niin menee usko elämään lopullisesti. Täällä on ihmisiä kaikista elämäntilanteista, toiset perheellisiä, toiset varakkaita, toiset vapaita, toisilla oma kulta, toisilla töitä, toiset opiskelevat, toiset matkustelee, toisilla oma koti, toiset nuoria, toiset vanhoja, toiset sosiaalisia, toiset hyviä kuka missäkin jne. Ja silti kaikilla on asiat huonosti!! Eli siis jos jotakuta masentaa nykyinen elämäntilanteensa, niin ei kannata haaveilla muutoksesta: ne asiat ovat kuitenkin päin vittua missä tahansa elämänmuodossa!!
Mä en ymmärrä. Miksi te ihmiset, joilla on ne asiat joiden puuttumisen takia minä olen onneton, ette ole onnellisia?! Häh? En tajuu. Tavoittelenko turhaan niitä juttuja? Olisiko elämäni niiden jälkeenkin yhtä surkeaa? Onko tässä elämässä sitten mitään järkee?!?
Mä en ymmärrä. Miksi te ihmiset, joilla on ne asiat joiden puuttumisen takia minä olen onneton, ette ole onnellisia?! Häh? En tajuu. Tavoittelenko turhaan niitä juttuja? Olisiko elämäni niiden jälkeenkin yhtä surkeaa? Onko tässä elämässä sitten mitään järkee?!?
Vastaukset 79
Vanhimmat
No suurin syy masennukseen on, että ei osata olla tyytyväisiä siihen mitä itsellä on jo. Osa syynä on myös se, että ihmiset pitävät joitakin asioita itsestään selvyyksinä, eli asioita jotka heillä jo ovat, eivätkä siten tiedosta niiden asioiden positiivisia puolia. Kun taas ne joilta puuttuvat ne asiat ja haluavat niitä, tiedostavat niiden asioiden positiiviset puolet.
Esimerkiksi meille puhdas juomavesi on täysin normaali asia. Mutta sitten vaikka jollekin afrikkalaiselle se on kuin kuu taivaalla...
Ihan ku masennuksessa tosiaan ois kyse siitä ettei oo tyytyväinen elämäänsä.Mulla on ulkopuoliset puitteet täydellisesti,mutta sairastan keskivaikeeta
masennusta johon mulle ei ole löydetty vielä oikeeta lääkettä.Just näitten kahen edellisen vastauksen takia en oo kertonu kenellekään mun sairaudesta.En jaksa vääriä kommentteja.Ne masentaa vaan lisää.Tuntuu välillä et ois helpompi jos ois joku fyysinen kipu,siitä vois kertoa ystäville,et ne ymmärtäis.
Joskus on kyllä parempi, ettei kerro masennuksestaan. Ihmiset ovat niin ymmärtämättömiä ja ajattelemattomia. Kun joku valittelee jotain työkiireitään, hymyilen sisäänpäin: omat työkiireet loppuivat vuosia sitten ja samassa kuopassa sitä edelleen ollaan, vaikka miten haluaisi takaisin työelämään. Masennus kun ei tahdolla parane ja ihmisten kommentit voivat olla todella loukkaavia.
Tosi asia on, että et ole tyytyväinen johonkin asiaan elämässäsi, jollei sitten masennuksesi ole synnynnäinen kemiallinen epätasapaino aivoissasi.
Olet aivan oikeassa "keskivaikeasti masentunut", totuus on ettei masennussairautta ymmärrä kukaan muu kuin sen itse kokenut.
Saa aivan sen kuvan kuin joku masentuisi esim. siitä kun ei ole varaa ostaa uutta takkia.Näinhän asia ei ole, sairaus tulee, kenelle tulee, ilman että itse siihen pystyy vaikuttaan, syyt ovat syvällä, mutta selitä se näille "viisaille" sitten. "Paras" neuvo on tää: ota itseäs niskasta kii. Olen siihen törmännyt useasti, en nykyään enää yritä selittää mitä masennus on, ajattelen et ajatelkaa mitä haluatte, itse tiedän kuinka asia on.
Masennus on ihan normaali sairaus, kuin esim. diabetes tai sydänvika. Harva sen kuitenkin ymmärtää.
Masennus on sairaus, johon kuka tahansa voi sairastua. Vaikka nykyinen elämäntilanne olisi ok, saattaa mieli omia aikojaan masentua vaikkapa menneisyyden kokemuksista, joita ei ole käsitelty. Masennuksella on myös fyysiset syynsä (aivokemia). Kyse ei siis välttämättä ole onnellisuudesta/ei-onnellisuudesta.
Se että näkee pahan olonsa syyksi masennuksen, estää ihmistä tekemästä vääriä valintoja esimerkiksi ihmissuhteissa, koska masennusta voidaan hoitaa. Diagnosoimaton masennus puolestaan voi johtaa siihen, että ihminen hakee helpotusta asioista, jotka eivät kuitenkaan auta (päihteet, rahan ja omaisuuden tavoittelu, puolison vaihtaminen jne).
Vertailulla ei pääse kovin pitkälle. Sinä ehkä olisit onnellinen, jos sinulla olisi kaikki se, mitä jollain masentuneella on. Mutta et ehkä sittenkään ottaisi kaiken sen lisäksi hänen kokemuksiaan, aivojaan ja tunteitaan.
Hyvinpä sinä kuvasit tilannetta! Ap:lä ei näytä olevan mitään kokemusta siitä, mitä kliininen depressio tarkoittaa, hän kuvittelee, että ULKOISILLA ASIOILLA olisi merkitystä siihen, että joku on masentuntu. Eihän se niin ole... Se on just niin kun edellinen kirjoittaja toteaa: kysymys on perimästä, persoonallisuudesta, elämänkokemuksista ja nyt tiedetään sekin, että aivokemiasta...
Joten paras olla heittämättä sitä ensimmäistäkään kiveä...
Ei elämäntilanne, pankkitilin, tai omaisuuden arvo estä masennusta. Tiedän omasta kokemuksestani. Olkoon syy sitten geneettinen tai mikä hyvänsä, näin vaan saattaa käydä. Raha ja näennäinen hyvinvointi ei ratkaise mitään. Kuka tahansa meistä voi sairastua masennukseen ja jokainen käy oman taistelunsa takaisin kiinni elämän syrjään. Läheisten ihmisten tuella on tietysti myös ratkaiseva merkitys.
Kaikesta huolimatta keskustelun aloittajalle voimia ja jaksamista!
On vähän lapsellista ajatella, että joku kehitysmaan asukki on onnellinen eikä masennu, jos vain saa puhdasta vettä ja ruokaa. Masennusta esiintyy kaikissa maissa ja kulttuureissa ja yhteiskuntaluokissa. Siellä missä terveydenhoitoon on muutenkin pienet resurssit, ei tietenkään pystytä hoitamaan läheskään kaikkia sairauksia. Erikoistuneita lääkäreitä ei ole ja lääkkeet ovat kalliita (jopa meille suomalaisille!).
Masennus saatetaan kokea myös häpeällisenä eikä siitä siksi puhuta oikealla nimellään. On pakko nauraa ja hymyillä, ettei joutuisi aivan oman onnensa nojaan ja sosiaalisen tuen ulkopuolelle. Joissakin maissa on tavallista, että ihmiset sanovat olevansa "stressaantuneita", kun he taistelevat jokapäiväisen selviytymisensä kanssa. Usein kyse on kuitenkin juuri masennuksesta. Stressi nähdään "hienompana" sairautena.
Myös sotien seurauksena maailmassa on valtavasti masentuneita ihmisiä, joiden resurssit osallistua jälleenrakentamiseen ovat vähäiset. Sekään että on rauha, ei siis takaa, että ihmiset kokisivat iloa ja onnea. Suomessakin on nähty, miten suuret määrät miehiä alkoholisoitui sotien jälkeen, kun muuta "hoitoa" viinan lisäksi ei ollut tarjolla. Myös itsemurhien määrä sodan jälkeen yleensä nousee - eikä laske, kuten voisi kuvitella.
muistelisin jostain lukeneeni, että toki kehitysmaissakin on masennusta mutta se ilmenee lähinnä maniana. siellä ei ole varaa heittäytyä passiiviseksi möksääjäksi, ja siellä on ihmisellä laajempi sosiaalinen [tuki?]piirikin kuin meillä suomalaisilla, oman onnensa ojassa möksääjillä. takuuseen en muististani mene.. mutta onkohan joku muu kuullut tuon suuntaista?
Voi olla, että kehitysmaan asukilla on keskimäärin laajempi tukiverkko kuin kehittyneen maan asukilla. Oleellista kuitenkin on se, että lähipiiri on kehitysmaassa AINOA tuki. Jos perhe ja suku syystä tai toisesta hylkäävät tai eivät voi auttaa, ei ole mitään tai ketään muuta, jonka puoleen kääntyä. Masennus (samoin kuin kikä tahansa sairaus, työttömyys, raskaaksi tuleminen jne.) saattaakin koitua kohtalokkaaksi juuri kehitysmaassa.
