alue minulle, haluan säilyttää itsemääräämisoikeuden siitä niin pitkälle kuin mahdollista. tiedostan tietenkin, että joissain (hätä-)tilanteissa kätilön tuleekin ottaa ohjat käsiinsä. muutoin toivoisin, että saisin synnyttää ns. omaan tahtiini, saisin käyttää niitä kivunlievityksiä, mitä itse haluaisin (ei mielellään epid.) jne.. tietty luonnonmukaisuus ja itse tapahtuman äärimmäinen luonnollisena pitäminen olisivat siis tärkeitä. heh, synnyttäisin siis kotona jos se ensisynnyttäjälle olisi mahdollista. ;)
siis, kyselisinkin nyt erityisesti niiltä (ensi-)synnyttäjiltä, joilla kaikki on mennyt ns. hyvin, että millainen synnytyksenne kulku oli, omat ennakkoasenteenne, kätilö, kivunlievitykset jne.. joillakin kun tuntuu ensimmäinenkin synnytys menevän suurin piirtein parilla tikillä ja vähän hymyillenkin, mietin vain sitä, että miten tuohon lopputulokseen itse pääsisi. :) en siis juurikaan pelkää supistuskipua tms., tiedän kyllä jollain tapaa, että pystyn tulemaan kovankin kivun kanssa toimeen.
ehkä pelon syynä osittain on sekin, että synnytys on nykyään tehty niin ihmeelliseksi ja kammottavaksi asiaksi. asiaa paljon pohdittuani olen huomannut, että toivoisin nimenomaan, että oma (mahdollinen) synnytykseni tapahtuisi mahdollisimman pitkälle juuri niin, kuin luonto on sen alunperin tarkoittanutkin sujuvan. hassua, miten mielipidekin voi ajan myötä muuttua. olin nimittäin vielä esim. puoli vuotta sitten aivan varma siitä, etten _ikinä_ synnytä alateitse.. :D
mutta siis, kokemuksianne kuulisin mielellään oman pohdinnan tueksi...
Vastaukset 24
Vanhimmat
Mulla meni esikoisen synnytys ihanasti mutta sainkin kyllä epiduraalin. Mun mielestä kans synnytyksestä on tehty joku tosi pelottava ja iso asia, musta vaan tuntu että tässäkö tää nyt sitte oli, 6 tuntia kesti ja 15 min ponnistin. En osaa sanoa tosta luomusynnytyksestä mitään koska itse en siedä kipua ollenkaan ja supistukset ennen epiduraalia oli niin rankkoja että en oli selvinny niistä ilman mitään puudutusta.
Mä vaan sanoisin että rohkeesti koittamaa alakautta ja tilanteen mukaan mietit niitä kivunlievityksiä. Mä läksin synnyttää sillä asenteella että antaa virran viedä ja mulla oli ainakii niin ihana kätilö että ei vois parempaa toivoa. Mulle tehtii episiotomia eli ihan taisin muutamalla tikillä selvitä ja samantien vauvan synnyttyä nousin itse jalkeille ja kävelin suihkuun ja n. viikon verran oli paikat vähän hellät että istuessa alapäätä aristi mutta muuten olo oli mahtava.
En mä nyt muuta osaa sanoa, mulle synnytys oli aivan upea ja ihana kokemus että kannustan mielelläni kaikkia vaan yrittämään alakautta jos mahollista.
"Mulle tehtii episiotomia eli ihan taisin muutamalla tikillä selvitä"
Tää jaksaa ihmetyttää mua aina. Siis se, että äidit kokee päässeensä helpolla, kun tehdään episiotomia.
Omasta mielestäni juuri kyseinen toimepide tuntuu synnytyksessä kaikkein kamalimmalta. Ei niinkään siksi, että pelkäisin episiotomian sattuvan itse synnytyksessä (tuskin sitä edes silloin huomaa) vaan siksi, että pelkään sen sattuvan synnytystä seuraavina päivinä ja viikkoina. Ja episiotomiakivuistahan saa tälläkin palstalla lukea jatkuvasti.
