Olen 26 vuotias nainen ja painoni on 95 kg ja pituutta 167cm. Eli siis olen reilusti ylipainoinen.
Olen aina ollut pullukka mutta nyt olen suurimmillani kuin koskaan.
En koe ylipainoa ongelmaksi jos sitä ei olisi kuitenkaan näin paljon, olin todella tyytyväinen itseeni kun painoin siinä 70 kg hujakoilla.
Yritän etsiä motivaatiota koko ajan. Mutta pakko kai se on kohdata ajatus että kärsin jonkinlaisesta syömishäiriöstä. Syön liikaa ja isoja annoksia ja herkuttelen paljon. Eli vika on helppo löytää. Liikun vähän vaikka aika ajoin yritän korjata tilannetta. Elämässäni on vähän säännöllisyyttä jonka koen ongelmaksi aina kuin yritän elämäntaparemonttia. Myös mieheni työ on erittäin epäsäännöllistä ja sekin hankaloittaa asioita.
Olenko täysin päästäni vialla kun olen pannut merkille miten tuttavia ja ystäviäni harmittaa kun laihdun silloin tällöin vähäsen ja se hieman tsemppaa mua?
Miksi ihmiset ovat sitten niin hemmetin kateellisia(?) jos joku laihduttaa ja varsinkin aiheesta?
Tiedän että olisin aikamoinen pakkaus kun olisin laihempi. Olen kasvoiltani kaunis (omastakin mielestä) ja vartaloni on hyvännäköinen tuolla jossain läskien alla. Silloin joskus hieman laihempana sain riesaksi asti kuulla miten kaunis olen ja vientiä riitti kovasti. Maalle muutto ja epäsäännöllinen elämä jätti sitten jälkensä.. olen lihonut täällä ollessani 25 kiloa.
Kuten jo kerroin, olen aina ollut pullukka, ihan pikkuvauvasta lähtien. Se on jo osa persoonaani enkä ole koskaan haaveillutkaan olevani mallin mitoissa. Se 70 Kiloa ois mun juttu, jos näin voisi sanoa.
Onkohan minussa jotain vikaa kun en kärsi ongelmastani kohtuuttomasti. Ainut mitä ajattelen järkiperäisesti on oma terveyteni ja tämä lihavuus ei siihen ainakaan auta. Toinen on vaatteiden osto... kaikki lihavat tietää kyllä mitä tarkoitan.
Hullua mutta luulen että saisin montaa ihmistä "kiusattua" jos laihtuisin, tämäkin kiehtoo hieman.. En ole mikään vamppi.. en ole ihailua vailla mutta jollain sairaalla tavalla itsetuntoani hivelee kun varsinkin naiset tuntuvat aivan hätääntyvän kun huomaavat minun "muuttuneen parempaan suuntaan" . He aloittavat sitten itsekkin kuntokuurin. Aivan kuin olisin uhka heille. Oma mieheni on minulle kaikki kaikessa... hänelle olen kauneinta maan päällä mutta haluaisin olla omissa mitoissani että tuntisin myös itse sen =)
Löytäisnkö täältä ketään muuta joka kokee että lihavuus on pala omaa persoonaa mutta liika on kuitenkin liikaa?
Olisi erittäin mukava vaihtaa sananen jos toinenkin..
Olen aina ollut pullukka mutta nyt olen suurimmillani kuin koskaan.
En koe ylipainoa ongelmaksi jos sitä ei olisi kuitenkaan näin paljon, olin todella tyytyväinen itseeni kun painoin siinä 70 kg hujakoilla.
Yritän etsiä motivaatiota koko ajan. Mutta pakko kai se on kohdata ajatus että kärsin jonkinlaisesta syömishäiriöstä. Syön liikaa ja isoja annoksia ja herkuttelen paljon. Eli vika on helppo löytää. Liikun vähän vaikka aika ajoin yritän korjata tilannetta. Elämässäni on vähän säännöllisyyttä jonka koen ongelmaksi aina kuin yritän elämäntaparemonttia. Myös mieheni työ on erittäin epäsäännöllistä ja sekin hankaloittaa asioita.
