Antipsychiatry Books

"Psykiatrian uskomattomimmat kommentit"

Nyt tietysti voisi kaivaa jostain jokin yksittäistapaus ja tehdä sen kautta yleistys psykiatrian järjenjuoksusta mutta se olisi epäreilua kritiikkiä joka epäuskottavana valuisi kuin vesi hanhen selästä. Toki kärjistystä ja yksinkertaistusta voi käyttää, kunhan se on avointa ja selventää asiaa. Kyllähän yksittäistapaukset ovat usein hätkähdyttäviä ja ne kertovat psykiatriasta sellaista mitä yleisellä tasolla pysymällä ei kerrota, nimittäin asian inhimillisen puolen. Psykiatrian kommentit, toimenpiteet ja vallankäyttö riippuu systeemin maailmankuvasta. Ihmisen maailmankuvahan ei ole riippuvainen pelkistä aistihavainnoista vaan myös suuresti siitä miten ihminen ne itselleen selittää tai jopa torjuu mielestään. Selittämiseen taas vaikuttaa edelliset aistihavainnot ja niiden selittäminen ja näin syntyneet asenteet. Psykologia on eräänlainen ismi eli opillinen rakennelma joka tässä tapauksessa pyrkii selittämään "hulluksi" leimatun persoonaa ja käyttäytymistä.

Itselläni on todella pitkät ja karvaat kokemukset sosiaali ja mielenterveysalan viranomaisista.

Pakkoauttajat pyrkivät saamaan lausunnoistaan mahdollisimman uskottavia (kaikkien mahdollisten lausunnon vastustajien silmissä) mikä on aivan eri asia kuin pyrkimys totuuteen. Äkkiä vilkaisten väitteen uskottavuus on sama kuin totuus, mutta tarkemmin katsottuna ne ovat kuitenkin aivan eri asiat. Epäuskottavakin väite voi olla tosi tai päinvastoin. Psykiatria käyttää hyväkseen ihmisten uskomatonta hyväuskoisuutta. Kaikkihan sanovat että mainosten väitteet ovat typeriä ja sanovat etteivät usko niihin mutta mainosviesti kuitenkin on uskottava ainakin monien silmissä koska se lisää tavaran myyntiä. Jokuhan ne tavarat aina ostaa. Mainoksethan erottuvat artikkeleista ja ohjelmista ja pääosa yleisöstä tietää mainostajan kaupalliset tarkoitusperät, tarkoitusperät jopa myönnetään julkisesti. Niin vain avoin ja räikeä valhe uppoaa itseään järkevänä pitävään yleisöön. Mainonta ei vetoakaan yleisön järkeen vaan haluihin, toiveisiin ja pelkoihin. Mainoksessa ja propagandassa järki on vain ohut pintakerros. Mainoksen teho perustuu etupäässä toistoon. Mainontakin on tavallaan propagandaa mutta mainonnalla on puhtaan kaupalliset tavoitteet toisin kuin propagandalla on tavoitteena vallan kahminta ja säilyttäminen omaa uskottavuutta lisäämällä. Mainonta on avointa mutta propaganda on usein naamioitu puolueettomaksi tiedoksi, tosin vaihtelevalla menestyksellä. Miten yleisö voisi torjua psykiatrian propagandan kun se ei pysty torjumaan mainontaakaan?