Oma toiveeni synnytyksen suhteen on se, että olisin mahdollisimman hyvässä kunnossa sen jälkeen. Ne muutamat tunnit synnytyskipua kestän kyllä -niillä on hyvä tarkoituksensa. Mutta miten kestän elää viikkoja synnytyksen jälkeen silvottuna ja jomottavien tikkien kanssa?
mulla synnytyksestä kolme viikkoa aikaa ja ihan hyvillä mielin:)Itselläni supistukset olivat koko synnytyksen kivuliain juttu.. mulle laitettiin epiduraali ja suosittelen lämpimästi kaikille!sen laitto ei tuntunut ollenkaan ja jo kahden supistuksen jälkeen kivut hävis lähes kokonaan mutta tunto kuitenkin säilyi (supistukset tuntuivat lähinnä masun kovettumisena ja paineen tunteena)enkä tuntenut kipua myöskään ponnistus vaiheessa.epparihaavaan tuli neljä tikkiä mutta puudutukset oli niin loistavat etten tuntenut kipua silloinkaan.Onhan alatie synnytys rankka niin fyysisesti kuin henkisestikin mutta ei sitä kannata suotta jännittää!Ainakin minun kohdalla henkilökunta oli erittäin ammattitaitoista ja onhan se upea tunne kun kovan ponnistelun jälkeen saat pienen käärön syliin:)
itselläni paikat aristi lähinnä ekan viikon..kaks viikkoo ja tikit oli jo sulaneet eikä kipuja juurikaan...parempi kai se että leikkasivat kuin että olisi revennyt koska itselläni ei ainakaan olis paikat niin paljoa venyneet..näin kertoi mieheni joka näki tapahtuman...
nii ei tosiaa tuntunu epparin leikkaaminen miltään kun epiduraali vaikutti vielä ja varmuudeksi sain vielä paikallispuudutuksen. Ei se ainakaa mun elämää haitannu seuraavina päivinä, vessassa pysty käymää ihan normaalisti jo seuraavana päivänä. Kyl ne paikat on varmaat vähän hellät seuraavina päivinä silloinkii jos epparia ei tehä ja repeää. Mulla se oli kai aika pakko tehä kun puskin pojan ulos niin nopeesti ni ei kerenny paikat rauhas venyy vaan oisin revenny.
Toivon epparia tässä seuraavassakin synnytyksessä jos sitä enää tarvii uudelleensynnyttäjälle tehä.
Tää on mun mielest kans yks sellain toimenpide josta hälistää ihan liikaa ku ei se oo mikää iso juttu.
minulla tuo puudutuksen laittaminen oli (sektiossa) vähän vaikeampaa, itse asiassa inhottavampaa kuin mitkään jälkikivut. siksi en kyllä osaa sitä kuvitella ottavani kuin aivan äärimmäisessä "hädässä".. :) ilmeisesti ne nikamavälit tms. ovat toisilla ahtaammat.
Minulle tehtiin synnytyksessä episiotomia, kun poika ei olisi uuten ilman repeämiä tullut ulos.
Itse asiassa siinä tilanteessa kätilö ei oikeastaan edes kysy, vaan ilmoitti minullekin vain että laitan nyt puudutuksen ja leikkaan vähän.
Empä kauheasti mitään siinä tilanteessa ajatellut, kuin ponnistamista ja sitä että eiköhän kätilö tiedä parhaiten kun tilanteen siellä alapäässä näkee ja varmasti kokemusta on enemmän kuin minulla.
Mulle tuli neljä tikkiä, ei ollut kipeät ja suli pois parissa viikossa ja arpi on niin pieni, ettei sitäkään huomaa ellei etsimällä halua etsiä ;)
Sitten taas tunnen kaksi tapausta(hyvän ustäväni sisko, sekä naapurini) jotka eivät episiotomiaa saaneet, toinen ei halunnut missään nimessä ja toisen lapsi tuli niin vauhdilla ettei sitä ehditty tehdä ja paikat molemmilla repesivät ja molemmat saivat yli neljätöista tikkiä sekä monen kuukauden tuskat.. :/
Että kumpi nyt on sitten pienempi paha...? :)
joo, en itsekään ole episiotomiaa vastaan, _jos_ se todella on tarpeen. sekin vain tuntuu olevan vähän turhan rutiininomainen "liukuhihnatoimenpide" nykyään. toivoisin itse saavani kätilökseni sellaisen ehkä vähän vanhemmankin, kokeneen ihmisen, joka tosiaan osaa arvioida sen tarpeen eikä tee sitä vain tavan vuoksi..
