Ajattelin nyt tänne kirjoittaa kun ei ole ketään jolla purkaisin sydäntäni. Tai kukaan ei ymmärtäisi niistä joiden kanssa olen tekemisissä... Olen ollut jo yli vuoden masennuslääkekuurilla ja tuntuu ettei elämästä edelleenkään tule mitään. Pahin ongelmani on, ettei minulla ole yhtään ystävää. Tätä ehkä osaltaan pahentaa se, että olen miespuolinen eikä meillä nyt muutenkaan ole tapana kovin läheisesti ystävystyä, tai ainakin se on vaikeaa. Oli minulla aikaisemmin muutamia kavereita ja pari hyvääkin kaveria (en tiedä voisiko puhua jopa ystävistä) mutta välit ovat pikkuhiljaa viilenneet. Ongelma taitaa olla luonteeni, en ole lainkaan sellainen jonka olisi helppo ystävystyä, ottaa yhteyttä ihmisiin, olen masentunut ja tavallaan jumittunut tähän elämäntilanteeseen. Melkeinpä voisi ajatella että muut ovat päässeet tähän ikään mennessä sen verran pitkälle elämässään (löytäneet oman paikkansa maailmassa, hankkineet sosiaaliset piirinsä yms.) että heidän on vaikea ymmärtää minua joka olen kaikessa tässä kehittymätön. Tiedän kuitenkin olevani kiltti, ymmärtäväinen ja huumorintajuinen ihminen, jokin minusta vaan puuttuu että voisin olla täysipainoisesti osa tätä yhteiskuntaa vaikka kuinka haluaisin. Aiemmin ajattelin olevani jollain tapaa hullu kun suunnittelin itsemurhaa, nyt olen harkinnut sitä jo ihan tosissani, tuntematta mitään itsesääliä tai surua. Yksinkertaisesti se olisi helpoin tapa päästä pois täältä. Paikasta jossa ei ole ketään joka välittäisi, paikasta jossa olen vain unohdettu ja onneton.
Tästä tekstistä taisi nyt tulla melkoinen valitusten summa mutta johonkin piti purkaa tuntojaan...
Tästä tekstistä taisi nyt tulla melkoinen valitusten summa mutta johonkin piti purkaa tuntojaan...
Vastaukset 16
Vanhimmat
ole helppo hankkia vaikka kuinka sosiaalinen olisi. Itse ainakin olen sosiaalinen ja kaipaan seuraa, mutta ujous hankaloittaa homma. Muutaman kaljan jälkeen taas voisi pyytää kahville vaikka muutaman kerran tavattua henkilöä.
Eka pitää tietysti hankkia kavereita joista myöhemmin sitten syntyy ystävyys-suhteita. Absolutisti ei todellakaan kannata olla, vaikka ilman alkoholia saisikin kavereita ne on usein "masentavia".
Pyytele vaikka jotain tuttua henkilöä kahville ja siitähän se lähtee. Sitten kysyt baari-illasta missä tutustuu uusiin ihmisiin.
vaan pahentaa masennusta, sitä ei kannata opetella juomaan. Minä olen nainen, joskus kaipaan ystävää, jonka kanssa keskustella asioista, harrastaa ulkoilua. Olen oppinut viihtymään yksin ja jopa nautin olostani, välillä. Käytän mielialalääkkeitä.
Paistaa se aurinko joskus risukasaankin!
>Absolutisti ei todellakaan kannata olla, vaikka ilman alkoholia saisikin kavereita ne on usein "masentavia".<
Auts...
ja sama homma ittelläni menossa, erittäin vaikeeta hankkia kavereita kun heillä on jo valmiiksi kaveri-yhteisö ja ajattelen itseni tarpeettomaksi siihen. Ja ne joilla ei ole kavereita ovat samanlaisia kuin minä tai sit jotain sosiaalisesti rajoittuneita.
ihmiseltä. Kyllä sulla on toivoa. Osaat varmasti miettiä ja ratkoa ongelmiasi itsekin. Tarviiko niitä niin läheisiä ystäviä ollakaan. Jos hymyilet vaikka kaupan kassalle ja sanot jonkun ystävällisen sanan, se parantaa kummasti molempien päivää. Etsi itsestäsi jokin hyvä puoli ja kehita sitä. Sitä voit tehdä vaikka kotona, kirjastossa tai jos uskallat mennä johonkin harrastepiiriin, näyttelyihin tms. Sullahan on jo monta hyvää puolta, kiltti, ymmärtäväinen ja huumorintajuinen - sulla on aikamoinen aarre ittessäs! Pidäpä niitä arvossa. Se aarre kasvaa, ja antaa voimaa!