Propagandalla pyritään vaikuttamaan pakkoautettuun ja hänen potentiaalisiin liittolaisiinsa ennen toimenpidettä, erityisesti toimenpiteen aikana ja toimenpiteen jälkeen. Pakkoauttajat pyrkivät riisumaan vihollisensa aseista manipuloimalla uhriaan hyväksymään kohtelunsa eli "autetaan häntä tiedostamaan ongelmansa". Propagandalla pyritään siihen että kaikki taimenpiteestä tietävät pitäisivät sen oikeutusta itsestäänselvyytenä. Mikäli uhri uskoo psykologiseen propagandaan hän pitää toimenpidettä aiheellisena koska kokee jotenkin epäonnistuneensa elämässään tai edellisessä hoidossa. Näin uhrin itseluottamus ja itsetuntu tuhoutuu pikkuhiljaa mikä edelleen riisuu häntä aseista ja kaiken lisäksi sotkee uhrin elämän, jolloin pakkoauttajat pitävät sotkua uuden ja jo tehdyn toimenpiteen perusteena. Kun propagandaa syötetään pienen piirin keskustelutilanteissa on kyse manipuloinnista, mikä onkin tehokkaampaa kuin yksisuuntainen viestintä. Manipuloinnissa uhrin asenteet ja mielipiteet muuttuvat ajan kanssa pikkuhiljaa ja huomaamatta. Usein manipulointi on ainut viite tulevasta toimenpiteestä, sillä liian usein pakkoauttaminen tulee yllätyksenä. Siksipä propagandaa pitäisikin osata lukea rivien välistä.

Yleensä psykologisessa propagandassa pyritään saamaan kohde samaistumaan pakkoauttajiin. "Mutta enhän minä nyt sellainen ole", tuumii kansalainen kun arvelee saavansa epäilyn omasta mielenterveydestään.

Yleensä ristiriidat johtuvat erilaisessa asemassa olevien tai erilaisten ihmisten kohtaamisesta. Kaikissa ristiriitatilanteissa on aina kolmenlaisia intressejä: yhdensuuntaisia, vastakkaisia ja ei-vastakkaisia. Mielisairaalan intressit pakkohoidossa ovat raha ja valta. Sosiaalivaltiossa kansalaisen ja pakkoauttajan väliset intressiriistiriidat ovat kuitenkin tabu koska lain mukaan pakkoauttajan pitäisi olla pakkoautetun pyyteetön edun ajaja. Psykiatrisen henkilöstön mukaan mielisairaaloiden (epäasialliset) hoitomenetelmät ovat se kuuluisa "potilaan etu". Sanan potilas kohdalla on lapsi kun kyse on lastensuojelusta tai vanki kun kyse on vankeinhoidosta. Potilaan etu voi tarkoittaa mitä hyvänsä ja voi olla mitä milloinkin ja se on pakkoautetusta pelottavaa sillä koskaa ei voi olla varma siitä onko hyväksytty. Näin varsinkin siinä tapauksessa että pakkoauttajaan kiintyy ja samaistuu. Heillä on tapana kursailematta muutella pelisääntöjä eli "potilaan etua" kulloisenkin pelitilanteen mukaan omaksi edukseen. Mielisairaaloissa nimittäin "potilaan etu" menee lakien edelle. Lakipykälät eivät heitä muutoinkaan pidättele lakeja voi tulkita tosi omituisesti ja laissa on porsaanreikiä jotka systeemi kyllä tarkoin tuntee. Olen huomannut että psykologian avulla voi selittää mustan valkoiseksi tai valkoisen mustaksi, aina sen mukaan mikä on systeemille kulloinkin eduksi. Mielisairaaloilta on turha odottaa hyvää tahtoa koska kansalaisella on hyvin vähän mitä tuoda neuvottelupöytään.

Pakkoauttajista selviää kaikkein parhaiten kun pitää psykologiaa humpuukkina. Psykologia ei ole mikään mielisairaalan moraali tai muukaan toiminnan este vaan selittelyn väline.

Viranomaisia ei koskaan kannata pitää ystävänään, heille ei pidä kertoa omista tai lähipiirin asioista tai oikeastaan kenenkään asioista, varsinkaan yksityisasioista, yhtään mitään, ei positiivista, ei negatiivista, ei neutraalia sillä papereihin laitetaan vain kulloistakin tarkoitusperää puoltavat seikat usein vielä pahoin väritettynä. Yleensä he pyrkivät antamaan ihmisistä niin negatiivisia määritelmiä kuin suinkin, jotta tulevaisuuden pakkotoimenpitetiden kiistäminen olisi mahdollisimman vaikeaa. Tämän vuoksi pakkotoimet seuraavat toisiaan usein koko ajan paheten, tämän vuoksi varhainen puuttuminen ja runsas avohoito vastoin julkilausumia lisää laitoshoitoa pitkällä tähtäimellä. "Todisteet" ongelmista antavat myös valtaa.