Repeämä on yleensä parempi kuin vastaavan kokoinen episiotomia. Kun kudokset repeävät, repeämä tulee kudosten suuntaisesti, kun taas episiotomiaa ei pystytä koskaan tekemään täysin kudosten suuntaisesti. Kudosten suuntainen vaurio paranee helpommin kuin ei-kudosten suuntainen vaurio. Eli repeämä paranee lähes aina paremmin kuin vastaava episiotomia.
Episiotomia ei estä repeämistä. Episiotomian lisäksi ei tule repeämiä, jos tehty leikkaus on suurempi kuin repeämä, joka olisi tullut ilman episiotomiaa. Jos episiotomia on pienempi kuin ilman sitä tullut repeämä, episiotomiahaava repeää lisää tai repeämä tulee toiseen kohtaan. Eli kun leikataan, tulee aina isompi vaurio kuin jos ei olisi leikattu.
Hyväksyttäviä perusteita episiotomialle ovat tarve saada vauva pikaisesti ulos uhkaavan happivajeen tms. takia, välilihan täydellinen tai lähes täydellinen joustamattomuus, jota esiintyy lähinnä ympärileikatuilla naisilla, ja vakavan, sulkijalihaksia vaurioittavan repeämän uhka. Episiotomian tarve on siis melko harvinaista, mutta tätä naisen sukuelinten silpomista harrastetaan edelleenkin sairaalasta riippuen hyvinkin paljon, vaikka suositukset ja järki sanoo jotain ihan muuta.
Tutustukaa aihetta käsittelevien lukuisten tutkimusten abstrakteihin vaikkapa hakemalla PubMedistä: http://www.ncbi.nlm.nih.gov/entrez .
Varmastikin episiotomia tehdään vailla minkäänlaista tarkoitusta, ihan vaan naisten kiusaksi! ;D Näin juuri!! XD
ja sairaala vain haluaa tuhlata varojaan muunmuassa puudutusaineita ihan vain tähän tarkoitukseen, että naisille tulisi mahdollisimman tuskaiset oltavat synnytyksen jälkeen! XDD
Valitan mutta, minulla kyllä episiotomia oli täysin kivuton, parani nopeasti eikä aiheuttanut ongelmia myöhemminkään. Näin myös kaikilla ystävilläni. Repeämiä ei tullut.
Ja kuten aiemmin kerroin monet repemän kokeneet voivat kertoa, sen olevan paljon kivuliaampi, paljon pidempään..
...ja mikä tämä oli?
"esiintyy lähinnä ympärileikatuilla naisilla"
Suomessa ei tehdä naisille ympärileikkauksia, SE on kivuliasta naisen silpomista vailla hyvää syytä toisin kuin episiotomia.
Kaikkien vähänkään aikaansa seuraavien luulisi olevan perillä episiotomian haitallisuudesta, niin paljon asiasta on julkaistu tieteellisiä tutkimuksia ja keskusteltu.
Jos episiotomia on se autuus ja ihanuus, niin miksi sitten sairaaloissakin alkaa nykyään olla jo suositukset, että episiotomiaa tulisi välttää? Ja miksi WHO suhtautuisi ko. toimenpiteeseen kielteisesti?
Episiotomiassa on kyse vähän samasta jutusta kuin siinä, että synnyttäjät sidotaan sänkyihin. Ei varmasti makaamista aikoinaan keksitty naisten kiusaksi, vaan sille oli perusteita. Tästä jälkimmäisestä on onnistuttu jo melko hyvin pääsemään eroon? Ja sama suuntaus on onneksi nähtävissä jo episiotomian suhteenkin.
Jos olisit lukenut viestini tarkemmin, olisit huomannut, että en suinkaan verrannut episiotomiaa naisten ympärileikkaukseen, vaan kerroin sen olevan hyväksyttävä peruste episiotomialle, koska se heikentää kudosten joustavuutta ja altistaa pahoille repeämille.
..että ketään synnyttäjää olisi nykyaikana sidottu sänkyyn.Sehän on epäinhmillistä!