Suomessa julkinen terveydenhoito ainakin periaatteessa on kaikkien ulottuvissa. Ja vaikka olisi täysin yksin, mutta jos on rahaa, voi hakeutua lääkäriin.
Mania on karkeasti ottaen eri sairaus kuin masennus. Käsittääkseni masennus ilmenee kehitysmaissa usein apatiana.
Polttaa polttaa...Ts. jotenkin tuntuu että tässä ollaan aika lähellä
sitä asian ydintä, että miksi meillä on täällä niin suhteettoman paljon
tätä, nykyään lähes uudeksi kansantaudiksi muodostunutta
masennusta ihmisillä. Voitaisiin jo varmaankin tehdä vertaileva tutkimus,
että onko täällä olevilla maahanmuuttajilla, jotka ovat jo pidempään asuneet
täällä ja altistuneet sikäli tasapuolisesti kaamoksen ja muutenkin
vuodenaikojen vaihtelun vaikutuksille. Vink vink; tässä jollekin terveys-
ja sosiaalipuolen tutkijalle oivallinen tutkimuksen aihe.
Oma käsitykseni on se, että suomalaiset on valtaapitävien-
ja markkinatalousvoimien-, sekä tiettyjen tahojen työmarkkinapoliittisten
intressien ajamiseksi, erilaisin keinoin, mm. voimakkaalla
median kautta vaikuttamisella manipuloitu, ohjattu ja ajettu,
liiaksi ja mielenterveyden kannalta epäterveellisesti, lokeroitumaan
omiin oloihinsa näennäistä "yksityisyyttä" ja "yksilöllisyyttä"
korostamalla. Se onkin käytännössä aiheuttanut ihmisille paljolti
yksinäisyyden lisääntymistä ja monien sosiaalisten verkostojen
toimintaan mm. AY- ja monien muiden järjestötoimintoihin
osallistumisen hiipumista, koska ne on saatu,
varsinkin nuorempien silmissä,
näyttämään epäkiinnostavilta, vanhanaikaisilta ja
myöskin vähempi "vauhdikkailta" aktiviteeteilta.
Kyse on siis vanhasta "hajoita ja hallitse"-politiikan
sovelluksesta, ts. "lokeroi ja hallitse"-politiikasta,
josta nyt on alettu maksamaan kallista laskua ja hintaa,
kun kansalaisten mielenterveys alkaa murenemaan.
Masennus on (sähkö)kemiallinen aineenvaihduntahäiriö aivoissa. Osa ihmisistä luulee että mikä tahansa vitutus ja paha mieli on masennusta, mutta niin ei ole. Masennukseen ei myöskään tehoa "itseään niskasta kiinni ottaminen", koska keskushermosto ei yksinkertaisesti sellaiseen operaatioon masennustilassa kykene.
Joissakin tapauksissa, jos henkilö on ennenkin kärsinyt masennuksesta, voi hän osata itsekin erottaa sen milloin on kyse normaalista pahasta mielestä, ja milloin masennuksesta.
juuri tarkoitettu masentuneille eli täällä saa vapaasti purkaa ajatuksiaan?
Itselläni masennus, eikä elämäntilannekkaan hyvä
eläkkeellä, yksin, köyhä ja kyllä toisinaan ajatus
onks tällä elämällä mitään väliä.
Masennus ei juurikaan anna toiveita muutoksesta
parempaan. Varsinkin kun hoitoa eli ammattiauttajan apua ei tahdo saada.
Lääkitys voimin selvityy aamusta iltaa ja nukkuminen on ainoa onnellinen olotila.
Nukkumaan mennessä toivoisi, ettei tarvitsisi
enää herätä seuraavaan päivään.
On olemassa erilaisia aivojen fysiologisia tiloja, se on selvää. Sairaus ja terveys taas eivät ole mitään loogisia faktoja, ne ovat määrittelykysymyksiä. Tästä huolimatta ihmettelen, että masennukseksi kutsuttua haluttomuutta ja elämä- kielteisyyttä pidetään sairautena. Kun maailmassa kaikki on niin vitullaan kuin on, eikö paremminkin ole sairasta olla tyytyväinen ja elämänhaluinen? Näin varmaan tuumisi joku mahdollinen sivustaseuraaja, E.T. tai joku kaverinsa. Mitä ihmeen syytä kaikilla noilla ihmisillä on olla onnellisia? On tuolla sentään muutama täysjärkinen masentunut.
Niin, miksi jotkut ovat terveempiä kuin toiset? Miksi joku syntyy sairaalloisena ja kuolee jo lapsena ja toinen elää yli 100-vuotiaaksi ilman vaivoja? Eikö jokaisen pitäisi saada kaikki mahdolliset allergiat? Eikö syöpä voisi viedä enemmänkin ihmisiä? Miksi joku voi polttaa tupakkaa kymmeniä vuosia, mutta ei sairastu? Miksi toiset saavat flunssan neljä kertaa talvessa ja toiset eivät koskaan, vaikka ovat naapureita ja elävät samankaltaista elämää?
Käsittääkseni masennuskin voi iskeä keneen tahansa ja olla iskemättäkin. Taipumus siihen on ehkä jokaisessa, joka tällaiseen maailmaan syntyy. Mutta kaikilta se ei vie toimintakykyä. Joku kanavoi kaiken masennuksensa työhön (esimerkiksi taiteeseen), joku taas päätyy itsemurhaan. Sinänsä se että ilmoittaa olevansa masentunut, ei siis välttämättä tarkoita sairautta yhteiskunnallisessa tai kliinisessä merkityksessä. Ihminen voi sairastaa syöpää ja jaksaa silti käydä töissä. Ihminen voi sairastaa masennusta ja olla jaksamatta käydä töissä.
Et taida tietää kovinkaan paljoa masennuksesta? Toivottavasti tuo ei kuulosta ilkeältä, en sitä sellaiseksi tarkoittanut. Tahtoisinkin siis valistaa sinua, eli kertoa mistä masennus johtuu.
Masennus on sairaus. Se johtuu häiriöstä aivojen kemiallisessa tasapainossa. Jotkut masentuvat silloin tällöin, toiset ovat jatkuvasti masentuneita. Silloin kun on jatkuvasti masentunut, se on sairaus. Ja hyvin vakava sellainen. Se ei ole ihmisen saamattomuutta, kuten jotkut tietämättömät väittävät. Masentuneena ihminen ei vain kykene saamaan asioita aikaiseksi. Ihminen uupuu fyysisesti ja henkisesti, muisti heikkenee, hän tulee apaattiseksi. Pienimmistäkin asioista selviytyminen muuttuu suunnattomaksi kamppailuksi ja muut ihmettelevät kun hän ei kykene selviytymään näistä asioista, joiden pitäisi olla kenelle tahansa aivan yksinkertaisia.
Masennus ei siis ole elämänkielteisyyttä. Se on aivokemiallinen sairaus. Toivon että sisäistät tämän faktan.
Je, masennus on tietty aivojen fysiologinen tila. Yleensä se määritellään sairaudeksi, olen tästä tietoinen. Kyse on siitä että kyseenalaistan tämän määrittelyn. "Siksi että masennus on sairaus" ei ole mikään vastaus kysymykseen "miksi masennus on sairaus?".
Miksi jokin fysiologinen tila määritellään sairaudeksi? Siksikö, että se esim. tässä tapauksessa ilmenee ulkoisesti elämäkielteisyytenä? Vai siksi että se poikkeaa tavallisimmista fysiologisesta tilasta (jotka määritellään terveydeksi)?
Määritelmä: "Sairaus (lat. morbus, kreik. nosos, engl. disease) on fyysisen tai psyykkisen rakenteen tai toiminnan poikkeavuus, joka aiheuttaa yksilölle tai hänen ympäristölleen tilapäistä tai pysyvää haittaa tai toiminnanvajavuutta."
Masennus täyttää tämän määritelmän vaatimukset.
Mitä sitten ovat haitta ja toiminnanvajavuus? Okei, ymmärrän ettei tätä kysymysketjua ole mielekästä jatkaa loputtomiin. Siispä; syy miksi kyseenalaistan on se mitä tässä ketjussa on aika lailla puitu. Mitä pidetään haittana riippuu näkökulmasta. En pidä elämää hyvänä tai toivottavana. Siispä elämän lopettamiselle otollista mielentilaa (masennuksen seuraus) ei voi pitää haittana. Jos sairaus määritellään haitan kautta masennusta ei täten voi pitää sairautena, sillä masennus tunnetusti lisää mahdollisuuksia suorittaa onnistunut itsemurha.