Eräs tärkeä rajoite systeemillä kuitenkin on: kiinni ei saa jäädä. Onhan selvää että kun syytetään toista jostain niin silloin pitää olla mahdollisimman pitävää näyttöä, muutoin menee uskottavuus. Psykologiassa uskottavuus perustuu mainoksen uskottavuuden lisäksi mm. epäsuoraan pakkoauttamisella uhkaamiseen. Ollaan siinä ristiriitaisessa tilanteessa jossa kansalaisella on käännetty todistustaakka mielenterveytensä suhteen eli jos on joutunut systeemin hampaisiin niin on koko ajan kyettävä todistamaan olevansa mieleltään terve mutta pakkoauttajalla sen sijaan ei ole velvollisuutta todistaa kenenkään hulluutta oikeastaan missään vaiheessa vain laissa määrätty velvollisuus "auttaa mielisairaita". Lain mukaan pakkoauttaja vain toteuttaa kansalaisen perustuslaissa mainittua oikeutta saada hoivaa "kun hän ei sitä itse kykene vaatimaan". Psykologian mukaan hoitovastaisuus on sairautta ja sairaus syy hoitoon. Jos yhdessä virkavelvollisuuden laiminlyönnissä on suurempi riski kuin kaikissa tarpeettomiksi osoitetuissa tutkimuksissa yhteensä, niin silloin virkamies turvaa selustansa olemalla yli-innokas pakkoauttaja. Lain mukaan pakkoauttaja ei olekaan riidassa pakkoautetun kanssa. Lain mukaan pakkoauttaja voi tehdä pitkän listan melko rankkojakin toimenpiteitä (tutkimuksia) ilman että saisi mitään näyttöä avun tarpeesta, "tässähän on vain tutkittu avun tarvetta". Usein tälläinen kiusanteon kierre voi jatkua vuosia tai vuosikymmeniä. Rikokseen syyttömäksi todettu tutkintavanki voi saada valtiolta korvauksia, "rautarahoja", mutta psykiatrisessa tarkkailussa mieleltään terveeksi todettu ei saa mitään, korkeintaan hoitolaskun peräänsä.

Tapaus Ritva Salunen

Toimenpiteistä ja vallan väärinkäytöksistä löytyy tietoa hakusanalla "Ritva Salunen". Jyväskyläläinen lastenlääkäri Salunen syytti erästä poliisia tyttäreensä sekaantumisesta ja eräitä lastenpsykiatreja pedofiilin suojelusta, systeemi rankaisi Salusta (ja tytön äitiä) kuukausien mittaisella pakkohoidolla Vanhassa Vaasassa. Hoidon virallinen syy oli pedofiliaharhat. Mielisairaala piti siis itsestään selvänä että sekaantumista ei tapahtunut vaikka Salunen on lastenlääkäri eli alan asiantuntija joka osaa nähdä sekaantumisen merkit. Ylipäänsä insesmitapauksissa on vaikeaa varmuudella sanoa tapahtuiko sekaantumista vai ei, pedofiililla on ihmeellinen kyky valehdella ja pettää niin lapsia kuin viranomaisia. Insesmitapauksissa epärehellisillä psykiatreilla on mahdollisuus valemuistojen istuttamiseen:

http://www.uut.fi/falsems.html

Oikeudessa sana sanaa vastaan -tilanteet ovat hankalia. Kumpi onkaan oikeassa? Oikeuden periaatteisiin kuuluu vapauttaa syytetty epäselvissä tapauksissa, jottei tapahtuisi oikeusmurhaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että oikeuden päätös todistaisi Salusen arviointikyvyttömäksi. Jos sille linjalle mennään niin silloin kukaan muu paitsi selustansa psykiatreilta täysin suojannut (heitä on aika vähän) voisi viedä riitojansa oikeuteen tai voisi puolustaa siellä kantaansa joutumatta vaikeuksiin. Salusen tapaus osoitti että kun viranomaisen sana on kansalaisen sanaa vastaa, viranomaisen sana voittaa aina olipa se millainen tahansa.

