Hei! Olen 23-vuotias nainen, naimisissa, kahden äiti. Minulla on ollut lapsesta saakka sellainen olo, etten kuulu oikeastaan mihinkään porukkaan, aina oli olo jotenkin ulkopuolinen. Etenkin suurissa porukoissa, luokassa, harrastuksessa ym kaikki muut tuntuivat löytävän helposti kaverin ja puhuttavaa, vaan en minä.
Toisaalta, jos joku oli kiinnostunutkin tekemään tuttavuutta, en ollut kovin innoissani, jostain kumman syystä. Tai olen alkuun, mutta tuntuu että kaikki vaatii niin kamalasti vaivaa..pelkään nolaavani itseni..Ajoitukseni ovat aina olleet surkeita..en osaa lukea tilanteita.
Tänä päivänä olen sellainen nou-laiffi, ettei paremmasta väliä. Minulla ei ole oikeasti kuin yksi kaveri, siis yksi! En edes tunne ihmisiä montaa. Puhelimessani ei ole ketään kelle soitella, jos siltä tuntuu. Tämä ainutkin kaverini ilmoittautuu joskus ja jouluisin, kun hänelle sopii.
Ulos päin olen aika positiivinen, innostun kyllä uusista jutuista helposti, mutta masennus iskee, kun huomaan ettei tästä taaskaan tullut mitään. Tällä tarkoitan lähinnä uusia ihmisiä, tulosta kyllä saan aikaan työssä ym.. Olen palvelualalla ja siinä pärjään oikein hyvin. Kun tapaan uuden ihmisen, prakaan todella pahasti ja saatan alkaa apinoida vaikka naapurin jaakkoa tai lapsuuden hoitotätiä kun puhun, tuntuu ettei omaa persoonaa edes ole tai se on heikko.
Surettaa, että olen koko loppuiäkseni tuomittu olemaan yksin.. Ymmärrän hyvin, ettei kukaan halua olla edes ystävä itseni kaltaisen ehdottoman, joustamattoman jankuttavan ja riskeerattoman henkilön kanssa. En tiedä saanko itseäni muutettua.. Hetkellisesti saan joskus itsestäni kiinni, mutta yksi takaisku niin olen taas perseelläni. Todellisuudessa en tiedä, miksen saa seuraa. Olen mielestäni ihan ok näköinen, siisti, pukeudun, harrastan sessen koulutusta ja yritän olla "mukana". Tiedän, että olen hyvä kuuntelija, vaan omien asioiden puhuminen voi olla vaikeaa. Vaikeaa siksikin, ettei ole kuuntelijaa. Pahinta on se, etten tunnu koskaan oppivan ettei kehenkään voi luottaa. Aina yritän ja petyn, yritän ja petyn..
Toisaalta, jos joku oli kiinnostunutkin tekemään tuttavuutta, en ollut kovin innoissani, jostain kumman syystä. Tai olen alkuun, mutta tuntuu että kaikki vaatii niin kamalasti vaivaa..pelkään nolaavani itseni..Ajoitukseni ovat aina olleet surkeita..en osaa lukea tilanteita.
Tänä päivänä olen sellainen nou-laiffi, ettei paremmasta väliä. Minulla ei ole oikeasti kuin yksi kaveri, siis yksi! En edes tunne ihmisiä montaa. Puhelimessani ei ole ketään kelle soitella, jos siltä tuntuu. Tämä ainutkin kaverini ilmoittautuu joskus ja jouluisin, kun hänelle sopii.
Ulos päin olen aika positiivinen, innostun kyllä uusista jutuista helposti, mutta masennus iskee, kun huomaan ettei tästä taaskaan tullut mitään. Tällä tarkoitan lähinnä uusia ihmisiä, tulosta kyllä saan aikaan työssä ym.. Olen palvelualalla ja siinä pärjään oikein hyvin. Kun tapaan uuden ihmisen, prakaan todella pahasti ja saatan alkaa apinoida vaikka naapurin jaakkoa tai lapsuuden hoitotätiä kun puhun, tuntuu ettei omaa persoonaa edes ole tai se on heikko.
Surettaa, että olen koko loppuiäkseni tuomittu olemaan yksin.. Ymmärrän hyvin, ettei kukaan halua olla edes ystävä itseni kaltaisen ehdottoman, joustamattoman jankuttavan ja riskeerattoman henkilön kanssa. En tiedä saanko itseäni muutettua.. Hetkellisesti saan joskus itsestäni kiinni, mutta yksi takaisku niin olen taas perseelläni. Todellisuudessa en tiedä, miksen saa seuraa. Olen mielestäni ihan ok näköinen, siisti, pukeudun, harrastan sessen koulutusta ja yritän olla "mukana". Tiedän, että olen hyvä kuuntelija, vaan omien asioiden puhuminen voi olla vaikeaa. Vaikeaa siksikin, ettei ole kuuntelijaa. Pahinta on se, etten tunnu koskaan oppivan ettei kehenkään voi luottaa. Aina yritän ja petyn, yritän ja petyn..
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kuulostaa muuten aika lailla siltä, että kärsit läheisriippuvuudesta. Onko sulla traumaattisia kokemuksia lapsuudesta tai oletko joutunut elämään ns. häiriintyneessä elinympäristössä, kuten alkoholismin keskellä.
