Minulla on pitkä avioliitto, jonka solmin 20- vuotiaana. Olen jollain tavalla tullut riippuvaiseksi tästä suhteesta. Tiedän, että mieheni on ollut uskoton vuosikausia nuorempana, mutta olen aina jollain tavalla osannut antaa anteeksi.
Nyt hän on vanha ja sairas. Hänen sairautensa on kerta kaikkiiaan sulkenut minutkin kodin seinien sisälle ja kärsin nyt yksinäisyydestä enemmän ja enemmän. Minusta on vaikea mennä ulos ja jättää hänet yksin. En salli itsellenikään elämää, kun hän ei enää jaksa olla "mukana" elämässä.
Minulla on joskus huono omatunto siitä, että en ole osannut olla niin hyvä vaimo, että hän olisi ollut tyytyväinen "vain" minuun. Minua harmittaa myös, että olen ollut pahoillani ja syyttänyt häntä syrjähypyistään. Ymmärrän nyt että minun olisi pitänyt hankkia itselleni oma elämä, ja jättää hänet etsimään omaa onneansa. Ehkä olisi löytänytkin jonkun paremman kuin minut.
Päivittäin selkenee uusia tilanteita muistoistani, jolloin en heti paikalla ymmärärtänyt, enkä uskonut, että hänellä oli toisia. Nyt, kun tulostan menneisyyttäni ymmärän kaiken kirkkaammassa valossa.
Ymmärrän, etten voi muuttaa mennesisyyttä, mutta joskus olisi tarvetta keskustella näitä asioita hänen kanssaan. Joka sellainen keskusteluyritys päättyy kuitenkin siihen, että hän raivostuu, saa tai teeskentelee hengitysvaikeuksia (heikko sydän) tai vain poistuu huoneesta ja mököttaa sen jälkeen useita päiviä. Joka sellainen yhteenottotilanne päättyy siihen, että tunnen itseni vieläkin huonommaksi ihmiseksi ja että ymmärrän häntä ja hänen tarpeitaan entistä enemmän.
Olen hirveän itsekriitillinen!
Onko väärin yrittää keskustella asioita näin monta vuotta jälkeen päin. Kukaan muu, kuin hän, ei voi antaa minulle varmistusta näistä asioista - siis ei kannata keskustella muitten kanssa. Tahtoisin, että hän jollakin tavalla saisi minut uskomaan, että hän on tarvinnut ja halunnut minua! Hän on aina, ja etenkin nuorena, ollut lapsellinen ja jollain tavalla pikkuisen itsekeskeinen ja epäempaattinen. Luulenkin, että hänen syrjähyppynsä ovat olleet miehen lapsellisuutta ja jahti- intoa enemmän kuin kuin sitä, että olisi tosissaan etsinyt toista naista vierelleen. Mutta, en oikein osaa päättää, olenko oikeassa vai yritänkö pysytellä itse hengissä sanomalla itselleni, että "olin tosin jonkun arvoinen, minäkin".
Nyt hän on vanha ja sairas. Hänen sairautensa on kerta kaikkiiaan sulkenut minutkin kodin seinien sisälle ja kärsin nyt yksinäisyydestä enemmän ja enemmän. Minusta on vaikea mennä ulos ja jättää hänet yksin. En salli itsellenikään elämää, kun hän ei enää jaksa olla "mukana" elämässä.
Minulla on joskus huono omatunto siitä, että en ole osannut olla niin hyvä vaimo, että hän olisi ollut tyytyväinen "vain" minuun. Minua harmittaa myös, että olen ollut pahoillani ja syyttänyt häntä syrjähypyistään. Ymmärrän nyt että minun olisi pitänyt hankkia itselleni oma elämä, ja jättää hänet etsimään omaa onneansa. Ehkä olisi löytänytkin jonkun paremman kuin minut.
Päivittäin selkenee uusia tilanteita muistoistani, jolloin en heti paikalla ymmärärtänyt, enkä uskonut, että hänellä oli toisia. Nyt, kun tulostan menneisyyttäni ymmärän kaiken kirkkaammassa valossa.
Ymmärrän, etten voi muuttaa mennesisyyttä, mutta joskus olisi tarvetta keskustella näitä asioita hänen kanssaan. Joka sellainen keskusteluyritys päättyy kuitenkin siihen, että hän raivostuu, saa tai teeskentelee hengitysvaikeuksia (heikko sydän) tai vain poistuu huoneesta ja mököttaa sen jälkeen useita päiviä. Joka sellainen yhteenottotilanne päättyy siihen, että tunnen itseni vieläkin huonommaksi ihmiseksi ja että ymmärrän häntä ja hänen tarpeitaan entistä enemmän.
Olen hirveän itsekriitillinen!