Se, että kirjoitat tänne, on hyvä asia.
on vaikea saada ainakaan pysyviä ystäviä. Juttukaan ei luista, kun ei ole mitään yhteistä. Kannattaa kuitenkin ottaa aamulla lehti eteensä ja tutkia kaikki mahdolliset menopaikat. Loppujen lopuksi mahdollisuuksia on paljon. On vaan kerättävä rohkeutta ja mentävä mukaan, vaikka yksin. Ajan mittaan niistä voi saada ainakin sellaisia tuttavia, joiden kanssa voi tällaisissa paikoissa jutella. Ehkä joskus kehittyy ystävyydeksikin.
Työväenopisto ja seurakuntakin järjestävät monenlaista. Täytyy vaan olla ennakkoluuloton.
Vaalitilaisuuksia alkaa olla siellä sun täällä. Voihan sinne mennä ainakin kahvittelemaan.
Monenlaisia yhdistyksiäkin on, vaikka niissä usein onkin, kuten eräs henkilö sanoi,"pienen piirin taistelua vesilasissa". Joskus niistä kuitenkin voi löytää kaverin.
Yhdistykset järjestävät myös yleisötilaisuuksia, joihin on vapaa pääsy.
Kaikenlaisia tilaisuuksia erilaisista sairauksista, kahvitarjoiluineen, järjestävät usein eri lääkäriasemat.
Voi, erilaisia tilaisuuksia kyllä riittää.
Katso sinä, niinkuin muutkin yksinäiset, uusin silmin lehtien ilmoituksia. Onhan parempi mennä ihmisten ilmoille, kuin käpristyä surkeana yksin sängynpohjalle, kuten masennuslääkkeitten varassa oleva ihminen usein tekee.
Minä olen tottunut tukemaan sinun kaltaistasi, kilttiä ihmistä vaikka kuinka kauan. Ehkä hän sen vuoksi onkin säästynyt masennuslääkkeiltä ja menee rohkeasti tilaisuuteen kuin tilaisuuteen.
Ainakin ajan mittaan niistä saa tuttavia, ehkä joskus ystäviäkin.
Muista nousta aamulla ylös sängystä, ettet ole vielä iltapäivällä unentokkurassa, kuten tiedän monelle masennuslääkkeitä syövälle käyvän.
Hei!
Masentuneena sitä vielä entistä enemmän käpertyy itseensä eikä jaksa kohdata ulkomaailmaa. Jos olet jo vuoden syönyt masennuslääkkeitä eikä tilanne ole helpottunut, tulee vaan mieleen, että pitäisikö sitä lääkitystä tarkistaa. Yleensä ne toimii ja vaikutus pitäisi näkyä huomattavasti nopeammin.
Älä ihmeessä tee itsellesi mitään; tiedän hyvin että tuommoset ajatukset pyörii mielessä, mutta elämässä on kaikesta huolimatta kovin paljon mistä kannattaa pitää kiinni. Joulu on tulossa, sen jälkeen päivä pitenee ja ollaan pian keväässä.
En tulkinnut viestiäsi mitenkään valitusvirtenä; hyvä että saat purettua tuntojasi. Tämä palsta on siihen hyvä kanava ja täällä on paljon sielunkumppaneita, jotka haluaa ymmärtää ja tukea.
Toivon sinulle valoisampia päiviä ja voimia!
kavereita on helppo löytää. Joistakin sitten myöhemmin voi tulla vaikka oikeita ystäviä.
tosiaan tarkoittaa ystävällä semmoista lähempää kaveria, jonka kanssa puhua laajasti ja syvästi mahdollisimman monista eri aiheista ja asioista. Semmoista, jolle voi kertoilla kaikkea nimenomaan omasa elämästään, kokemuksistaan, ajatuksistaan, tuntemuksistaan ja mielipiteistään. - Itse olen ajatellut niin, että tarvitsee olla jokin ja joitakin semmoisia aihepiirejä, joista molemmat haluavat puhua. Kun puolin ja toisin vaihtaa ajatuksia ja tuntemuksia molempia kiinnostavasta aiheesta, niin sitä syntyy vuorovaikutusta, joka on tosi piristävää ja auttavaa! Minun mielestäni ja kokemuksestani jokainen ihminen tarvitsee sellaista jakamisen iloa. Jakaa ajatuksia, jakaa iloja ja suruja, jakaa mielipiteitä, kokemuksia, huumoria. Se on tosi antoisaa. Saada tämmöisiä ystäviä vie vähän aikaa. Siinä tarvitsis olla niin paljon yhteistä ja samanlaisuutta; yhtälainen aaltopituus.