Tiedät varsin hyvin mitä sairaudella tarkoitetaan ja ymmärrät miksi masennus sellaiseksi määritellään. Haluat vain esittää jotain ihmeellistä omaa filosofista näkökulmaa asiaan ja pyrit pitkittämään keskustelua. Jos kerran pidät elämää haittana, minkä takia sitten olet vielä elossa? Haudasta käsin et varmaankaan voisi käydä näitä mehukkaita keskusteluja?
Ja mikä on muuten onnistunut itsemurha? Sehän vaatisi sen, että olisi olemassa myös epäonnistunut itsemurha, mutta eihän sellaista ole olemassa, koska sehän vaatisi, että teet itsemurhan epäonnistuneesti. Mutta koska olet hengissä vielä, et voi määritellä sitä kummaksikaan, onnistuneeksi tai epäonnistuneeksi koska sitä itsemurhaa ei ole tapahtunut. Jos taas olet kuollut, et voi myöskään määritellä sitä kummaksikaan koska olet.. kuollut! Silloin määrittelyn tekee joku muu.
Entäpä epäonnistunut itsemurhayritys käsitteenä. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että yritit itsemurhaa ja kuolit, koska epäonnistuit pitämään sen yrityksenä. Täten taas onnistunut itsemurhayritys tarkoittaisi hengissä säilymistä: Yritit itsemurhaa ja onnistuit pitämään sen yrityksenä. Tosin eihän sitä silloin voi sanoa onnistuneeksi itsemurhan yrittämiseksi, koska et varsinaisesti yrittänyt sitä.
Kaikkia käsitteitä voi miettiä tällä tavalla ja pistää toisen pään sekaisin. Jokainen asia mitä sanot, on järkevää ja perusteltua punnitsemista, olematta silti mitenkään järkiperäistä. Se on pelkkää käsitteiden pyörittelyä, jolla päästään vain siihen tulokseen, ettei mitään todellista totuutta ole olemassakaan. Ehkä mitään totuutta ei olekaan olemassa, joka taas tarkoittaisi, että olet täysin oikeassa. Mutta jos kerran mitään todellista totuutta ei ole, niin miten voisit sitten olla oikeassa? Ja näin taas käänsin koko homman päälaelleen. Tällä varsin helpolla tavalla voin kumota kaiken mitä sanot ja sinä voit kumota kaiken mitä minä sanon. Se on loputon karuselli, joka pysähtyy vasta kun sähköt katkeaa, eli energiat loppuu jommalta kummalta.
Hienoa tekstiä. Olen aivan samaa mieltä kanssasi onnistuneista ja epäonnistuneista itsemurhista ja yrityksistä. "Onnistunut itsemurha" oli tietenkin käsitteellistä lepsuilua minulta, myönnetään. Ja kaiken voi kääntää päälaelleen, totta. Sen voi tehdä huvikseen tai vittuillakseen, tai sitten sillä voi olla tarkoitus. Minä ihan aidosti olen sitä mieltä että masennus on tervettä. Se väite ei ole minulle sokraattista pyöritystä vain huvin vuoksi. Minun puolestani jääköön tähän, olen uuvuksiin asti keskustellut aiheesta tässä samassa topicissa.
Tahdon vielä painottaa että helvetinpelko on täysin järjetöntä. Mikään tässä maailmassa ei anna syytä uskoa että joutuisimme kuoleman jälkeen helvettiin, mutta- ihmismieli vain toimii niin. Tässä ei auta mikään "itseään niskasta kiinni ottaminen". Kun kerran olen saanut päähäni ajatuksen helvetistä, se ei sieltä mihinkään häviä. Tämähän tavallaan kuuluu asiaan, elämä on kärsimystä, ja osa kärsimyksestä on vain oman mielemme toiminnan syytä. Järjetön helvetinpelko on yksi ankarimpia minulle siunaantuneita kärsimyksiä.
Minä siis en varsinaisesti usko helvettiin, en missään nimessä. Jos uskoisin, uskoisin tietysti myös taivaaseen. Toivo ikuisesta onnesta taivaassa on aivan yhtä järjetön kuin pelko ikuisesta helvetistä. Ero on siinä että pelon ei tarvitse olla järjellinen. Sen voima on ihan muualla. Järjettömällä toivolla sen sijaan ei ole voimaa. Vaikka haluaisinkin, en kykenisi sellaiseen itsepetokseen että uskottelisin itselleni taivaan olevan olemassa.
Ajatus että kaksi ihmistä haluavat olla yhdessä on kyllä päällisin puolin kaunis. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin siitä samasta paatumisesta kuin kaikkien onnellisten ihmisten kohdalla. Ei ole väliä mikä on onnen syy, raha, valta tai toisen ihmisen läheisyys. Onnellisuus, silloin harvoin kun sitä esiintyy, on paatumisen seurausta.
Eikö juuri se, että elämä on niin kammottavaa, osoita, että helvetti on mahdollinen ja että se on ehkä jopa osa tätä todellisuutta? Ja vaikka helvettiin ei uskoisi, niin sen mahdollinen olemassaolo vääjäämättä vaikuttaa elämäämme varjostaen sitä ja tuottaen lisäkärsimystä. Mielestäni kuvauksesi elämästä nimittäin ovat hyvin "helvetillisiä": kärsimys vain jatkuu ja lisääntyy, todellista onnea ei ole, ihmiset ovat paatuneita ja ainoa pakokeinokaan (itsemurha) ei ole tae siitä, että kärsimys päättyisi.
Samalla tavalla kuin katsot, että usko kuolemanjälkeiseen helvettiin/taivaaseen vaatii itsepetosta, voi mielestäni väittää, että usko kaiken raukeamiseen tyhjiin vaatii itsepetosta tai ainakin syvää luottamusta siihen, että kuoleman jälkeen ei ole mitään. Luottamuksesi kuitenkin rakoilee ja syystäkin, koska ennen kuolemaa et voi varmistua asiasta. (Siinä mielestäni osoitat muuten todellista järkevyyttä, että epäilet omaa vakaumustasi!) Ja kuoleman jälkeen lienee myöhäistä päättää, että sittenkin eläisi ja kuolisi uskoen sekä helvetin että taivaan olemassaoloon, koska ihmisillä ei ole tapana palata kuolleista jatkamaan tätä elämää.
Mitä muuten vastaat henkilölle, jonka mielestä kauheinta olisi juuri se, että kuoleman jälkeenkään ei ole toivoa paremmasta? On varmaankin paljon ihmisiä, jotka haluaisivat elää ikuisesti, etenkin jos elämä muuttuisi oleellisesti paremmaksi kuoleman jälkeen. Mikä varsinainen "järki" on saada ihmiset uskomaan, että kuoleman jälkeenkään ei ole odotettavissa mitään parempaa? Jos kuoleman jälkeen ei ole mitään, ei edes sitä oivallusta, että mitään ei ole, niin eikö ole täysin samantekevää, millaisessa käsityksessä ja uskossa ihmiset kuolevat?
Minusta tuntuu, että uskosi kaiken tyhjiin raukeamiseen vahvistuisi, jos saisit muitakin ihmisiä ajattelemaan samoin kanssasi. Mutta vaikka kaikki ihmiset päättäisivät seuraavan vuorokauden aikana tehdä itsemurhan, se ei muuttaisi asioiden olemista niin kuin ne ovat - ihmisten vakaasta uskosta riippumatta. Ja lopulta voisi käydä niin, että kaikkien muiden tehtyä itsemurhansa, sinä olisitkin jäänyt tänne yksin miettimään, voisiko helvetti sittenkin olla totta. Kuten aiemmin olemme todenneet: ehtisithän tehdä itsemurhan myöhemminkin. Jos kestit tämän päivän, on oletettavaa, että kestät huomisenkin.
Olet jättänyt vastaamatta moneen aikaisempaan kysymykseeni ja olisi mielenkiintoista kuulla, mitä ajattelet niistä. Ehkä jossain vaiheessa katsot aikaisempia viestejäni ja vastaat.
Käyn tässä välissä kenties vähän nukkumassa ja palaan, kun taas herään tai jos uni ei tule.
No sama se, puhutaan sitten kuoleman jälkeisestä. Ei senkään suhteen ole mitään varmaa tietoa, tietenkään. Olen koko ajan käynyt tätä keskustelua ja elänyt elämääni siitä näkökulmasta että kuoleman jälkeen ei ole mitään. Elämä on kyllä helvetillistä ja ehkä juuri se saa helvetin näyttämään niin pelottavan uskottavalta. Kuitenkin on enemmän syytä uskoa että kuolema on loppu. Kuolemassa ruumis, aivot ja aistielimet lakkaavat toimimasta ja muuttuvat vähitellen mullaksi. Ei tunnu uskottavalta että tietoisuus, joka kehittyi, kukoisti ja rappeutui aivojen mukana, voisi jatkaa olemassaoloaan itsenäisesti. Aivotoiminnan yhteyttä mielenliikkeisiimme tuskin kiistää enää kukaan. Ei siis varmaa tietoa, mutta riittävä syy olettaa että kuolemaan se loppuu.