Enkä ymmärrä episiotomiaa hullun lailla vastustavia ihmisiä, kun siitä ei mitän haittavaikutuksia ole ollut kenellekkään tuntemalleni synnyttäjälle...
Lähinnä kuulee vain positiivisia kommentteja nopeasta kivuttomasta toimenpiteestä ja pikaisesta paranemisesta..
Ja vaikka se tehtäisiinkin "rutiininomaisesti" Lähes kaikille -varmuuden vuoksi, niin mitä sitten, kun sillä yritetäään kuitenkin vain estää mahdollisesti paljon pahemmat repeämät..
Mieluummin minä otan vapaaehtoisesti ja vaikka vain varmuuden vuoksikin sen episiotomian ja pari tikkiä, kuin otan riskin että repeääkö paikat oikein kunnolla, niinkuin parilla tutulla..
Mielestäni käytäntö on hyvä, ja synnyttäjän parastahan siinä ajatellaan.
En minäkään ole kuullut, että ketään olisi sidottu sänkyyn, ellei ole ollut todellista tarvetta, kuten napanuoran esiinluiskahatamisvaara. Siksi kirjoitinkin, että tuosta on hyvin jo päästy eroon, vaikka se joskus oli käytäntö. Ja sitomisella en tarkoita _sitomista_ sanan varsinaisessa merkityksessä. ;)
Toivon myös, etten kuule, että kenellekään olisi tehty episiotomiaa ilman todellista tarvetta. Nuo tarpeethan tuli lueteltua jo tuolla aiemmin, eli tarve saada vauva nopeasti ulos, uhkaava paha repeämä jne.
En todellakaan perusta näkemyksiäni ainoastaan tuttujeni kokemuksiin, vaan tieteellisiin tutkimuksiin ja yleisiin suosituksiin, joita olen jokaisessa kirjoituksessani maininnutkin. Näin siksi, että tuttavapiirini on liian suppea, jotta sen perusteella voisin tehdä yleispäteviä päätelmiä.
Koska edelleen tuntuu olevan paljon ihmisiä, jotka haluavat ko. toimenpiteen siitä huolimatta, että repeäminen on _lähes_ aina parempi vaihtoehto, niin ehdotankin, että kätilöt leikkaisivat ainoastaan todellisessa tarpeessa, mutta synnyttäjällä olisi mahdollisuus episiotomiaa toivoa. Ei siis niin päin, että kätilöt leikkaavat lähes rutiininomaisesti, mutta synnyttäjällä on mahdollisuus kieltäytyä. Nykyään taitaa olla kumpaakin käytäntöä vähän kätilöstä ja sairaalasta riippuen.
Kirjoitin sillon tuonne odotuspalstalle synnytysrapsani.. En tiedä osuiko se sieltä silmääsi.
Pohdit tuossa hyvin juuri tuota, että synnytys on tehty ihmeelliseksi ja kammottavaksi asiaksi. Tuossa alempana oli se synnytyshistoria linkki ja kävin sen lukaisemassa, siitäkin tuli mieleeni että alunperin sairaalat olivat suuri helpotus äideille ja vastasyntyneille. Nyt se homma on vaan tuntunut melkein karanneen käsistä eli sairaalaa ja sen henkilökuntaa pidetään liiankin Korkea-arvoisina ja synnytystä lääketieteellisenä tapahtumana.. vaikka sitä se ei ole.
Jos haluat hallita kehoasi, kannattaa tosiaan jättää se epiduraali ottamatta. Kuten sanoitkin, et pelkää supistuskipua. Eikä kannatakaan, ei siihen kuole ja sen kerran se vaan kirpaisee (eikä välttämättä edes ole niin kauheaa).