Niin, tämmöisiä voisi löytyä noista harrastuksista, mutta ei sekään helppoa ole. Työtä tarvitsee nähdä. - Nyt keski-ikäisenä kysyn ja vastaan, miten ihmeessä olenkaan ystäväni löytänyt? Työpaikoilta elämäni varrella olen kopannut kavereiksi usein toisen vähän synkkämielisen, psyykenvaikeuksissa olevan, syvällisen pohtivaisen ja analyyttisen ihmisen. Tämmöisen kanssa on alettu vai vihkaa jakaa asioita ja elämäntuntoja ja se sitten on jatkunut vaikkei yhteistä työpaikkaa enää olekaan. Nuorena olin jossakin työväenopiston psykologian kurssilla tms., jossa tapasin kaltaiseni tyypin, jonka kanssa jäätiin soittelemaan ja olemme edelleen ystävät. Hänelläkin oli psyyken (masennus)vaikeuksia ja jotenkin hiffasimme toisemme. 70-luvun loppupuolelta uskoon tultuani olen löytänyt muutaman läheiseksi tulleen ystävän seurakunakokouksista. Monesti se meni niin, että aloin itse puhua ja valittaa omaa elämäni ja törmäsin johonkin, jota asiani kiinnostivat. Niinpä jäimme keskustelemaan... lopusi ikää.
Erilaisia mahdollisia yhtäköyttä-yhdistyksiä kannattaisi etsiä ja sieltä sitten saattaa löytää jonkun, jonka kanssa alkaa enemmänkin vuorovaikutteista keskustelua. Siinä on mahdollisuus, että heti alkuun on jokin saman aaltopituuden pohja. Myös sillai olen joitakin ystäviä, tuttavia löytänyt, että olen itse alkanut kiinnostua heistä esim. auttamis- ja tukemismielessä. Sitten onkin päästy tasavertaiseen asioiden jakamiseen.
Minä en ole ihminen, joka perustaisin ystävyyden YHDESSÄ TEKEMISEN ympärille. Mielestäni ystävyys tarkoittaa syvempää juttua. Nimenomaan se tulisi perustua keskustelulle, asioiden vaihtamiselle; puheluihin ja sähköposteihin. Olisi hienoa saada semmoinen jatkuva elämän-kuulumisten vaihtokuvio jonkun tai joidenkin kanssa. Siihen voisi ihan tietoisestikin pyrkiä jonkun kanssa, kun ensin sen jonkun alkuunsakin löytää. Hmmmm? Mitähän vielä sanoisin. Niin ilmaisukyky, vilkkaus ja sosiaalisuus auttaa. Itse olen erittäin kompleksinen ihminen, mutta jotenkin 'pöydän alta' olen onnistunut ystäviä löytämään, ilmeisesti samansorttisia. Herkkä vainu auttaa, että löytyy samansorttista ja asioita jaettavaksi. Niin, en tiedä paljonko se auttaa, että olen nainen. Ovathan miehetkin puheliaita (aika usein) ja pohtivia. Tarttis löytää SAMAN-TYYPPISTÄ ihmistä kaveriehdokkaaksi, siis. - Ohhos, tulipa pitkä miete. Lukekoon, ken kerkiää ja varsinkin alkuperäinen.
Nuorempana minulla oli paljon ystäviä, mutta koin itseni silti yksinäiseksi. Nyt olen keski-ikäinen ja jotenkin hyväksynyt yksinäisyyteni. En pidä tuttaviini mitenkään tiiviisti yhteyttä ja he antavat minun olla rauhassa. Olen hyvin itsenäinen ja tykkään tehdä asioita itsekseni. Ei tarvitse houkutella muita mukaan, sovitella aikatauluja ja pyrkiä olemaan aina kiinnostunut siitä mistä toinenkin. Mitä vanhemmaksi tulen, stiä enemmän minussa korostuu halu tehdä sitä, mistä itse nautin.
Haluan rohkaista yksinäisiä menemään mukaan ja tekemän sitä, mikä kiinnostaa. Joskus se yksinäisyydentunne korostu tilanteissa, joissa kaikki näyttävät olevan jossain seurassa. Minä en ole koskaan oikein tajunnut sitä, miksi tarvitsisin jonkun tuttavan istumaan viereeni teatterissa tai leffassa. Onhan se yhteistä tekemistä, mutta väkipakolla en lähde katsomaan sitä, mikä ei kiinnosta.