"Mitä muuten vastaat henkilölle, jonka mielestä kauheinta olisi juuri se, että kuoleman jälkeenkään ei ole toivoa paremmasta?"
-Vastaisin että harmin paikka, mutta se mitä haluamme kuoleman jälkeiseltä tuskin vaikuttaa siihen mitä sieltä tosiasiassa on tulossa (vaikka onhan sekin mahdollista, who knows). Itse uskon että rajan takana kaikkia odottaa sama kohtalo, jolloin on tietysti aivan sama missä uskossa ihminen kuolee.
Jos koko maailma minua vaille tekisi joukkoitsemurhan, se aivan varmasti vahvistaisi uskoani tyhjiinraukeamiseen. Ei sekään mitään todistaisi, taivas ja helvetti ovat luultavasti totta tai epätotta aivan siitä riippumatta mitä niistä ajattelemme ja mitä teemme. Aina ehtii tehdä itsemurhan myöhemmin, mutta on hölmöä ja traagista vain kestää ja kestää ja kärsiä päivästä toiseen kun sen kaiken voisi lopettaa.
Olet kysellyt sen verran paljon että joihinkin epäolennaisina pitämiini kysymyksiin olen jättänyt vastaamatta. Olen myös yrittänyt edetä jotenkin johdonmukaisesti. Jos mielestäsi olen tehnyt tässä vääryyttä sinulle tai yritän vältellä vaikeita kysymyksiä niin ole hyvä, kysy uudelleen ja perustele hieman miksi jotain olennaisen tärkeää on jäänyt käsittelemättä.
Kuoleman jälkeisyyteen liittyy ajatus siitä, että on mahdollista, että jokin taho joka voi luoda tyhjästä, voi myös herättää kuolleet, luoda uusia maailmoja jne. Vaikka tämä tuntuisi monella tavalla mahdottomalta, niin eikö ajatus kuitenkin kiehdo ketä tahansa tietoista olentoa? Ihminenkin pystyy tällä hetkellä tekemään asioita, jotka olisivat tuntuneet mahdottomilta muutaman kymmenen vuotta sitten. Pystymme kuvittelemaan samanlaisia "uskomattomia" muutoksia tulevaisuudessakin. Ylitämme jatkuvasti mahdottomina pidettyjä rajoja. Emme tosin pysty luomaan tyhjästä esimerkiksi uusia tietoisuuksia tai herättämään kuolleista, mutta silti voi olla olemassa jokin tai jotain, joka pystyy siihenkin. Jos näin on, kärsimykseen löytyy vastaus ihmisen kykyjen ja mahdollisuuksien ulkopuolelta.
Kysyn tällä kertaa uudestaan seuraavaa:
Eikö itsemurhassakin joudu paaduttamaan itsensä? Ajattelet ehkä, että läheisesi ymmärtävät tekosi ja tekevät saman perässä, mutta todennäköisesti olet siinä väärässä.
Voi olla että on olemassa jokin ulkopuolinen vapautus kärsimyksestä, mutta en edelleenkään pidä sitä uskottavana. Ihminen pystyy kuvittelemaan kaikenlaista uskomatonta. Silti se kuviteltu pysyy uskomattomana, ei-uskottavana. Pystyn kuvittelemaan vuorenpeikkoja ja olemaan uskomatta niihin. Ajatus tahosta joka pystyisi herättämään kuolleita on kiehtova muttei uskottava.
"Kysyn tällä kertaa uudestaan seuraavaa:
Eikö itsemurhassakin joudu paaduttamaan itsensä? Ajattelet ehkä, että läheisesi ymmärtävät tekosi ja tekevät saman perässä, mutta todennäköisesti olet siinä väärässä."
-Itsemurhalla on aivan erityinen sija näkemyksissäni. Se on avain maailmankaikkeuden synkkään arvoitukseen. Se on poispääsy kaikesta, lopullinen ratkaisu. Tämä mahdollisuus on tarjolla kaikille. Itsemurhaaja tietää tuottavansa teollaan tuskaa läheisilleen, mutta hänen on se silti tehtävä. Maailmassa ei ole sellaista mahdollisuutta kuin onnellinen loppu. On vain huonoja ja vielä huonompia ratkaisuja. Itsemurhaajan täytyy jossain määrin paaduttaa itsensä muiden kärsimyksiltä, siksi itsemurhakin on huono ratkaisu. KUITENKIN, muut ratkaisut ovat vielä huonompia. Itsemurha on paras mahdollinen ratkaisu, siksi se on moraalinen ja eräässä mielessä hyvä ratkaisu.
Entä jos emme yrittäisikään uskoa sellaiseen, mihin emme pysty uskomaan, vaan pelkästään toivoisimme? Suostutko toivomaan, että kuoleman jälkeen olisi mahdollisuus saada täydellinen hyvitys ja unohdus kärsimyksestään? Jos et suostu, olet mielestäni kiintynyt kärsimykseesi niin, että et todellisuudessa edes halua muuta kuin kärsiä ja kuolla. Sen sijaan että olisit rehellisesti avoin eri vaihtoehdoille, koska et voi olla täysin varma minkään vaihtoehdon oikeellisuudesta, oletkin päättänyt, että kuoleman jälkeen ei ole mitään. Tällöin olet vaarassa olla täysin väärässä.
Jos taas suostut ja pystyt toivomaan hyvitystä ja unohdusta, kestät kärsimyksesi paljon paremmin kuin jos sinulla ei ole mitään toivoa.
Onhan nimittäin kai selvää, että hyvitys ja unohdus ovat huomattavasti parempia vaihtoehtoja kuin tyhjiin raukeaminen, jos kärsimyksesi todella on niin hirvittävää kuin olet antanut ymmärtää.
Mitä sinulle merkitsee sana TOIVO?
Vai onko tuo sanakin sinun mielestäsi myös "täysin järjetön"...?
Minulle kuten miljoonille muillekin, varsinkin uskoville,
sanalla TOIVO on niin suuri merkitys, että sen selittämisessä
saisikin kulumaan isonkin määrän "mustetta". Kuitenkin,
jos toivoa jotenkin lyhyesti voisi määritellä, niin se on sitä,
ettei usko kurjuuden ja kärsimyksen, edes täällä maallisen
elämän aikana olevan vain lisääntymään päin, ainakaan yksilöllisesti
tarkastellen, vaan aina ON TOIVOA PAREMMASTA, jopa silloin kun
kaikki "järjellisesti" näyttää toivottomalta.
Useimmiten tämä perustuu kuitenkin juuri siihen että ainakin
uskovainen ihminen uskoo siihen, että vaikka ihmisen keinot
loppuvat ja tilanne saattaa vaikuttaa toivottomalta, niin Jumalalle,
tottakai Hänelle, joka meidät on luonutkin, on kaikki mahdollista.
Ja USKOVALLE kuolemakaan ei ole mikään pelottava asia, mutta sen
ajankohdasta päättäminen ei kuulu ihmisen itsensä päätettäväksi,
sen enempää kuin syntyminen tai syntymättömyyskään.
Tietysti se, että jos ihminen pitää itseään tämän maapallon ainoana
mahdollisuutena, josta on kaikki riippuvaista, eikä ihmisen
keinovalikoimien jälkeen ole muuta toivoa, niin se on tietysti
omiaan luomaan tuon kaltaista ajattelua mitä sinä täällä yrität
muillekin tuputtaa.
Mitään "järkevää" sinun sanomassasi ei ole, koska tuollainen
ajattelu ei todellakaan yhtään ainakaan vähennä, vaan lisää
ihmisen kärsimystä. Vai onko sinun mielestäsin järkeä, että valitat
maailman aiheuttamasta kärsimyksestä ja kuitenkin itse olet
vain lisäämässä sitä noilla jutuillasi.
Mieluummin kuin noita sinun juttujasi, kannattaisi mieluummin lukea raamattua,
jota on luettu jo pitkälti yli 2000v. Siis jo ennen Jeesuksen
syntymää oli Vanhatestamentti olemassa. Raamattu ja sen lupaukset,
ovat niille jotka ne haluavat uskoa ja omistaa, oikea toivon lähde.
Jer.29:11."Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra.
Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia:
minä annan teille tulevaisuuden ja toivon."
Kysymyshän on aina ihmisen omasta valinnasta, siis että mihin haluaa uskoa.
Jumala loikin ihmisen enemmän hengelliseksi ja sielulliseksi-,
kuin fyysiseksi olennoksi. Ja se lyhyt aika, jonka vietämme tässä
häviävässä ruumiissamme, on vain koeaika sitä
varten mihin siirrymme viettämään iäisyyttämme.