Kätilöitten kuuluisi toimia juuri sinun toiveittesi mukaan eikä esittää omia henkilökohtaisia mielipiteitään synnytyksesi suhteen, mutta kaikki kätilöt eivät tätä muista - luulisi kuitenkin, että suurin osa kyllä. Mun kätilö sattui olemaan sellainen, että suhtautui tosi positiivisesti siihen kun en halunnut epiduraaleja sun muita. Kätilö kysyikin haluaisinko kokeilla ammetta jne - kun ei oma pää heti toiminut että olisin sitä itse hoksannut kysyä. Kannattaakin kirjata kaikki omat toiveet ihan paperille ja välilihan leikkauksenkin voi kieltää, ellei ole aivan PAKKO - niin välttää joutumisen rutiinileikattavaksi. Kyllä ne vauvat sieltä yleensä mahtuu ulos ilman leikkauksiakin (siis sen välilihan)
Noudatin sitä ohjenuoraa olla kotona niin pitkään kunnes "ei enää kestä" ja siinä lähtiessä aloin olla varma, että nyt on tosi kyseessä. Itkua pukkasi pahimpien suppareitten aikana mutta en siltikään sillä hetkellä kokenut sitä miksikään hirvittävän kamalaksi koettelemukseksi. Ja niitten tirautettujen kyynelten jälkeen sitä tottui niihin suppareihin. Sairaalassa oltiin vain se 3,5h ja tyttö syntyi, paljon kivempaa oli olla kotona mahdollisimman pitkään kuin kykkiä siellä sairaalassa. Tosin olihan siellä kiva lillua ammeessa ja hauskaa sen kokemuksen vuoksi hengailla salissa :D
juu, luin silloin kertomuksesi. ja hurrasin mielessäni ihan vain siksi, että sitähän edelsi se valtaisa kohkaus siitä kivunlievityksestä. ;)
aika hyvin on itselläni(kin) tiedossa niitä keinoja, mitkä voisivat kipuihin auttaa. lämpö (vesi jne.) auttoi ainakin todella paljon niihin loppuraskauden kivuliaisiinkin harjoitussupistuksiin. myöskin suht vapaa liikkuminen ym. olisi toivelistalla, auttaa sekin osaltaan.. paljon helpompaa näitä kyllä on miettiä näin "selväpäisenä" eikä raskauden aikaisessa ylitunteellisessa mielialassa. itseni "psyykkaamisessa" ääritilanteissa olen myös huomannut olevani melko hyvä, eiköhän sekin vaikuta jonkin verran. no, sairaalahuumoria: jos ihminen pystyy psyykkaamaan itsensä olemaan lähes syömättä viikko-/kuukausikaupalla (syömishäiriö nuorena), niin eiköhän se muutamasta tuskaisesta tunnistakin selviä. =) noista vuosien takaisista ongelmistahan tämäkin pelko juontaa kaiketi juurensa.
ajattelin kyllä sitten toisen raskauden aikana pyytää sen pelkopolikäynnin jo ihan siksikin, että luulisin siten saavani vielä vähän enemmän painoarvoa niille omille toiveilleni. yleisesti ottaen koen tärkeimmäksi toiveekseni sen, että mitään lääketieteellistä toimenpidettä/synnytyksen luonnolliseen kulkuun puuttumista ei tehdä, ellei se ole välttämätöntä. ja toivon kovasti kätilöltä sellaista ystävällistä ei-niin-mestaroivaa käytöstä. serkkuni synnyttäessä oli kätilö pyyhältänyt ovesta sisään ja sanonut, että "mitäs täällä jarrutellaan?!". vitsihän se varmaan oli, mutta ei ollut kuulemma lähes viisikiloista poikaa ponnistaessa naurattanut. :D
on muuten ollut mielenkiintoisia puolesta-vastaan -lehtijuttuja viime aikoina tuosta epiduraalista; hidastaako se turhaan monia synnytyksiä, lisää hätäsektioiden, imukuppien ym. tarvetta ja annetaanko se joissain sairaaloissa liian rutiininomaisesti. mielestäni ihan pohdinnan arvoinen seikka kaikille. en ainakaan itse edes kuvittele, etteikö synnyttäminen sattuisi - mutta se ei todellakaan kestä ikuisesti. ja kestän melkein mitä tahansa kipua mieluummin kuin annan työntää sen neulan selkääni uudelleen. oli kyllä sen verran kamala kokemus, siihen kun ei edes osannut varautua, että juuri minulle sen puudutuksen laittaminen olisi uskomattoman hankalaa..
Ensiksikin.. Synnytys on maailman Luonnollisin Asia:) Kuinka monta synnytystä tapahtuukaan päivässä ja kuinka monessa tapahtuu jotain kamalaa...?:)
Olen tosin vasta ensimmäiseni synnyttänyt:)
Minä en jännittänyt tai pelännyt...reippain mielin lähdin synnärille..siellä vasta ensimmäisen kovan supistuksen tullessa, aloin itkeä ja nauraa...kun en tiennyt miltä minusta tuntuu...