On todella valitettavaa että erään ammattikunnan juoksentelu pitkin katuja estää kunnon kansalaisten ruumiillisen koskemattomuuden toteutumisen. Onko kukaan merkittävä politiikko sanoutunut irti väärinkäytöksistä?

Kysymys:"Millaisia ovat psykiatrian uskomattomimmat kommentit"

Aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kirjan. Nyt tietysti voisi kaivaa jostain jokin yksittäistapaus ja tehdä sen kautta yleistys psykiatrian järjenjuoksusta mutta se olisi epäreilua kritiikkiä joka epäuskottavana valuisi kuin vesi hanhen selästä. Toki kärjistystä ja yksinkertaistusta voi käyttää, kunhan se on avointa ja selventää asiaa. Kyllähän yksittäistapaukset ovat usein hätkähdyttäviä ja ne kertovat psykiatriasta sellaista mitä yleisellä tasolla pysymällä ei kerrota, nimittäin asian inhimillisen puolen. Psykiatrian kommentit, toimenpiteet ja vallankäyttö riippuu systeemin maailmankuvasta. Ihmisen maailmankuvahan ei ole riippuvainen pelkistä aistihavainnoista vaan myös suuresti siitä miten ihminen ne tulkitsee tai jopa torjuu mielestään (mikä onkin psykiatriassa yleistä). Tulkintaan taas vaikuttaa edelliset aistihavainnot ja niiden tulkinta ja näin syntyneet asenteet.

Psykologia on uskomus; eräänlainen ismi eli opillinen rakennelma joka tässä tapauksessa pyrkii selittämään "hulluksi" leimatun persoonaa ja käyttäytymistä. Hulluus on sovinainen käsite, sen sisältö riippuu kulttuurista eli arvoista ja asenteista. Jopa kansainväliset tautiluokitukset (IDC 10) ovat kansainvälisen psykiatriliiton (tai jotain sinne päin) äänestyksin vahvistamia. Totuus ei ole huutoäänestyksen tulos. Mikään ei takaa että diagnoosin perustelut olisivat eri potilaille yhdensuuntaisia tai edes ristiriidattomia keskenään sillä potilasasiakirjat ovat salaisia, niitä ei saa edes potilas itse edes hoidon jälkeen vaikka laki tiedonsaantioikeuden takaakin. Hulluus voi siis tarkoittaa mitä tahansa. Pakkoauttajista selviää kaikkein parhaiten kun pitää psykologiaa humpuukkina. Psykologia ei ole mikään mielisairaalan moraali tai muukaan toiminnan este vaan selittelyn väline. Psykiatriassa totuus on pelkkä sivuseikka, asiat pitää selittää niin että selitys palvelee systeemin tarkoitusperiä. Tarkoitusperistä ehkä tärkein on erehtymättömyyden illuusion ylläpitäminen. Se nähdään edellytyksenä muille tarkoitusperille eli rahan ja vallan kahmimiselle. Kun viranomainen on kerran tehnyt päätöksen tai toimenpiteen, sen virheettömyyttä ei saa kyseenalaistaa, kritiikkiä pidetään yhteiskuntasopimuksen irtisanomisena. Medikalisaatiokeskustelu on ainut sallittu kritiikin muoto. Ei riitä että systeemille on uskollinen, sen virheille ja puutteille pitää olla sokea. Erehtymättömyyttä pidetään psykiatrian oikeutuksena nykyiseen kiistattomaan valtaan. Toisaalta monien, varsinkin psykiatrisen henkilökunnan, itsetunto on rakentunut kaikkitietämisen petoksen varaan. He uskottelevat itselleen ja muille tietävänsä, osaavansa ja ymmärtävänsä kaiken. Kuitenkin he syvällä sisimmässään tietävät ettei näin ole ja se tekee heistä perin epävarmoja kaikentasoisen kritiikin edessä.