Onko väärin yrittää keskustella asioita näin monta vuotta jälkeen päin. Kukaan muu, kuin hän, ei voi antaa minulle varmistusta näistä asioista - siis ei kannata keskustella muitten kanssa. Tahtoisin, että hän jollakin tavalla saisi minut uskomaan, että hän on tarvinnut ja halunnut minua! Hän on aina, ja etenkin nuorena, ollut lapsellinen ja jollain tavalla pikkuisen itsekeskeinen ja epäempaattinen. Luulenkin, että hänen syrjähyppynsä ovat olleet miehen lapsellisuutta ja jahti- intoa enemmän kuin kuin sitä, että olisi tosissaan etsinyt toista naista vierelleen. Mutta, en oikein osaa päättää, olenko oikeassa vai yritänkö pysytellä itse hengissä sanomalla itselleni, että "olin tosin jonkun arvoinen, minäkin".
Vastaukset 4
Vanhimmat
Siis toimitko vieläkin hänen äitinään ja ns. vaimona? Kuinka kauan tätä liittoa on nyt sitten kestänyt? Minkäikäinen olet itse? Vielä ehdit irtautumaan miehestä ja elämään yksin tai jonkun toisen kanssa. Varmasti nyt harmittaa, kun et ole jo aikaisemmin tehnyt sitä. Sä olet selvästi jotenkin alistunut kohtaloosi.
1) Kyllä, myös hoitajanaan
2) 37 v.
3) 57 vuotias
Harmittaa, etten tehnyt sitä aikanani (irtautunut suhteesta). En tänä päiväisessä tilanteessa voi jättää näin sairasta ihmistä!
Neuvo kaikille petetyille:
- Ota heti ero, jos epäilet, että sinua petetään!
- Älä luule, että elämästä tulee kovin ihanaa, vaikka luuletkin voivasi antaa anteeksi. Jokin sisimmässäsi tulee koko ajan muistuttamaan sinua siitä, että sinua on petetty ja "halveksittu" ts. miehesi piti toisia parempana!
- Älä erehdy luulemaan, että läheinen suhde välillänne tulee toimimaan (seksuaalisesti) - tulet koko ajan tuntemaan että "joku kolmas" makaa vierellänne! Ei tule toimimaan!
Onhan hänellä vanhemmat ja sukulaiset ja voit jättää hänet vaikka laitokseen. Aika kurjaa jos sun pitää kärsiä hänen kanssaan kunnes hän kuolee. Henkisestihän te olette jo täysin eronneet toisistanne ja ei kai hän ihan mikään vuodepotilas kumminkaan ole? Pystyy liikkumaan omin avuin ja sen sellaista? Mitäs jos alkaisit tapailemaan vaan ihmisiä, käymään muuallakin kuin kotona? Hän ei välittänyt susta, niin älä säkään nyt hänestä. Olet vielä alle nelikymppinen, joten vielä ehdit.
Eraser se uskaltaa sanoa mielipiteensä rohkeasti suoraan. Itse mietin miten hienovaraisesti tuohon ylipäänsä voisi vastata. Ilmeisesti ikä on 57 vuotta ja avioliitto kestänyt 37 vuotta. Siis todella pitkä liitto jo takana. Mutta ei nykyaikana 57 vuotias kamalan vanha ole ja elämää on reilusti jäljellä.
37 vuotta on kieltämättä niin pitkä aika, että on varmasti aika suuri muutos lähteä. Mutta pitäneekö tätä henkilöä parisuhteessa muu kuin lojaalius ja velvollisuus toista kohtaan?
57 vuotias pystyy vielä aloittamaan uudestaan omillaan. Lojaalius ja velvollisuudet toista kohtaan on lopulta kaksisuuntainen tie. Jos toisella ei niitä ole, ei lopulta ole toisellakaan. Marttyyriksi joka uhraa koko elämänsä, ensin odotellen toista kotiin ja lopulta hoitaen kotiin sairastamaan palannutta, ei tarvitse kenenkään suostua. Kyllähän sitä nyt passaa kotona olla, kun toinen hoitaa. Mutta missä tämä mies olisi jos olisi terve? Antaisiko odottaa itseään ja eläisi vain itselleen?
Sanoisin nimimerkille "yksin ja petetty", että kyllä miehesi NYT tarvitsee sinua, mutta sinä et taida tarvita enää häntä. Osat ovat vaihtuneet. Mitä luulet hoitaisiko hän sinua, jos osat olisivat toisinpäin? Voi olla, että tämä riippuvuus sinusta on hänelle vaikeaa. Ehkä ongelmasi ei olekaan se ettet tiedä ratkaisua ongelmaasi, vaan se ettei sinulla ole rohkeutta tehdä sitä minkä haluaisit. Jos sinulla olisi kaikki rohkeus muuttaa elämääsi, mitä tekisit?
Ehkä todellakin nyt on hänen vuoronsa odottaa. Sinun tarvitsee kerätä kaikki rohkeutesi ja tehdä ne päätökset, jotka tiedät oikeiksi. Sinun velvollisuutesi häntä kohtaan, eivät ole suurempia kuin hänenkään velvollisuutensa olivat.