Siinä sitten kätilö ohjasi minut ja mieheni synnytyssaliin..siellä sitten naukkailin ilokaasua omaksi ja mieheni iloksi:) kipua se ei lievittänyt mutta keskityin siinä vaiheessa ihan vaan hengittämään sitä kaasua..auttoi kun mieheni keinutteli minua keinutuolissa ja sanoi aina milloin hengitän sisään ja milloin ulos ja silitteli... :)
Kivut alkoivat koventua ja pyysin epiduraalia...noh kätilö totesi että joudun odottamaan kun anestesialääkäri oli juuri leikkaussalissa...ei haittaa, totesin vaan..ei kivut vielä NIIN kovat olleet..ja phah, meni puoli tuntia, ja lääkäriä ei kuulunut...ja kivut vaan kovenivat..loppupeleissä synnytin ilman epiduraalia ti ilman mitään.. annoin vaan mennä, kätilöt tekivät mitä tekivät, minä vaan ponnistelin tai olin ponnistamatta.Lopulta poika syntyi imukupilla kun sydänäänet heikkenivät..neuvolassa kysyttiin että jäikö minulle imukupista traumoja mutta eäh, miksi olisi jäänyt kun en muustakaan synnytyksestä tiedä..
Neuvona, jos vaan yhden synnyttäneenä saan sellaisen antaa..Jos olet ensikertaa synnyttämässä alateitse, anna kätilöiden tehdä tehtävänsä ja mene sinä vaan mukana..kun et yhtään tiedä mitä tapahtuu ja miten menee jos ensimmäinen kerta tuli sektiolla...
En tiedä mistä päin olet ja missä aiot synnyttää, mutta ainakin Tammisaaressa on mahdollisuus synnyttää luonnonmukaisemmin kuin uudellamaalla esim Jorvissa tai Naistenklinikalla...
Mulla lähti ensisynnytys käyntiin oikein ryminällä.Ei ollut ollut mitään kivuliaita suppareita koskaan aiemmin ja ensimmäisestä kipeästä supistuksesta meni 8 tuntia ja vauva oli jo pihalla.. :)
Olin silloin ennen itsekin ajatellut kun kivunsietokykyni on aina ollut todella hyvä ja henkisesti olen päättäväinen ja vahva ihminen, mutta piikkejä kammoan, että kyllä minä mieluummin ne supparit kestän kun sen epiduraalipiikin...
Väärässä olin. Ensimmäinen supistus oli vielä ihan ookoo ja mietin että olikohan tämä nyt supistus. Toisen kohdalla (se tuli kymmenen minuuttia myöhemmin) haukoin jo vähän henkeä, mutta ajattelin ettei se nyt niin paha ollut, mutta sitten olo ei ihan palautunutkaan enää normaaliksi vaan polte jatkui ja kun kolmen minuutin päästä uusi supistus tuli oksensin jo kivusta... :/ SItten huusin miehelle että nyt mentiin ja lujaa! ;D
Autossa kipu hiema hellitti kun sai istua ja siihen todellakin turtui ja tottui.Taas ajattelin että kyllähän tämä tästä..
Synnytys vastaanotossa vaihdettiin vaatteet ja kuunneltiin sydänäänet vauvalta ja peräruiskeen (ja vessakäynnin ja oksentelun) jälkeen sitten sainkin jo siirtyä suoraan synnytys saliin. Tässä vaiheessa vielä kävelykin onnistui..
Siellä kätilö (joka oli aivan ihana koko synnytyksen ajan )kysyi mikä on olo ja haluanko epiduraalin, sanoin että tahdon, vaikka piikki vielä vähän kammottikin. Ilokaasua otin siinä odotellessani ja puolen tunnin päästä olin jo valmis ottamaan ihan minkäkokoisen piikin tahansa, kun polte oli niin kauhea, että tuntui että taju lähtee.. Olin kuulemma (mieheni sanoi)ihan kalpea ja minulle nousi kuumekin..
Lapsen päähän laitettiin sellainen johto tarkkailua varten ja ennen sitä lapsivedet tietenkin puhkaistiin.