Luepas vaikka tuo artikkeli ja katso kuulostaako tutulta:
http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=168
Mielestäni tuossa tilanteessa ei pitäisi olla valittamista jos olet sentään naimisissa. Jotkut ovat totaalisen yksin joten sulla taitaa kyllä mennä periaatteessa ihan hyvin. Palvelualallakin vielä töissä... itselläni asiat vielä huonommin sillä teen yksinäistä työtä enkä tapaa edes työaikana muita ihmisiä. Hulluksihan siinä lopulta tulee. Ei itsensä nolaaminen niin paha juttu ole. Itse olen nolannut itseni joskus pahastikin mutta mitäs sitten? Ei ihmiset niitä asioita kovin kauan muista.
avioliitossakin voi muuten olla yksin. Mies siis on olemassa, mutta ei häntä minun asiani kiinnosta, pahalta sekin tuntuu, vaikka voin vaan kuvitella, että yksin yksinäisten töiden lisäksi ei varmasti ole herkkua. Tuosta nolaamisesta vielä, jännitän ihmisiä todella paljon, olen lapsena tullut kerran jos toisenkin nolatuksi. Se siis kammottaa mua pelkkä ajatuskin..
ovat nykyään avioliitot, kun seurustelukumppanista ei ole lainkaan seuraa?? En sano, että pitäisi jumittua yhteen ihmiseen pelkästään, mutta onhan se jo paljon, että on ainakin edes YKSI ihminen tukena. Ihan eri tilanne kuin jos ei olisi ketään...
Lisäksi sinulla on kaksi lasta. No lasten hoitaminen voi olla välillä rankkaa, mutta ainakin tuntee itsensä yhteiskunnallisesti merkittäväksi.
en varmaan vitsiksi kirjoittanut, etten tunne kuuluvani minnekään...muunlaistakin yksinäisyyttä voi olla kuin fyysistä.
Katsopas Dr. Philiä joku päivä, siinä on usein kaikenlaisia juttuja käsittelyssä joista voi ottaa oppia elämässään. Asioita ei kannata ottaa liian vakavasti, kyllä se elämä sitten vielä yllättää joku päivä!
Ei sieltä mitään kunnon ohjeita saa.
Ei varmasti saakaan tuolla asenteella.
Aluksi kirjoitit että et jaksa nähdä vaivaa. Olet sä silti päässyt noin pitkälle noin nuorena, että jo naimissa olet ja kaksi lastakin olet pyöräyttänyt. Eli et sä todellakaan ole 100% yksin. Mies näytti hyväksyvän sut. Lopetitko sä roolin vetämisen jossain vaiheessa ja se näki sun todellisen minän? Kai sä sentään tulet edes miehes kanssa toimeen? Millä tavalla sä sitten yleensä petyt? Lähteekö ihmiset juoksemaan karkuun, vai ovatko vaan välinpitämättömiä?
Niin, siis ehkä kirjoitin sekavasti, mutta ei mun siis ole vaikeuksia tavata uusia ihmisiä, vaan siitä eteenpäin kun olen jutellut jonkun kerran, niin en kertakaikkiaan keksi sanottavaa.
Roolien vetäminen on arkipäivää ja varmaan joku on joskus huomannutkin että saatan puhua/olla eri tyylillä eri kerroilla. Se on älyttömän raskasta mutta en, käsi sydämellä, ole tähän päivään saanut ratkaisua että mistä johtuu tai mikä auttais. Tuntuu, että jos olisin oma itseni (kuka se sitten onkaan) niin en osaisi olla lainkaan.
Olen alkanut tehdä niin, että aina kun huomaan että meinaan alkaa puhua "jonkun muun suulla" lopetan sen niin pian kun huomaan ja olen ennmmin hiljaa. Hiljaa olemista on nykyisin erittäin paljon. Olen ekspertti matkimaan muita. Osaisin pitää lähestulkoon vaikka luennon jos näkisin, että joku minuun vaikutuksen tehnyt henkilö pitäisi sen ensin.
En tottapuhuen muista, miten olin silloin kun tapasimme mieheni kanssa, varmasti olen silloinkin ainakin ajoittain vetäytynyt rooliin, tyhjän hetken tullen. Tietenkään mitään roolia ei voi vetää tolkuttoman kauan.
Käyn harrastuksissa säännöllisesti, tulen hyvin juttuun tutummaksi tulleiden ihmisten kanssa, ei siinä mitään, mutta mitään sydänystäviä tuntuu olevan vaikea saada tässä iässä. Ei ihmiset nyt karkuun juokse, mutta eivät paljoa kyllä ehdottele tapaamisiakaan. Kerran uskaltauduin tekemään itse alotteen eräälle poikani kaverin äidille, mutta sekin tyssäsi siihen, ettei kumpikaan vienyt asiaa eteenpäin.
Minusta saa aika positiivisen ja iloisen kuvan helposti, mutta sisimmässäni olen aika katkera ihminen, vihainen. En tiedä miksi ja mille. Lapsena sain raivokohtauksia, nykyään en raivoa vaan olen vaan vihainen ja pettynyt.
Lisään vielä sen, että tarkoitin tuolla "en jaksa nähdä vaivaa" sitä, että ihmissuhteissa, vaikka olen niitä innokas saamaan, en jaksa pitkän päälle nähdä sitä vaivaa, että olisin "hyvä ystävä" peruuttelen tapaamisia ja keksin kaikkia verukkeita ettei tarvitsisi nähdä, jos olen väsynyt. Koskaan en voisi sanoa suoraan että "olen väsynyt, nähdään toinen kerta." Tämmöstä.
aspergerin syndroomaa?etsi googlesta...
löytyi mulla niitä piirteitä.