Iäisyys voi tuntua jotenkin käsittämättömältä käsitteeltä,
mutta ei syytä huoleen, varsinkin jos on matkalla Jumalan taivaaseen,
koska se tarkoittaa siis ajattomuutta, jossa emme enää ole sidottuna tähän,
yleensä vain stressiä, kiirettä ja vanhenemista aiheuttavaan aikakäsitteeseen.
Der Pessille: Voisitko hillitä itseäsi ja antaa keskustelun edetä rauhassa?
Tämä on riittävän hyvä viestiketju tällaisenaan ja välikommentit hajottavat sitä.
Omia käsityksiäsi ja kommenttejasi voit esittää erillisessä keskustelussa.
Ihan hölmöä on tulla syyttämään toista tuputtajaksi ja sitten tuputtaa jotain tilalle.
Der Pessille: Voisitko hillitä itseäsi ja antaa keskustelun edetä rauhassa?
-Ei en todellakaan voi, eikä tuollaisessa keskustelussa
ole sisällöllisesti muutenkaan sisällöllisesti mitään rauhaa,
vai tarkoitatko jotain sellaista omituista "rauhaa", mitä minä en käsitä.
>>Tämä on riittävän hyvä viestiketju tällaisenaan ja välikommentit hajottavat sitä.>Omia käsityksiäsi ja kommenttejasi voit esittää erillisessä keskustelussa.>Ihan hölmöä on tulla syyttämään toista tuputtajaksi ja sitten tuputtaa jotain tilalle.
Lisäys: Oletko kenties joku hautausurakoisija?
Tapasi puuttua tähän keskusteluun on epärakkaudellinen, sillä itsensä hillitseminen on Hengen hedelmiä. Keskustelussa on kaksi osapuolta, jotka edustavat eri kantoja itsemurhaan. Jos et huomaa sitä tätä eroa, olet hyvin vähän ymmärtänyt siitä, että asioita voi esittää muullakin tavalla kuin huutelemalla "keskustelu poikki"-kommentteja. En ihmettelisi, jos keskustelijat siirtyisivät kahdenväliseen sähköpostailuun. Sehän olisi sinulle tietysti riemuvoitto. Saisit pauhata tässä ketjussa yksiksesi vaikka päiviesi loppuun asti ja kuvitella, että kukaan ei tee itsemurhaa, kun olet täällä riekkumassa.
Toivoa ilman uskoa? Mitä sellainen on, mikä sellaisen toivon funktio on? Voin tietysti esittää äänettömän toiveen että kaikki muuttuu paremmaksi. (tauko). Tehty. Eipä mikään muuttunut. Suostun mielelläni toivomaan että kuoleman jälkeen kaikki hyvitetään, ja itse asiassa toivonkin. Tuollainen toivo on kuitenkin järjetöntä enkä pysty kauaa toimimaan sellaisen varassa. Tuskin kukaan pystyy kauaa toimimaan pelkän järjettömänä pitämänsä toivon varassa. Toiminta vaatii uskoa.
Miksi minun pitäisi olla yhtä avoin kaikille mahdollisille skenaarioille kuoleman jälkeisestä? Miksi minun täytyisi suhtautua yhtä vakavasti esim. sellaiseen juuri keksimääni mahdollisuuteen, että kuoleman jälkeen synnyn smurffina Smurffimaahan, kuin mahdollisuuteen että kuoleman jälkeen ei ole mitään? Oletkohan itse noin avoin eri mahdollisuuksille? Aiemmin olen jo selittänyt miksi uskon kuoleman olevan loppu. Se uskomus on paremmin perusteltu kuin mikään muu. AINA on mahdollisuus että olen väärässä. AINA on mahdollista myös, että sinä olet väärässä.
"Jos taas suostut ja pystyt toivomaan hyvitystä ja unohdusta, kestät kärsimyksesi paljon paremmin kuin jos sinulla ei ole mitään toivoa."
-En etsi välineitä kärsimyksen kestämiseen. En tarvitse toivoa, sillä minulla ei ole mitään intressiä kestää kärsimystä. Olen jo todennut että on parempi lopettaa koko kärsimys.
Kärsimys on hirvittävää. Ei ainoastaan omani vaan kaikkien elävien kärsimys.
Hyvä kommentti Sinulta! Tarpeettoman paljon täysin epäasiallista tavaraa yritetään tunkea tälle palstalle, jonka tarkoitus lienee toisenlainen. Ihmettelen suuresti tuota intohimoa, joka tässä nyt on syntynyt. Vaikuttaa suomeksi sanottuna kukkotappelulta.. Cool down you guys!
Aloitan viestisi loppupäästä: Olen samaa mieltä, että kärsimys on hirvittävää. Jos se ei ole sitä, se ei ole kärsimystä. Mutta silti kaikki ei ole kärsimystä. On asioita, jotka ovat hyviä. Itsemurhaaja ehkä arvostaa sitä, että on keinoja tehdä itsemurha. Ne asiat ovat itsessään varsin neutraaleja. Lääkkeet tai nuora eivät itsekseen tee hyvää tai pahaa. Mutta niillä voidaan tehdä hyvää ja pahaa. Oletko samaa mieltä?
Kyllähän sinäkin tarvitset toivoa ja uskoa. Toivot ja uskot, että kuoleman jälkeen seuraa ei-olemassaolo. Sinulla on selkeä elämänkatsomuksellinen uskomus kuolemanjälkeisestä olotilasta. Mutta kuten aiemmin jo sanoin, on mahdollista, että pistät uskosi ja toivosi väärien asioiden varaan. Sama mahdollisuus on kaikilla (tietysti myös minulla). Jos uskon syntymiseen smurffina kuoleman jälkeen, saattaa hyvinkin osoittautua, että olin uskonut väärään asiaan, joka ei toteutunut.
Toivon otin esiin siksi, että halusin sinun ajattelevan, mitä haittaa siitä olisi, jos toivoisit hyvitystä ja unohdusta etkä tekisi itsemurhaa. Kuolema tulisi kuitenkin ennen pitkää. Jos kuoleman jälkeen ei olisi kuin ei-olemassaolo, et tietäisi koko asiasta mitään. Et muistaisi kärsimyksiäsi etkä mitään muutakaan. Jos taas hyvitys ja unohdus olisivat mahdollisia, voisit todeta ilmeisen hyvillä mielin, että kannatti toivoa.
Ja viestisi alkuun: Se että toivoit äänettämästi jotain, ei osoita, että toiveesi ei koskaan toteutuisi. Saatoit toivoa jotain, mikä on mahdotonta ylipäätään tai ainoastaan nyt. On myös eri asia tuntea ja kokea toivottomuutta kuin olla todellisesti toivoton. Ihminen voi pelätä pahinta, mutta pelko ei toteudukaan. Ihminen voi myös menettää uskonsa, mutta silti enemmän tai vähemmän salaisesti toivoa, että uskon sisältö silti toteutuisi. Toivo voi jäädä uskon kadottua.
Ylipäätään uskosta ja toivosta puhuminen edellyttää sitä, että on aioita, joista emme tiedä (vielä). Se että joku toivottomuudenkin keskellä toivoo, ei välttämättä ole järjetöntä. Toivohan voi kuitenkin toteutua vielä joskus. Jos se jo olisi toteutunut, ei mitään uskoa tai toivoa edes tarvittaisi.
Mutta koko elämämme rakentuu jatkuvasti uskoon ja toivoon lähes kaikkien asioiden suhteen.
Vastaan lyhyesti pääkohtiin.
1) Kyllä kyllä, totta kai, on olemassa asioita jotka ovat hyvä-paha akselilla neutraaleja, on jopa olemassa hyviä asioita. En ole kieltänytkään, tai jos olen niin en tarkoittanut kirjaimellisesti. Sanoessani että elämä on kärsimystä tarkoitan tietenkin että kaikki seikat yhteen laskettuna elämä on kärsimystä, kaiken kaikkiaan paha asia.
2)Uskoni ja toiveeni että elämä päättyy kuolemaan on paremmin perusteltu kuin mikään usko kuoleman jälkeiseen. Aina on mahdollista olla väärässä. Tästä olemme selvästi yksimielisiä, kannattaako tätä enää toistaa? Sanoessani että en tarvitse toivoa tarkoitan, etten tarvitse toivoa paremmasta maanpäällisestä elämästä. Tämäkin oli aika selvästi ilmaistu edellisessä viestissäni, jos olisit yhtään vaivautunut tulkitsemaan.