Kun anestesialäälkäri kävi, en edes juuri huomannut mitään, ja sen jälkeen pikkuhiljaa kipu lieveni ja lopulta katosi kokonaan. Sitten torkahdin, olin niin poikki enkä ollut nukkunut edellisenä yönä lainkaan..
Siinä sitten lepäilin ja kerran pyysin lisää puudutusta. Kätilö kävi aina välillä tarkistamassa tilanteen ja sitten hän vain sanoi
että että paikat ovatkin jo auki ja kun seuraavaa supistus tulee, voit alkaa ponnistamaan. Ollin ihan äimänä, että joko nyt?
Ponnistusvaihe kesti noin 20 minuuttia. Ongelmallista vain oli etten tuntenut supistuksia juurikaan, kun epiduraali vaikutti vielä. Supistukset näin kyllä monitorista, mutta en itse tuntenut niitä :D (onneksi..;))
Ponnistusvaihe oli melko kivuton. Vain hetkeksi tuntui kipua ja teki mieli lopettaa ponnistaminen, mutta sitten se meni ohi ja pian lapsi jo pullahtikin ulos.
Näin jälkeempäin ajatellen(ja silloinkin )kaikki kävi tosi helposti, eikä jäänyt mitään traumoja.
Muistan vain miettineeni, että "tässäkö se nyt sitten oli?" :)"eikö tuon pahempaa?" ja "joko saa nukkua" ;D (oli loppuraskkaudessa paljon unettomia öitä...)
Jokainen synnytys on erilainen mutta suurin osa menee hyvin ja vähän "kuin itsestään"..
Jälkeenpäin mietittynä (ja silloinkin jo mietin) siitä todellakin on nostettu ihan liian suuri haloo..
On hyvä tietää riskit ja olla realistinen (kipu EI ole verrattavissa menkkakipuihin!;))Mutta pelätä sitä ei tarvitse!
No itse en "valmentautunut" synnytykseen mitenkään (olen ensisynnyttäjä) joten täysin lähdin soitellen sotahan. Alkuraskaudessa olin epiduraalivastainen, mutta loppuraskaudestani mieleni muuttui ja ajattelin, että jos synnytyskipuihin on helpotusta saatavilla, niin miksi en ottaisi sitä vastaan. Synnärillä kätilö kysyi, miten olen suunnitellut synnytystä yms. ja vastasin, etten ole suunnitellut. Kipuja siedän niin pitkään kun pystyn ja sitten varmaankin haluan turvata epiduraaliin. Aluksi siis käytin pehmeitä kivunlievityksiä ammetta ja liikettä. Ammeen jälkeen sainkin epiduraalin ja itseasiassa kaikki se aika aina ponnistusvaiheeseen saakka oli odottelua ilman suurempaa kipua. Torkuttiin miehen kanssa ja juteltiin niistä näistä.
Ponnistusvaiheessa jouduin hakemaan asentoni itse, kun kätilön neuvomissa en saanut ponnistusvoimaa lantioon. Ponnistusvaihe oli se vaikein, vaikka sekin siis hyvin ja ongelmitta sujui. Minulle tehtiin episiotomia ja en kokenut sitä mitenkään negatiivisena,päin vastoin. Se ei sattunut tehtäessä, tikkaus vähän kirpaisi, mutta pystyin istumaan kovalla alustalla heti synnytyksen jälkeen, wc-käynnit sujuivat hyvin, seksiäkin harrastettiin 2 vkoa synnytyksestä ja liikuin ja tein kotitaloustöitä heti kotiuduttuani.
Semma summarum, synnytys oli positiivinen kokemus ja kivut eivät olleet niin kovat kuin luulin. Palkintokin oli aivan ihana:) Kaikkea voi sattua kaikkialla. Voit kävellä lähikauppaan ja jäädä auton alle matkalla, josta koituu valtavat leikkakukset ja infernaaliset kivut. Suurin osa ihmisistä kuitenkin hoitaa kauppareissunsa ilman ongelmia. Sama pätee synnytykseen. Älä mieti, äläkä suunnittele liikaa. Luota itseesi ja sinua avustavaan henkilökuntaan. Naiset ovat synnyttäneet kautta aikojen ja nykyisin synnytetään turvallisimmissa mahdollisissa ympäristöissä.