Pakkoauttajat pyrkivät saamaan lausunnoistaan mahdollisimman uskottavia (kaikkien mahdollisten lausunnon vastustajien silmissä) mikä on aivan eri asia kuin pyrkimys totuuteen. Äkkiä vilkaisten väitteen uskottavuus on sama kuin totuus, mutta tarkemmin katsottuna ne ovat kuitenkin aivan eri asiat. Epäuskottavakin väite voi olla tosi tai päinvastoin. Psykiatrian uskottavuus ei perustu koeteltuun totuuteen tai johonkin huikean nerokkaaseen petokseen vaan se käyttää hyväkseen ihmisten uskomatonta hyväuskoisuutta. Otetaampa esimerkki. Kaikkihan sanovat että mainosten väitteet ovat typeriä ja sanovat etteivät usko niihin mutta mainosviesti kuitenkin on uskottava ainakin monien silmissä koska se lisää tavaran myyntiä. Jokuhan ne tavarat aina ostaa. Mainoksethan erottuvat artikkeleista ja ohjelmista ja pääosa yleisöstä tietää mainostajan kaupalliset tarkoitusperät, tarkoitusperät jopa myönnetään julkisesti. Niin vain avoin ja räikeä valhe uppoaa itseään järkevänä pitävään yleisöön. Mainonta ei vetoakaan yleisön järkeen vaan haluihin, toiveisiin ja pelkoihin. Mainoksessa ja propagandassa järki on vain ohut pintakerros. Mainoksen teho perustuu etupäässä toistoon. Mainontakin on tavallaan propagandaa mutta mainonnalla on puhtaan kaupalliset tavoitteet toisin kuin varsinaisella propagandalla on tavoitteena vallan kahminta ja säilyttäminen omaa uskottavuutta lisäämällä. Mainonta on avointa mutta propaganda on usein naamioitu puolueettomaksi tiedoksi, tosin vaihtelevalla menestyksellä. Miten yleisö voisi torjua psykiatrian propagandan kun se ei pysty torjumaan mainontaakaan? Virheellisellä argumentoinnilla voidaan mikä tahansa tolkuton väite saada kuulostamaan todelta, mutta ei muuttumaan todeksi:

http://keskustelu.skepsis.fi/html/virhelista.htm

Varsin yleistähän on että psykiatri sanoo: 1) "Ei se ole totta koska sen sanoi hullu", henkilöä vastaan hyökkääminen. 2) "ainahan hullut tekevät virallisia valituksia", olkinukke. 3) "Mutta kun osastolääkäri sanoi niin", asiaton auktoriteettiin vetoaminen. "Turhaan sinä mihinkään valitat, ei sinua kukaan usko", vetoaminen yleiseen mielipiteeseen.

Propagandalla pyritään vaikuttamaan pakkoautettuun ja hänen potentiaalisiin liittolaisiinsa ennen toimenpidettä, erityisesti toimenpiteen aikana ja toimenpiteen jälkeen. Pakkoauttajat pyrkivät riisumaan vihollisensa aseista manipuloimalla uhriaan hyväksymään kohtelunsa eli "autetaan häntä tiedostamaan ongelmansa". Manipulointi perustuu tunteitten, ajatusten, käyttäytymisen ja tiedonsaannin hallintaan. Manipuloinnin pyritään tekemään salaa ja sen todellisia tarkoitusperiä ei paljasteta. Propagandalla pyritään siihen että kaikki taimenpiteestä tietävät pitäisivät sen oikeutusta itsestäänselvyytenä. Mikäli uhri uskoo psykologiseen propagandaan hän pitää toimenpidettä aiheellisena koska kokee jotenkin epäonnistuneensa elämässään tai edellisessä hoidossa. Näin häpeätyrkytys tuhoaa uhrin itseluottamuksen ja itsetunnon pikkuhiljaa mikä edelleen riisuu häntä aseista ja kaiken lisäksi sotkee uhrin elämän, jolloin pakkoauttajat pitävät sotkua uuden ja jo tehdyn toimenpiteen perusteena. Psykiatrian mukaan hoidossa ei koskaan ole mitään vikaa, sillä viranomainen on erehtymätön. Propagandan syöttäminen pienen piirin keskustelutilanteissa on tehokkaampaa kuin yksisuuntainen viestintä. Manipuloinnissa uhrin asenteet ja mielipiteet muuttuvat ajan kanssa pikkuhiljaa ja huomaamatta. Usein manipulointi on ainut viite tulevasta toimenpiteestä, sillä liian usein pakkoauttaminen tulee yllätyksenä. Siksipä propagandaa pitäisikin osata lukea rivien välistä.