Olenko täysin päästäni vialla kun olen pannut merkille miten tuttavia ja ystäviäni harmittaa kun laihdun silloin tällöin vähäsen ja se hieman tsemppaa mua?
Miksi ihmiset ovat sitten niin hemmetin kateellisia(?) jos joku laihduttaa ja varsinkin aiheesta?
Tiedän että olisin aikamoinen pakkaus kun olisin laihempi. Olen kasvoiltani kaunis (omastakin mielestä) ja vartaloni on hyvännäköinen tuolla jossain läskien alla. Silloin joskus hieman laihempana sain riesaksi asti kuulla miten kaunis olen ja vientiä riitti kovasti. Maalle muutto ja epäsäännöllinen elämä jätti sitten jälkensä.. olen lihonut täällä ollessani 25 kiloa.
Kuten jo kerroin, olen aina ollut pullukka, ihan pikkuvauvasta lähtien. Se on jo osa persoonaani enkä ole koskaan haaveillutkaan olevani mallin mitoissa. Se 70 Kiloa ois mun juttu, jos näin voisi sanoa.
Onkohan minussa jotain vikaa kun en kärsi ongelmastani kohtuuttomasti. Ainut mitä ajattelen järkiperäisesti on oma terveyteni ja tämä lihavuus ei siihen ainakaan auta. Toinen on vaatteiden osto... kaikki lihavat tietää kyllä mitä tarkoitan.
Hullua mutta luulen että saisin montaa ihmistä "kiusattua" jos laihtuisin, tämäkin kiehtoo hieman.. En ole mikään vamppi.. en ole ihailua vailla mutta jollain sairaalla tavalla itsetuntoani hivelee kun varsinkin naiset tuntuvat aivan hätääntyvän kun huomaavat minun "muuttuneen parempaan suuntaan" . He aloittavat sitten itsekkin kuntokuurin. Aivan kuin olisin uhka heille. Oma mieheni on minulle kaikki kaikessa... hänelle olen kauneinta maan päällä mutta haluaisin olla omissa mitoissani että tuntisin myös itse sen =)
Löytäisnkö täältä ketään muuta joka kokee että lihavuus on pala omaa persoonaa mutta liika on kuitenkin liikaa?
Olisi erittäin mukava vaihtaa sananen jos toinenkin..
Vastaukset 9
Vanhimmat
No itse olen samanPITUINEN kuin sinä, mutta tällä hetkellä NORMAALIpainoinen.
Sinulla on tosiaan ylipainoa. Itse kärsin aikanaan jo 85 kilosta!
Mutta ihmeiden aika ei ole ohi. Anna nyt itsellesi joku hyvä SYY laihduttaa! (vaikka sitten juuri se muiden eukkojen kateelliseksi tekeminen)
Kyllä minuakin nauratti, kun laihduttuani miehet arvuuttelivat kilpaa "kauneuskuningattareksi" ja naiset yrittivät taas keksiä jotain säälittävää sanottavaa kateuksissaan, kuten esim. että "Onkos siltä nyt ruokarahat loppu?" tai että "Onkos se ryypännyt kaikki ruokarahansa?" yms... "kivaa"...!
Nyt todellakin naurattaa ja NAUTIN suunnattomasti siitä, että TIEDÄN olevani hyvännäköinen, eivätkä eukkojen kommentit heivauta sitä tosiasiaa suuntaan eivätkä toiseen!
Ja miesseuraa saan helposti, jos huvittaa...enemmistä miehistä pitää hoikista naisista.
Kun laihduin reippasti, kuulin vain ylistäviä kommentteja muilta, niin naisilta kuin miehiltä.
En huomannut kenessäkään mitään kateutta. Ainkakin pitivät sen piilossa, jos sellaista oli.
ylipainoisista naisista pitää hoikista miehistä. Harvoin ihailun kohteena on lihava mies.