Asioiden jakaminen on tärkeätä, mutta puhuessani josksus ystävieni kanssa esim. masennuksesta, huomaan puhuvani ihan eri asiasta kuin he. Se on lähinnä turhauttavaa.
Asioita voi jakaa myös kirjoittamalla. On taito osata välittää tuntemuksiaan ja ajatuksiaan ymmärrettävästi ja vielä hyvällä suomen kielellä. Tähän sinä surullinen mies kykenet loistavasti.
Jokaisen elämä etenee (välillä ehkä taantuukin) omaa tahtiaan. Olen ajoittain todella katkera, kun muut porskuttavat eteenpäin ja minä joudun taistelemaan masennukseni kanssa. Pohjimmiltani uskon siihen, että olen hyvä tällaisena, arvostan niitä asioita, joita minulla on. Ja vaikka välillä kieriskelen im-ajatuksissa, elämästäni en luovu!!!
Mä olen keski-ikäinen nainen ja yksin yksin, siis tänäänkin olen voinut koko päivän olla yö flanellihousut jalassa koska tiedän ettei mua ainakaan kukaan tule moikkaamaan, eikä puhelin ole soinut kertaakaan. Tiedän nyt mitä tuskaa tämä on, joku aika sitten oli miesystävä jonka tuloa edes odottaa, nyt ei häntäkään.Mä olen esim. kupassa avoin ja juttelen jotain ihmisten kanssa ja muissa paikoissa missä sitä nyt käydään mutta ei se ole sama kuin kertoa pohjimpia fiiliksiä toiselle ja kuunnella myös hänen oloaan, ja nyt ainakin kaipaan niin hirveästi turvallista kainaloa jonne mennä, paeta vähäksi aikaa tätä kaikkea, mutta ymmärrän ettei suhteita luosda noin vain, ainakaan kunnon seurustele ja ystävyys suhteita, vaikka niitä molempia kaipaa hirveästi, ja kun syksy on minulle kaikista eniten masentavaa aikaa, täytyykö ihmisen todella vain lääkkeiden voimalla mennä yksin eteenpäin.Tässä kylässä ei ole edes mitään muuta kuin seurakunta ja ravintola valittavina.Ravintolasta saa yhden illan seuraa, seurakunnassa kai voisi pyytää diakoneilta apua, vai voisikohan (?), ja kun ei ole kerhoja johon tuntuisin kuuluvani, ja sitten mä joutuisin ottamaan hirveän annoksen lääkkeitä että uskaltaisin mennä...Auttakaa muakin, antakaa lisää vinkkejä surulliselle miehelle niin mä poimin niistä, jos sopii ;-)
päätynyt. Kavereita ja ystäviä ollut ja mennyt; tälläkin hetkellä on kyllä ystäviä ja yhteydenotoja, mutta.... Mikä on? Vai onko se yleismaailmallista ja luonnollista, että silti on yksinäistä; jakamisen tarve. Kuin vieras olo.
Olen päätynyt samaan kuin sinä, että kannattaa ihan pyrkiä vahvistamaan yksinään olemisen ja toimimisen kykyä ja voimaa ! Tässä minäkin olen edennyt ja todennut sen hyväksi, nyt vanhemmiten siis se on mennyt siihen suuntaan. En tiedä miksi. Paljon tulee hyviä, kivoja hetkiä just siitä, että on itsekseen ja kukaan ei "häiritse".
Se vain "surettaa", että miten minun käy, kun minulla on liian vähän "peilejä"; liian harvoin mahdollista tulla peilatuksi muiden ihmisten kanssa ja kautta. En opi tuntemaan itseäni. ? Saatan muuttua jotenkin epärealistiseksikin asioissa. Minusta saattaa näin yksin köllötellen tulla jotenkin kulmikas ja hankala ihminen... En tule hiotuksi! Sillä, kun sitten olen ihmisten kanssa en välttämättä saakaan kovin hyvin samaa säveltä, en tiedä osaanko ns. käytäytyä; miten ilmaisen itseäni ja tuntemuksiani muille ja miten otan vastaan toisten olola ja piirteitä. Ymmärrät. Tarkoitan semmoista erakoitumista, että tulee jotenskin ihan oudoksi! Se pelottaa vähän sentäs.