Psykologisessa propagandassa kohde pyritään saamaan samaistumaan pakkoauttajiin.
"Mutta enhän minä nyt sellainen ole", tuumii kansalainen kun arvelee saavansa epäilyn omasta mielenterveydestään.

Itselläni on todella pitkät ja karvaat kokemukset sosiaali ja mielenterveysalan viranomaisista.

Yleensä ristiriidat johtuvat erilaisessa asemassa olevien tai erilaisten ihmisten kohtaamisesta. Kaikissa ristiriitatilanteissa on aina kolmenlaisia intressejä: yhdensuuntaisia, vastakkaisia ja ei-vastakkaisia. Mielisairaalan intressit pakkohoidossa ovat raha ja valta. Sosiaalivaltiossa kansalaisen ja pakkoauttajan väliset intressiriistiriidat ovat kuitenkin tabu koska lain mukaan pakkoauttajan pitäisi olla pakkoautetun pyyteetön edun ajaja. Psykiatrisen henkilöstön mukaan mielisairaaloiden (epäasialliset) hoitomenetelmät ovat se kuuluisa "potilaan etu". Sanan potilas kohdalla on lapsi kun kyse on lastensuojelusta tai vanki kun kyse on vankeinhoidosta. Potilaan etu voi tarkoittaa mitä hyvänsä ja voi olla mitä milloinkin ja se on pakkoautetusta pelottavaa sillä koskaa ei voi olla varma siitä onko hyväksytty. Näin varsinkin siinä tapauksessa että pakkoauttajaan kiintyy ja samaistuu. Heillä on tapana kursailematta muutella pelisääntöjä eli "potilaan etua" kulloisenkin pelitilanteen mukaan omaksi edukseen. Mielisairaaloissa nimittäin "potilaan etu" menee lakien edelle. Lakipykälät eivät heitä muutoinkaan pidättele lakeja voi tulkita tosi omituisesti ja laissa on porsaanreikiä jotka systeemi kyllä tarkoin tuntee. Olen huomannut että psykologian avulla voi selittää mustan valkoiseksi tai valkoisen mustaksi, aina sen mukaan mikä on systeemille kulloinkin eduksi. Mielisairaaloilta on turha odottaa hyvää tahtoa koska kansalaisella on hyvin vähän mitä tuoda neuvottelupöytään.

Viranomaisia ei koskaan kannata pitää ystävänään, heille ei pidä kertoa omista tai lähipiirin asioista tai oikeastaan kenenkään asioista, varsinkaan yksityisasioista, yhtään mitään, ei positiivista, ei negatiivista, ei neutraalia sillä papereihin laitetaan vain kulloistakin tarkoitusperää puoltavat seikat usein vielä pahoin väritettynä. Yleensä he pyrkivät antamaan ihmisistä niin negatiivisia määritelmiä kuin suinkin, jotta tulevaisuuden pakkotoimenpitetiden kiistäminen olisi mahdollisimman vaikeaa. Tämän vuoksi pakkotoimet seuraavat toisiaan usein koko ajan paheten, tämän vuoksi varhainen puuttuminen ja runsas avohoito vastoin julkilausumia lisää laitoshoitoa pitkällä tähtäimellä. "Todisteet" ongelmista antavat myös valtaa.

