päätimpä sitte kirjoitella tänne kun en toisaalta tiedä mihin muualle vois itseään purkaa. Olo on yksinäinen.Tavallaan en ole yksin koska minulla on lapsia. Olo on vain onneton. Olen yksinhuoltaja. Ollut jo muutaman vuoden.Elämän perusasiatkin mulla ihan suht kunnossa..siis mikä mua sitten vaivaa? Jokin tunne vaan velloo sisällä: En ole kumminkaan tyytyväinen tämänhetkiseen elämän tilanteeseeni. Pätkätöitä olen joutunut tekemään ja teen varmasti lopun ikääni. Sekin on aika rasittavaa kun on yksinhuoltaja ja kaikki vastuu on omilla harteilla. Lasten kanssa pitäis olla enemmän ja töissäkin pitää käydä, vieläpä vuorotyössä. No, itsetuntokin sai taas kolauksen kun työpaikalla valitettiin ja oltiin stressaantuneita..en sitten sielläkään ollut tarpeeksi hyvä..toisaalta kaipaisi toista aikuista jonka kanssa saisi elää sitä "normaalia" perhe elämää. Mullahan oli perhe joskus mutta työstin sitäkin yksin. Toinen osapuoli viisveisas ja valehteli.Anteeksi annoin mutta sitten tuli päivä etten enää voinut antaa anteeksi. En enää jaksanut. Silloinen mieheni löysi uuden ja paremman..Jotenkin tullut nykyjään sellainen olo ettei yksinhuoltajia kukaan huoli tosimielessä. Niiden kanssa voi kyllä leikitellä mutta ei sitoutua? Olen ruvennut jo toteamaan itselleni että kyllä se nyt vaan on niin että tulen olemaan yksin lasteni kanssa ja se vaan on hyväksyttävä, ihan samallatavalla kun joku ihminen on kuollut. Eihän sitäkään aluksi hyväksy mutta kun aikaa kuluu niin rupeaa jo asia selkiimään. Niin kai sitten minullakin. Olen rupeemassa totuttelemaan siihen asiaan että minun kohtaloni on elää yksinhuoltajana. Aina ei mene onnenlahjat tasan.Olen ollut vuoden jonkinlaises seurustelusuhtees ja todennu et eipä taida kaveri mua tosimielessä ajatella kun ei koskaan kerro tuntemuksiaan ja toiveitaan.Eikä kai ikinä sitä tee.
yksinäistä
näppy
3358
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vaikka olenkin nuori (20), kommentoin silti.
Oma käsitykseni on, että työpaikoilla ei olla läheskään aina palautteen annossa rehellisiä ja oikeudenmukaisia. Palaute menee miten sattuu. Hyvää tyyppiä saatetaan haukkua ja jotain huonompaa jopa kehua. Todella epäreilua, mutta niin se vain on, että ihmisiin ei ole luottamista. Paskaa puhutaan paljon. Jopa virallisissa asioissa!
Kuulostat uupuneelta, mutta samalla kuitenkin hyvin urhealta naiselta.
Niin, palautetta työpaikalla ei mun mielestä pitäis ottaa henkilökohtaisesti. Melkein joka ammatissa joutuu nielemään vaikka mitä epämukavaa. Ajattelen itse niin, että se on useimmiten TYÖNJÄLKI jota arvostellaan, ei se ihminen. Tällä tavalla kun ajattelee, että se negatiivinen ei kohdistu omaan persoonaan vaan erilliseen tuotokseen, niin on paljon helpompi olla. Muutenkin palautteesta pitäisi yrittää olla kiitollinen ja oppia siitä.
Monta lasta sulla sitten on ja onko ne kovinkin villejä? Minkäikäisiä he ovat ja minkäikäinen olet itse? Ehkä miehet ajattelee, ettei ne ala toisen lapsia elättämään ja esittämään ns. hyvää isäpuolta.Tottakai niitäkin miehiä löytyy, jotka kantavat vastuunsa ja hyväksyvät naisen jolla on lapsi/lapsia.