Loppujen lopuksi, eiköhän tämä yksinäisyyden tunne koske ison perheen jäseniäkin. En tiedä. Ovatko yksinään elävät yksinäisempiä, kun aina saman tai samojen ihmisten kanssa elämään 'pakotetut', jollei se vaikka oikein toimikaan. - Huh-huijaa, koetetaan kuit. pärjätä.
Olipa jollakin tavalla hienoa että meitä on näinkin paljon saman ongelman parissa. Tai yksinäisyys sinänsä ei ole hienoa mutta se etten kuitenkaan ole ainoa. Edes jossain suhteessa en olekaan yksin...
Mulla on viikonloppu mennyt lähes totaalisen yksin, pari "yhteydenottoa ulkomaailmaan" on ollut mutta nekin kovin pinnallisia. Olen ollut asunnollani, kuunnellut musiikkia, miettinyt asioita, lukenut, tuijottanut töllöä ja piirtänyt. Tällä hetkellä oikeastaan on melko rauhallinen olo. Kun on pitkään yksin, huomaa että näinkin tulee toimeen. Ainakin voi miellyttää itseään kun ei tarvitse kuunnella toisten mielipiteitä. Eipähän se paljoa lohduta kun mieleen tulee taas ajatus siitä ettei ole voinut "valita" sitä yksinäisyyttä vaan on suistunut siihen. No, pitää vissiin tulla sen ajatuksen kanssa vaan toimeen.
Monet ovat kirjoittaneet siitä yksinolon hienoudesta, olen kyllä samaakin mieltä. Tänään päätin että (lähi)tulevaisuudessa ostan itselleni oman mökin tai vanhan talon johon perustan puutarhan ja jonka rakennan ja teen vain itseäni varten. Siis siinä tapauksessa ettei onneni tämän yksinäisyyden kanssa muutu. Se saa luvan olla elämäntyöni, se talo. Ja kotieläimiä hankin seuraksi, ne ainakin osaa olla rehellisesti omia itsejään, uskaltavat tunnustaa riippuvuutensa toisista.
Kun asiaa nyt syvemmin ajattelee, niin ei kai ihmisen elämällä sen kummempaa tarkoitusta ole suunniteltukaan olevan. Olemme sattumalta tänne syntyneet, elämme kukin tavallamme eikä mitään valmista muottia elämälle ole olemassakaan. Yritän siis olla surematta sitä mitä minulla ei tällä hetkellä ole ja hankkia ympärilleni asioita joista pidän ja jotka minulle tuovat hyvinvointia. En tiedä kuinka pitkälle nämä mahtavat lauseet elämääni kannattelevat, mutta niiden varaan tällä hetkellä lasken...
Hieno ajatus tuokin, että tuijotetaan siihen, mitä meillä on, mitä myönteistä. Ja sitähän löytyy. Eipä ajatellakaan mitä (muka?) pitäisi olla, mitä puuttuu. Sepä tekeekin nurjalle mielelle. Rakennetaanpa näistä palikoista elämäämme, mitä aineksia nyt on mahdollista käyttää.
Muuten, otatkos meittiä yksinäisiä sitten sinne taloosi kylään ? :-) Jippii !
Ihania haaveita ja vielä toteuttamiskelpoisia. Haaveet ja suunnitelmat pitävät elämässä kinni. Puutarhan laittamisesta, eläinten hoitamisesta saat uutta sisältöä elämääsi ja epätoivoisten ajatusten pyörittely jää vähemmälle. Minua lemmikkini on pitänyt epätoivon hetkinä hengissä. Ajatus siitä, että tappaisin itseni enkä näkisi enää elukkaani, tuntuu kammottavalta. Sitä paitsi, eläimet, puutarha, mökin hankkiminen ovat asioita, joista moni on kinnostunut. Sitä kauttahan voit saada vaikka uusia keskustelun avauksia ja kontakteja.
Tuota elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta on tullut pohdiskeltua monet kerrat. Kyllä se elämän mieli löytyy pitkälti siitä, että tekee itselleen mielekkäitä asioita ja pyrkii keskittymään siihen hyvään, mitä on. (No, masentuneena haasteellista, ellei peräti mahdotonta.)
Oletko kuullut semmosta lausetta että "hanki puutarha ennenkuin lääkäri määrää". Voin omasta kokemuksestani kertoa, että puutarhan hoito on erittäin terapeuttista ja palkitsevaa. Voit nähdä omien käsiesi jäljen ja nauttia työsi tuloksesta. Suosittelen lämpimästi.