3)Kuoleman jälkeisen voi saavuttaa jo nyt. Olisi hölmöä jäädä tänne kärsimään vielä vuosikymmeniksi ja vasta sen jälkeen ottaa vastaan se, mikä on väistämätöntä. Ei-olemisessa ei tietenkään ole muistoja kurjasta elämästä, mutta se helpotus toteutuu vasta kun tuo ei-oleminen on saavutettu. Toivo siitä että kuolema on kaiken loppu voi tietysti auttaa jatkamaan päivästä toiseen, ts. se voi auttaa kärsimään päivästä toiseen. Mutta kun se kärsiminen ei ole tarpeellista, kaiken voi lopettaa vaikka tänään.
Viestisi loppuosasta en saanut kiinni, se ei tunnu liittyvän oikein mihinkään.
1) Tässä esität uskomuksen elämän pahuudesta.
2) Koska kyseessä on niin ratkaisevanlaatuinen uskomus, asiaa todellakin kannattaisi pohtia vielä monilta kannoilta ja pitkään. Erehtymisen hinta on liian suuri, jos liian myöhään käykin ilmi, että tämä elämä olikin ainutlaatuinen lahja, joka kärsimyksineenkin on elämisen arvoista.
Kuten olen aiemmin kirjoittanut: Jos joka tapauksessa voit toivoa jotain kuolemanjälkeisestä, niin miksi et voisi toivoa jotain parempaa kuin ei-olemassaolon? Mitä haittaa siitä olisi (anna vaikka pari esimerkkiä haitoista)? Korostat kärsimyksiäsi, mutta miksi? Miksi teet niistä suuren numeron, vaikka oman uskomuksesi mukaan kaikki kärsimys on kaikilta hyvin pian ohi?
3) Kuolemanjälkeisen voi saavuttaa vasta kuoleman jälkee, ei nyt. Sinä olet erityislaatuisessa tilanteessa, sillä et ole vielä kuollut. Muutaman kymmenen vuoden ajan voit täällä pohtia asioita, mutta sitten olet tsiljoonia ja taas tsiljoonia vuosia poissa täältä. Ainakin minusta tässä on jotain huikaisevaa.
Tarkennus edellisen viestini loppuosaan: Me emme tiedä, mitä huomenna tapahtuu, mutta me uskomme, että aurinko nousee, että ruuanjakelu toimii ja että hyppäämällä pilvenpiirtäjän katolta alas kuolee. Halusin siis sanoa, että meillä on varmaa tietoa itse asiassa hyvin vähän ja siksi perustamme toimintamme uskon ja toivon varaan.
1)Elämä on kärsimystä
2)Kärsimys on paha asia
siis: elämä on paha asia
Elämä on prima facie kärsimystä, eikä mitään mikä tämän kumoaisi ole tullut esiin. Elämän pahuus nyt on niin selvä tosiasia, järjen fakta, itsestään selvyys, että jos sen kieltää voi aivan yhtä mielekkäästi kieltää että maa on pyöreä. Aivan yhtä selvää on se että kärsimys on paha asia.
Lahja-argumentti nyt on täysin mieltä vailla. Kuka tahansa täysjärkinen, joka olisi tätä lahjaa saanut tutkia etukäteen, olisi siitä kieltäytynyt.
Kärsimys on pian ohi. Se on kuitenkin kaikki mikä meillä ON ja siis kaikki millä on merkitystä. Ja edelleen se myötätunto... Sinullakaan tuskin on ensikäden kokemusta maailman suurimmista kärsimyksistä ja mielettömyydestä. Onhan tämä kurjaa meilläkin, mutta miltä tuntuisi vaikka katsella oman perheensä kidutusmurhaa jonkun kongolaisen sissipartion käsissä, tuhotussa kotikylässään, ja jäädä ainoana henkiin. On röyhkeää vähätellä maailman kärsimyksiä ja olla niistä huolimatta onnellinen. Jos siis onnellisuus on ylipäätään mahdollista, se ei ole toivottavaa. Ei tämän maailman olosuhteissa.
Suurissa luvuissa on kyllä jotain huikaisevaa, mutta eivät ne niin humalluttavia ole, että saisivat elämän menemään kivuttomasti.
Viestisi loppuosaan: Aivan niin. Samoin kuin on uskottavampaa etten jää ilmaan leijumaan hypättyäni talon katolta vaan putoan jalkakäytävälle ja kuolen, on uskottavampaa etten kuoleman jälkeen synny smurffiksi vaan lakkaan olemasta.
Mielestäni olet ristiriitainen. Toisaalta näet itsesi uhrina, jolle on tapahtunut pahoja asioita. Samalla kuitenkin väität, että esimerkiksi minä en tietäisi todellisista kärsimyksistä mitään. Siis enkö minä sittenkään kärsi suunnattomasti, kuten kaikki ihmiset aikaisempien viestiesi mukaan kärsivät? Millä perusteella väität, että sinulla olisi enemmän tietoa ja kokemusta kärsimyksestä kuin minulla? Et tiedä elämästäni yhtään mitään - ja tuskin edes välittäisit tietää, koska sinua kiinnostaa vain oma kärsimyksesi.
Olenko muuten sanonut jossain vaiheessa tätä keskustelua, että olisin onnellinen tai vaatinut ketään olemaan onnellinen? Sinä sen sijaan olet asettanut onnellisuuden mittariksi: koska ihmiset eivät ole onnellisia (ainakaan paaduttamatta itseään), kuolkaamme kaikki. Haluat kaiken onnellisuuden tai et mitään. Näet kaiken vain kärsimyksen mittapuulla. Vaikka sinulle nyt tarjottaisiin täysin onnellinen tulevaisuus ilmaiseksi, kääntyisit pois ollen varma, että kyse on kuitenkin jostain smurffipetoksesta. Et erottaisi ihanaa raikasta nektaria surkeasta smurffilimusta, koska jo kaukaa torjuisit: "Älkää tulko minulle mitään tarjoilemaan, kyllä minä tämän maailman kaikki litkut tiedän."
Sinun ajatusmallissasi ei ole mitään sijaa vastuulle eikä armolle. Olet vain uhri. Et suostu sanomaan, että olet osasyyllinen siihen kärsimykseen, jota itse koet ja jota ihmiset tässä maailmassa kokevat. Kaikilla on mielestäsi sama oikeus paeta itsemurhaan. Jos joku sanoo, että olet loukannut häntä, et pyydä anteeksi, vaan teet itsemurhan. Jos jäät kiinni epärehellisyydestä, et myönnä sitä, vaan teet itsemurhan. Sillä että olet tosiasiallisesti loukannut jotakuta tai oma-aloitteisesti valehdellut omaa etuasi tavoitellen, ei sinulle ole mitään väliä.
Ja jos joku pyytää anteeksi sinulta, vastauksesi on: "Tapa itsesi". Jos joku haluaisi hyvittää sinulle vaikkapa kärsimäsi taloudellisen tappion, et ottaisi hyvitystä vastaan, vaan kehottaisit toista osapuolta tappamaan itsensä. Jos joku haluaisi tarjota sinulle illallisen, kieltäytyisit ja menisit tekemään itsemurhan.
Vastauksesi kaikkeen on itsemurha. Sinä et pyydä etkä anna anteeksi.
Jos sinulla olisi lapsi, jonka polveen on tullut haava, et laittaisi siihen laastaria, vaan mieluummin tappaisit hänet - jos olisit johdonmukainen. Jos olisit johdonmukainen, et missään tapauksessa koskaan tekisi mitään muuta kuin tuhoaisit elämää. Raiskaisit, tappaisit ja sitten päättäisit päiväsi.
Siksi sinun oikeastaan pitää olla iloinen siitä kaikesta kärsimyksestä, joka tässä maailmassa edustaa kuolemaa ja sen voimia. Eikö jokainen murhauutinen kerro sinulle ilosanoman: joku on päässyt taas pois täältä kärsimästä? Jokainen joka paaduttaa itsensä ja vähät välittää nälkäänäkevistä, on pohjimmiltaan oikeassa: mitä pikemmin ihmiset kuolevat nälkäänsä, sitä parempi. Toisaalla, eräässä toisessa keskustelussa kerroit, että voisit testamentata rahasi kehitysmaihin ehkäisyvälineprojekteihin. Miksi? Eikö järkevämpää olisi suunnata perintörahat johonkin suoraan tappamistoimintaan? Eihän mikään vaistotoiminta, josta olet puhunut niin paljon, sentään testamentin laatimistasi ohjaa. Voit kylmän rauhallisesti lähettää pennosesi suoraan aseteollisuudelle tai palkkamurhaajille.
Puheesi Kongon kärsivistä on todellakin naurettavaa. Sinä elät röyhkeästi ja aika mukavasti tekemättä heidän hyväkseen yhtään mitään, koska pohjimmiltasi pidät itseäsi kaikkein suurimpana kärsijänä. Ei ole sävyeroja.
Mutta sinä et ole johdonmukainen. Sinä et pysty olemaan. Ja se osoittaa hyvin pitkälle, että maailmankatsomuksesi ei toimi käytännössä.