No onneksi olkoon sitten vaan. Et ole selvästikään törmännyt tyyppiin "kusipää"..?
Luin tekstisi ja mielestäni sinulla on hyvä ja realistinen kuva itsestäsi. Pystyisitkö aloittamaan jonkin urheiluharrastuksen? Itse pääsin ylipainosta juuri urheilun avulla: liikunnasta tulee niin hyvä olo, että sen jälkeen syö luonnostaan vähemmän ja terveellisemmin. Vaikutat aika mukavalta ihmiseltä, älä välitä kateellisten ämmien puheista!
Kiitos teille vastauksista..
Niin, löytyy niitä aina, kateellisia sekä aidosti iloisia. Minulle ulkonäkö on aika toisarvoinen asia vaikkakin itsestään on huolehdittava mutta en ole kuitenkaan mikään fanaatikko sen suhteen. Käytän siistejä vaatteita ja meikkaan huolellisesti, se riittää. En halua laihtua ulkonäköni vaan oloni takia, en jaksa olla lihava enää. Haluan löytää itseni täältä jostain ja löytää liikunnan ilon sekä terveellisen ruokavalion. Haluan olla terve... haluan tuntea sen ja haluan että se näkyy.
Minulla on elämässä paljon asioita tällä hetkellä mitkä vetää mieltä matalaksi ja uskon että suurin osa ongelmistani helpottuisi jos saisin itselleni hyvän olon. Osa ongelmista ei katoa mihinkään mutta synkät ajatukseni varmasti ainakin haalistuisivat. Tämä lihavuus kuitenkin on iso osa elämää. Jaksaisin varmasti töissäkin paremmin saatikka rakkaat koirani nauttisivat liikunnallisemmasta mammasta. Voin syömisestä pahoin, tarkoitan jos siis syön epäterveellisesti.
Kun nyt vain saisin vihdoin ja viimein voimia aloittaa, hitaasti mutta varmasti. Pieni päätös päivässä... niin kai se on vain mietittävä.
Mukava kuulla aina onnistumistarinoita. Se antaa toivoa, tuskin tämä lihavuus kennellekkään on helppoa. Saatikka siitä eroon pääseminen.
Mutta maasta se pienikin =) ponnistaa... Täältä tullaan terveempi elämä!!!
Tsemppiä kaikille asiaa pohdiskeleville!!!
Hei.
Jännä huomata, että muillakin on oikeasti tälläisiä ongelmia. Mä olen 175cm pitkä ja painan jotain 88 tai jotain sinnepäin.. Mä olisin tosi onnellinen jos painaisin ton 75. Ja tiedän myös sen, että se ei ole kovan uurastuksen takana, jotenkin vaan en saa itsestäni irti.
Mutta oli "kiva" (jos näin nyt voi sanoa) kuullua, että sulla on myös samanlaisia ystäviä, kun mulla. Olen joskus painannut 105kg ja silloin parasystäväni sanoi, että kannattaisi laihduttaa jos vain itse haluan. No minäpä tuumasta toimeen ja laihduin viime joulusta tuon n. 16 kiloa.
Nyt tietenkin olen nätimpi kun itse tuntuu siltä ja olen saanut pojilta enemmän huomiota (mikä on tietty ihanaa, mun iässä 19v, kun sitä ei oo aikasemmin tapahtunut) Mutta nyt sitten kun ollaan parhaan ystäväni kanssa jossain ulkona syömässä niin hän sanoo, että ei todellakaan syödä mitään hiton ituja, että mennään kunnon hampurilaiselle, vaikka itse haluaisin syödä salaattia.
Sitten hän syyllistää minua siitä, kuinka kaikki maailman miehet roikkuu mun perässä (siis jos joku känniääliö sattuu kerran vislaamaan mun perään, 5 minuuttia ennen valomerkkiä). Mä olen onnellinen siitä, että oon laihtunut, mutta ei mulla kusi oo päähän nousuut mutta on raskasta koko ajan kuunnella vittuilua (anteeksi sanavalintani) aiheesta.