Olen ensikertalainen. Kuulin kaikenlaisia kauhutarinoita synnytyksestä, joten ajattelin että kaikki ongelmat tulevat minun kohdalleni. Toisin kävi. Lapsivedet meni kotona yöllä, supparit alkoivat, kun olivat n. 5 min. välein lähdettiin sairaalaan. Huom! Kotona en syönyt enkä juonut mitään - ja vielä perillä peräruiske, kehossa ei ole ylimääräistä tavaraa, se auttoi. Luin Malla Rautaparran Kantamisen kausi odotusaikana. Sieltä nappasin vinkit: ota kipu vastaan, liikuta lantiota, ole pystyssä. Painovoima hoitaa homman. Keskityin kivun vastaanottamiseen, kropan rentouttamiseen - kivut olivat todella pahoja, mutta sen kesti. Annoin mennä ilman kivunlievitystä ja minun kohdallani se nopeutti synnytystä. Klo 7 jälkeen oltiin sairaalassa, puol 11 10 pisteen poika oli syntynyt. Mitään ei ehditty käyttää eikä edes miettiä, lämpöpussia, jakkaraa, palloa, musiikkia...keskityin vain kipuun ja rentoutumiseen ja siinä kaikki. En varmaan edes koko aikana puhunut mitään, "lauloin" valitin annoin äänen tulla suppareiden aikana.
Ihana kätilö ponnistusvaiheessa oli sen purjehduksen kapteeni. Kuuntelin hänen neuvojaan, ja kaikki kiitos hänelle. Synnytyksestäni jäi itselle tosi hyvä mieli! Näin vaan sattui kohdalleni, olin siinä onnekas. Luonto hoitaa... ja kätilö ohjaa.
Eli mie kans jätin sen synnytyksen vatvomisen tietoisesti vähemmälle, enkä suunnitellu sen kummemmin kuin, että mitä ois kiva kokeilla..mm.synnytysjakkara.. Eipähän tullu mitään sen kummempia pettymyksiä, kun ei ollut tarkkoja suunnitelmia homman kulkusta, mutta se kannattaa tehdä selväksi kätilöille ja tukijalle, mitä ITSE HALUAA. Mulla ainaki se tilanne kertoi, missä asennossa oli hyvä työstää. Ja kätilön hyvillä ohjeilla tää ensikertalainen selvis 7min ponnistusvaiheella ja 1 tikillä!! :) Vaikka itsestä tuntui, että sitä päätä synnytettiin miljoona kertaa ja joka paikka repeää..
Eli mulle ei tehty empparia..
Ei sinulla ole mitään hätää jos kestät supistukset. Viime minuuttien supistukset ovat sitä luokkaa ettei sanat riitä kuvaamaan. Kyllä se siitä. Synnytin isäinpäivänä neljännen lapseni ja taas kerran ihan luomuna vaikka en mielestäni siedä kipua ollenkaan.Ensimmäisellä kerralla pyysin ja sain kaikenmaailman puudutukset ja aquarakkulat selkään, ilokaasusta vedin aika tujut mutta yhtälaista tuskaa se oli kuin toisellakin kertaa ilman mitään lääkkeitä. Kyllä se vaan on niin että kivulla pitää synnyttämän. Kuulin muuten harvinaisen jutun, joka on ihan tosi, tuttavani vaimo sai toisen lapsensa, ekan sektiolla, tämä piti tulla normaalisti. Kohtu repes leikkaushaavasta ja sekunneista oli kiinni että selvisivät hengissä.
Ensin kuukautis kivut,jotka kuulemma joillakin ovat aivan hirvittäviä,sitten eka kerta joka ainakin puheiden mukaan mukaan sattuu ihan SAATANASTI vielä viikkoja sen jälkenkin,niin ja sitten tietekin synntys.Ensin pitkä uuvuttava raskaus jonka alussa on helvetin moista pahoinvointia,ja sitten synnytys johon liittyy kaikkia inhottavia juttuja,peräruiskeet ja sen semmoiset ja ne kivut...niistä ei varmaan tarvitse puhuakaan.Onko se tämän arvoista,tarkoitan lsääntyminen,varsinkin kun nainen saa kestää kaikki kivut ja mies vain nauttii?