Sinä etsiskelet ja keskustelet. Otat uhrin ja kärsijän roolin, ja kun joku kyseenalaistaa sen, siirryt muualle ja aloitat keskustelun uudelleen. Et ole minunkaan kanssani keskustellet siksi, että olisit avoin eri vaihtoehdoille. Olet päättänyt, että vaihtoehtoja ei ole. Kaiken päämäärän pitää olla kuoleminen mahdollisimman pian, kaikki muu on smurffijuttuja. Päätöksesi ei silti tee vaihtoehtoja olemattomiksi, vaan pelkästään sinut itsesi osattomaksi.
Jos sitä, että yrittää kritisoida itsemurhaan yllyttämistä
ja kertoo toivoakin olevan, väität "rakkaudettomuudeksi",
niin sinä kuulut samaan kategoriaan, kuin tuo "pessinistikin",
jonka todellisia saatanallisia tarkoitusperiä tulin tälle
palstalle tuomaan julki. Näköjään sinäkin sen verran tiedät
hengellisyydestä, että osaat rienata, mutta
niinhän se pirukin osaa raamatun jo ulkoa.
Täytyy kyllä myöntää että ei siinä rakkaudellisuus ihan ensimmäisenä
käy mielessä tuollaista saatanan viestiä julistavaa kohtaan.
Mutta tulkoon nyt mainituksi, että kyllä Jumalan rakkaus ja armo
on yhtälailla tarjolla myös ko. kirjoittajalle, että on ihan
turha pelätä helvettiä; hoitaa vain asiansa Taivaan Isän kanssa kuntoon,
niin ei tarvii pelätä sitten yhtään mitään.
Mulla on kyllä sen verran kokemusta masennuksesta ja ahdistuksesta,
että voin sen perusteella sanoa ettei tuon tyyppiset kirjoitukset
todellakaan ole mitään terveellistä luettavaa silloin kun
ollaan kriittisessä vaiheessa, nimittäin että jatkaako elämistä
vai luovuttaakko. Ja minä itse, toisin kuin tämä "pessinisti"
kiitän Jumalaa että minullakin on ollut sellaiset lähtökohdat,
jossa on saanut evääksi terveen kuolemanpelon, ts. että osaa
"pelätä helvettiä", eihän sitä järkevämpää pelkoa olekaan.
Se on vähän sama, kuin että pikkulapsiakin syksyllä "pelotellaan"
menemästä heikoille jäille. "Pessinisti" sitä vastoin, tuon oman "uskontonsa"
mukaan kai veisi lapsensa heikkojäiselle järvelle ja vieläpä
yllyttäisi heitä, että "menkää lapset tuonne päin missä näkyy
vielä tuota sulaa vettä..." -Saattaisivat hänen
aatteensa mukaan säästyä turhilta "kärsimyksiltä"...
-Alkaako yhtään tuntua irvokkailta nuo "pessinistin" kirjoitukset;
Ne surulliset tapaukset joissa esim. lasten vanhempi on
tappanut lapsensa ja sitten itsensä, eivät yleensä NORMAALEISSA ihmisissä
herätä sympatioita, mutta "pessinistissä" kai sitten kyllä?
Aika kieroutunut todella olet kun syyttelet minua "riekkumisesta".
Tämä nyt on kyllä ihan rakkaudellista "riekkumista".
Jumala siunatkoon kaikkia masentuneita ja antakoon valoa ja toivoa elämäänne!
Niin tarkoittanet, -toivottavasti, tuota itsemurhaan yllyttämistä,
kun ainakin minun käsittääkseni tämän on tarkoitus parhaimmillaan
olla tietynlainen vertaistukimuoto masentuneille ja heidän lähipiirilleen.
Mutta tuollainen itsemurhaan yllyttäminen ja sen ihannoiminen
tällä keskustelupalstalla palvelee aivan muita tarkoitusperiä,
eikä varmasti ole kenellekään ainakaan tueksi, vaan juuri päinvastoin.
Viestiesi perusteella näyttää kyllä siltä, että yrität ehkä estää itsemurhia mutta yrität vähintäänkin samalla innolla estää keskustelua. Luuletko, että kukaan haluaa kuunnella sinua, jos et itse halua kuunnella toista osapuolta? Jos sinulla on oikeus julistaa, niin on oltava kyllä muillakin.
Tuo että kiität Jumalaa taustastasi, on kuin se fariseus joka kiitti Jumalaa, ettei ole syntynyt samanlaiseksi syntiseksi kuin se syntinen siellä synagoogan perukoilla. Eikö sinun kristittynä pitäisi itkeä itkevän kanssa, sillä Kristushan on kärsivissä, jotka tulevat luoksemme. Ei aina tarvitse huutaa, joskus on oltava hiljaakin. Jeesuskin sanomansa saarnattuaan vaikeni ja lähti pois.
Kyllä tämänkin palstan vakiokirjoittajat tietävät totuuden, mutta aikansa he hangoittelevat vastaan. Niin sinäkin teit. Et ole yhtään sen enempää osannut tehdä pelastuksesi eteen kuin he etkä yhtään sen aiemmin tulla uskoon kuin silloin kun Jumala sinua armahti. Kärsimyksen kautta Jumala usein meitä suostuttelee ja siellä kärsimyksissä me myös opimme ymmärtämään, miksi Jeesuksen piti kärsiä enemmän kuin kenenkään muun. Vielä meidän edessämme on vähintään kuoleman kärsimys, joten emme pääse kärsimyksestä kuin vasta taivaassa. Niin varovaisesti emme voi elää, ettei meitä sielunvihollinen täällä kiusaisi tavalla tai toisella loppuun asti. Syntiäkin teemme loppuun asti.
Sävyisyys, hiljaisuus ja pitkämielisyys ovat Herran asenne meitä kohtaan. Osoittakaamme sitä myös heille, jotka eivät tunne Jeesusta. Oppikaamme Hänestä, joka on saanut niin paljon vastustusta osakseen. Myös sinun ja minun taholta.
Ymmärrät minut tahallasi väärin. Et edes yritä nähdä ajatuksissani johdonmukaisuutta. Nypit ajatuksiani sieltä täältä, yhdistelet niitä päässäsi jollain sumealla logiikalla ja julistat löytäneesi ristiriitoja. Ehkä oletkin löytänyt joitain, mutta johtoajatustani et ole pystynyt vakuuttavasti kyseenalaistamaan. Elämä on kärsimystä, kärsimys on paha asia, elämä on paha asia, elämästä on pyrittävä eroon.
En esitä marttyyria enkä ole sen kummempi uhri kuin kukaan muukaan. Kaikki olemme olemassaolon uhreja, kaikki me kärsimme, kaikkien olisi parempi lakata olemasta nyt. Sinäkin varmasti kärsit ja tiedät tämän, et vain tunnusta sitä itsellesi. Jos et kärsi aivan suunnattomasti se johtuu vain siitä että olet paatunut. Niin olen minäkin, en kärsi kaiken aikaa, ja moitin siitä itseäni. Rehellisyys sattuu, mutta loppujen lopuksi kärsimyksen ylivoiman tunnustaminen vaatii vain vilpittömyyttä. Se vaatii myös sitä että ihmisen on vapautettava mielensä elämänmyönteisistä ennakkoasenteistaan. Moitit minua ennakkoluuloisuudesta, vaan etpä taida itsekään kovin avoimesti miettiä mahdollisuutta että olisin oikeassa.
Väitteesi että pidän itseäni pelkkänä uhrina paljastaa että olet tässäkin tulkinnut minua väärin. Olen osasyyllinen maailman kärsimyksiin, mutta enemmän olen uhri. En ehkä ole tuonut omia vikojani esiin, mutta en ole niitä kieltänytkään. Ylipäätään, jos olen jossain kohti ottanut itseni esimerkiksi, se on ollut vain havainnollisuuden vuoksi. En tarkoita olevani missään erityisasemassa. Jokainen on syntymästään lähtien ennen kaikkea uhri. Se että kaikki purkavat synnynnäistä pahaa oloaan muihin, on toki moitittavaa, mutta ennen kaikkea se on täysin ymmärrettävää. Tämä että sanon kaikkia olemassaolon uhreiksi herättää usein vastustusta tyyliin "minähän en ole uhri, minä olen vahva ja oman kohtaloni Herra". Joopa joo.
Itsemurha on vastaukseni KAIKKEEN, ei mihinkään yksittäiseen asiaan. Olisi ehdottomasti väärin tehdä itsemurha niin että antaa ymmärtää sen olevan esim. kosto jollekin läheiselle. En tekisi itsemurhaa välttyäkseni joutumasta pyytämään anteeksi. Ihmisillä on kyllä oikeus itsemurhaan kaikissa elämäntilanteissa, mutta heillä on myös velvollisuus selvittää tällaiset väärinkäsitykset.