Mä aloitin laihduttamisen pelkästään terveydellisistä syistä, kaikki toi poikien huomio on tullut hyvänä lisänä. Mutta välillä on tosi raskasta ostaa uus paita ja jos kaveri kysyy, että mitä kokoa, niin jos sanon, että vaikka 38 niin alkaa voivottelu ja sellanen ilkkuminen, että "varo, ettei tuu anoreksiaa"
Vaikka todellakin tiedän olevani kaukana anoreksia mitoista.. Tää vaan on niin pirun ärsyttävää!
Hei!
Pakko kirjoittaa sulle oma tarinani, paino ja pituus niin täsmää. Painoin tuossa syksyllä -05 lähemmäs 97 kiloa, liikaa pituuteen nähden, joka on noin 170 cm. Silloin vaan joku päässä naksahti että nyt riitti. Kai se oli se kun yksi vanha miespuolinen kaveri sanoi että näytän yli kymmenen vuotta vanhemmalta mitä olen. Ikää mulla on nyt kohta 29 vuotta. Siitä se sitten lähti.
Syyskuun alussa silloin vuosi sitten aloitin kuurin. Makeat, suolaset, turhat syömiset pois. ilta kuuden jälkeen en syönyt yleensä mitään, join vettä. Tätä tein jouluun asti ja kas kummaa paino tippui. Liikuntaa en harrastanut, tosin työni on ruumiillista. Siellä tuli sitten vedettyä välillä täysillä. Jouluun mennessä olin saanut tiputettua painon jo alle 80 kiloon.
Joulun jälkeen otin jo herkkuja takaisin kohtuudella, paino tippui edelleen, että varmaan kevättalvella pääsin 75 kiloon. Kesällä nipistin painon alle 70 kiloon ja siinä mennään edelleen. Lopputavoite on 65 (tai vähän alle) kiloa, ja siitä puuttuu vähän yli kolme kiloa. Ei paljon, mutta tässä vaiheessa jo turkasen hankalaa.
Mutta kyllä mulle kävi juuri niin että ensiksi ihasteltiin sitä, että ootpa laihtunut ja wau. Nyt vittuillaan anoreksiasta. Mutta nytkin on turha pyytää yhtä kaveria viihteelle kanssani. Ei kestä sitä että vien kaiken huomion häneltä. Minä, joka olen perheellinen ja yhden lapsen äiti. Mutta myönnetään, että kyllä se itsetuntoa hivelee, kun puoli baaria kuolaa perään. Tämä ystäväni ei vaan jaksa sitä, tottui ennen laihtumistani siihen, että hän on se joka saa huomion. Tällä ystävällä ylipainoa ainakin 20 kiloa ja lisää tulee koko ajan.
Mutta mä olen tyytyväinen että laihdutin, oma olo on parempi ja ennen kaikkea askel kevymepi. Mukava nyt käydä jumpassa, kun pystyy tekemään jotain ja nauttimaan sitä. Ikinä en olisi kuvitellut löytäväni liikunnan iloa.
Tsemppiä sulle, tee se päätös että laihdutat ja nauti tulevasta huomiosta!
...omast kynästäni tuo sinun krjoituksesi! Painoni ja pituutenikin ovat täsmälleen samat kuin sinulla, samoin kokemukset.
Nuorempana, kun olin normaalipainoinen, pidin itseäni liian lihavana, mutta nyt jotenkin hyväksyn itseni paremmin vaikka olenkin oikeasti läskissä kunnossa... Harmittaa, kun päästin itseni läskistymään, koska silloin se oli todellista mättöä, ja nyt opittuja nautintoja on vaikea palauttaa entiseen kurinalaiseen elämään. Myös iän myötä energiantarve vähenee, enkä työn takia ehdi liikkua tarpeeksi.
Mutta terveyden takia on laihdutus tietysti edessä ennen pitkää... aiemmin laihdutin hevoskuureilla, mutta nyt niitä ei voi enää ajatella, koska ne tarvitsen voimani työhön.