Eräs tärkeä rajoite systeemillä kuitenkin on: kiinni ei saa jäädä. Onhan selvää että kun syytetään toista jostain niin silloin pitää olla mahdollisimman pitävää näyttöä, muutoin menee uskottavuus. Psykologiassa uskottavuus perustuu mainoksen uskottavuuden lisäksi mm. epäsuoraan pakkoauttamisella uhkaamiseen. Ollaan siinä ristiriitaisessa tilanteessa jossa kansalaisella on käännetty todistustaakka mielenterveytensä suhteen eli jos on joutunut systeemin hampaisiin niin on koko ajan kyettävä todistamaan olevansa mieleltään terve mutta pakkoauttajalla sen sijaan ei ole velvollisuutta todistaa kenenkään hulluutta oikeastaan missään vaiheessa vain laissa määrätty velvollisuus "auttaa mielisairaita". Lain mukaan pakkoauttaja vain toteuttaa kansalaisen perustuslaissa mainittua oikeutta saada hoivaa "kun hän ei sitä itse kykene vaatimaan". Psykologian mukaan hoitovastaisuus on sairautta ja sairaus syy hoitoon. Jos yhdessä virkavelvollisuuden laiminlyönnissä on suurempi riski kuin kaikissa tarpeettomiksi osoitetuissa tutkimuksissa yhteensä, niin silloin virkamies turvaa selustansa olemalla yli-innokas pakkoauttaja. Lain mukaan pakkoauttaja ei olekaan riidassa pakkoautetun kanssa. Lain mukaan pakkoauttaja voi tehdä pitkän listan melko rankkojakin toimenpiteitä (tutkimuksia) ilman että saisi mitään näyttöä avun tarpeesta, "tässähän on vain tutkittu avun tarvetta". Usein tälläinen kiusanteon kierre voi jatkua vuosia tai vuosikymmeniä. Rikokseen syyttömäksi todettu tutkintavanki voi saada valtiolta korvauksia, "rautarahoja", mutta psykiatrisessa tarkkailussa mieleltään terveeksi todettu ei saa mitään, korkeintaan hoitolaskun peräänsä.


Tapaus Ritva Salunen

Toimenpiteistä ja vallan väärinkäytöksistä löytyy tietoa hakusanalla "Ritva Salunen". Jyväskyläläinen lastenlääkäri Salunen syytti erästä poliisia tyttäreensä sekaantumisesta ja eräitä lastenpsykiatreja pedofiilin suojelusta, systeemi rankaisi Salusta (ja tytön äitiä) kuukausien mittaisella pakkohoidolla Vanhassa Vaasassa. Hoidon virallinen syy oli pedofiliaharhat. Mielisairaala piti siis itsestään selvänä että sekaantumista ei tapahtunut vaikka Salunen on lastenlääkäri eli alan asiantuntija joka osaa nähdä sekaantumisen merkit. Ylipäänsä insesmitapauksissa on usein vaikeaa varmuudella sanoa tapahtuiko sekaantumista vai ei, pedofiililla on ihmeellinen kyky valehdella ja pettää niin lapsia kuin viranomaisia. Insesmitapauksissa epärehellisillä psykiatreilla on mahdollisuus valemuistojen istuttamiseen:

http://www.uut.fi/falsems.html

Oikeudessa sana sanaa vastaan -tilanteet ovat hankalia. Kumpi onkaan oikeassa? Oikeuden periaatteisiin kuuluu vapauttaa syytetty epäselvissä tapauksissa, jottei tapahtuisi oikeusmurhaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että oikeuden päätös todistaisi Salusen arviointikyvyttömäksi. Jos sille linjalle mennään niin silloin kukaan muu paitsi selustansa psykiatreilta täysin suojannut (heitä on aika vähän) voisi viedä riitojansa oikeuteen tai voisi puolustaa siellä kantaansa joutumatta vaikeuksiin. Salusen tapaus osoitti että kun viranomaisen sana on kansalaisen sanaa vastaa, viranomaisen sana voittaa aina olipa se millainen tahansa. Pakkoauttajat voivat roikottaa hulluksi epäilemäänsä löysässä hirressä vaikka vuosia ilman pienintäkään todistetta väitteidensä tueksi mutta Salunen ei saa tutkia yksityisen kansalaisen oikeuksin tytön isän syyllisyyttä insesmiiin. Ristiriitaista.

On todella valitettavaa että erään ammattikunnan juoksentelu pitkin katuja estää kunnon kansalaisten ruumiillisen koskemattomuuden toteutumisen. Onko kukaan merkittävä politiikko sanoutunut irti väärinkäytöksistä?