En ikinä hankkisi lasta, lisääntyminen on täysin moraalitonta. Ei siis voisi olla tilannetta, jossa minulla olisi lapsi jolla on haava polvessa.
Pidän elämää pahana ja vältettävänä asiana. Kunnioitan kuitenkin ihmisten itsemääräämis-oikeutta. Voin toteuttaa katsomustani täysin ristiriidattomasti yrittämättä tappaa muita ihmisiä. En tee ihmisille hyvää väkisin. Kuitenkin, kuullessani uutisen murhasta näen asiassa aina hyvän puolen, sen että yksi ihmisparka on saanut rauhan.
Sitä en ymmärrä, miten muka raiskaamisen moraalinen hyvyys voisi sopia maailmankuvaani? Ja miten puheeni Kongon kärsivistä on muka naurettavaa? En väitäkään että olisin tehnyt mitään merkittävää heidän hyväkseen. Tarkoitan, etten halua, enkä voi olla onnellinen maailmassa, jossa on kärsiviä ihmisiä. Itsemurha on samalla solidaarisuuden osoitus kärsiville. En todellakaan ole suurin kärsijä, kolmannen maailman asukkaat ovat.
Sekään etten testamenttaisi rahojani aseteollisuuteen ei ole ristiriidassa katsomukseni kanssa. Kuolema on hyvä juttu, tappaminen ei. Huomaa sävyero. Tappamisessakin on paljon hyvää (kuoleminen), mutta itse tappaminen ei ole hyvä asia.
En tosiaan ole avoin muille näkemyksille, etkä ole sinäkään. Miksi olisin, olen nähnyt valon. Useimmat katsomukset yrittävät opettaa kärsimyksen sietämistä. Kärsimyksen lopettaminen on yksinkertaisesti parempi vaihtoehto kuin sen sietäminen.
Toisin kuin luulet, en ole mielestäni päässyt paatumaan onnelliseksi. Olen vuosien masennuksen ja monien itsemurhayritysten jälkeen edelleen kärsivä ihminen. Syitä en tässä ala kovin tarkasti kertoilla. Ymmärrän siis oman kokemukseni perusteella sinua varsin hyvin ja olen käytännön tasolla elänyt filosofiaasi todeksi. Itsemurhayritykseni eivät ole olleet vahinkoja.
Olet mielestäni epälooginen, kun esität, että ihmiset ovat enemmän uhreja kuin syyllisiä. Kenen sitten on vastuu kaikesta kärsimyksestä? Kun näet syyllisyyskysymyksen relevanttina, niin on relevanttia miettiä, kuka on syypää kaikkeen pahaan. Miksi ei ole käynyt niin, että kärsimystä olisi vähemmän? Jos kaikki ovat vain uhreja, niin jossain (tai meissä) on ilmeisesti jokin (kosminen) voima, joka suistaa kaiken aina kohti kärsimystä.
Se että olen ymmärtänyt sekä vastuun että armon, on avannut minulle mahdollisuuden jatkaa keskellä kärsimyksiäkin. Minulla on vastuu elämästäni. Voin tappaa itseni ja siksi voin olla myös tappamatta. Voin antaa anteeksi niille, jotka ovat aiheuttaneet kärsimykseni. Antamalla anteeksi vapaudun uhrin asemasta. Mikään asia ei voi johtaa itsemurhaan, jos ja kun annan anteeksi. Minut voidaan kyllä tappaa, mutta siitä en ole vastuussa. Jokainen vastaa omista teoistaan.
Kärsimys ei myöskään aja minua eroon ihmiskunnasta, sen ulkopuolelle, yksinäisyyteen ja kuolemaan. Kärsiessäni ymmärrän jotain ihmisyydestä ja se ymmärrys sinänsä on arvokasta. En todellakaan voi asettua toisen kärsivän yläpuolelle, koska tiedän, että oma kärsimykseni on ollut suistaa itsenikin äärimmäisiin tekoihin. En tosin voi estää toisia tekemästä mitään äärimmäistä, mutta voin ja haluan varoittaa sellaisesta. Voin yrittää hidastaa sitä kuolemaa, joka vääjäämättä jokaista lähestyy.
Arvostan sitä, että näet tärkeänä selvittää väärinkäsitykset. Mutta jos teet itsemurhan, jäljelle jäävät voivat aina miettiä kysymyksiä, joihin et olekaan enää vastaamassa. Poissaolosi ei auta vaan haittaa heitä. Se että olisit olemassa, olisi heille paljon. Muistan omasta lapsuudestani, kuinka minut oli viety toiselle puolella maapalloa. Eräs omaiseni on kertonut, miten hän itki sitä ikäväänsä ja olisi ottanut minut takaisin vaikka tilanne olisi ollut miten vaikea tahansa.
Tässä pääsemme siihen, miten tärkeää ihmiselle on kokea yhteyttä, olla konkreettisessa kosketuksessa johonkin toiseen, joka pitää tärkeänä. Minun on ollut vaikea uskoa olevani rakastettu. Ja tämä on yksi hyvin suuri itsemurhaan ajava tekijä. Mutta silti väitän, että minua ei pidä tässä elämässä kiinni kuolemanpelko. Ei minua kuolema pelota. Enemmän olen pelännyt elämää - kaikkine kärsimyksineen. Mitä tahansahan voi tapahtua kenelle tahansa. Mutta sellaiseen maailmaan, jossa ei voisi tapahtua mitä tahansa kenelle tahansa, emme ole syntyneet. On elettävä näiden realiteettien kanssa - tai kuoltava pois. On oma valintasi, jos tapat itsesi, mutta minun valintani on elää. Kuolema tulee kuitenkin, kärsimykselläkin on rajansa.
Kun joku kuuntelee kärsimystäni ja elää kanssani tunnin tai kaksi tai loppuelämän ajan, en ole enää jokin ei-olemassaolon partaalla leijuva turhake. Samalla tavalla voin tarttua toiseen ihmiseen, joka vieressäni kärsii. Sille en voi mitään, jos toiselle kärsivälle ei yhteys minuun kelpaa. Sellainen satuttaa, mutta se ei ole syy itsemurhaan. Jossain kuitenkin on joku, joka haluaa olla juuri minun kanssani - tunnin tai enemmänkin.
Ehkä jo arvaat, mikä kaikkein eniten tuo mieltä elämääni. Jos on olemassa joku taho, joka pelastaa minut loppumattomalta kärsimykseltä ja antaa kerran hyvityksen ja unohduksen, niin sellaiseen tahoon tahdon kaikessa kärsimyksessäni tarttua. En halua olla kuin mielipuoli, joka ei suostu syömään, kun annetaan ruokaa, ja joka mieluummin laskee alleen ja sotkee itseään, kun joku pesisi. Minä olen ollut sellainen, mutta olen parantunut.
Yhtä varmaa kuin se, että huominen tulee, vaikka nyt on äärimmäisen pimeää, on se, että HÄN herättää minut kuolemani jälkeen ja silloin tämä kaikki täällä on kuin paha uni, jota en enää edes muista. Jokainen herääminen muistuttaa siitä suuresta heräämisen aamusta, jonka jälkeen ei enää koskaan tule iltaa.
Mutta ymmärrän, että jos sellaista uskoa ja toivoa, että kaikki muuttuu vielä hyväksi, ei ole, niin itsemurha tuntuu ratkaisulta kärsimykseen ja kaikkeen muuhunkin. Mutta tunteemme eivät onneksi ratkaise sitä, mikä on oikeasti totta.
P.S. Joudun kohta käymään nukkumaan. Haluaisin kuitenkin sanoa vielä, että kyllä sinullekin riittää niitä lapsia, joiden polvessa on haava, vaikka he eivät olisikaan biologisia jälkeläisiäsi. Olet joka hetki tilanteessa, jossa voit valita joko kärsivien auttamisen tai auttamatta jättämisen. Jälkimmäinen on sitä todellista itsensä paaduttamista: kuoleman ja pakenemisen valitsemista elämän ja osallistumisen sijaan. Sinulla on paljon annettavaa, jos vain suostut siihen.
Kiitos tämänpäiväisistä keskusteluista!
"Jos sinulla on oikeus julistaa, niin on oltava kyllä muillakin."
-Niin mitähän lienet tarkoittavan "julistamisella",
-sitäkö että mielestäsi, jollain on oikeus julistaa itsemurhan
"ihanuutta"? Kun nyt aloit osoittamaan, että jotain tiedät
Jeesuksen olemuksesta, niin voitko perustella miten ja missä kohdin
raamatussa oikeutettaisiin tuollainen kirjoittelu, joka voi yllyttää
masentuneita peruuttamattomaan ja epätoivoiseen ratkaisuun.
Itse löydän kyllä, varsin sopivan kohdan, joka kertoo mikä on Jeesuksen,
en nyt sanoisi kovikaan "sävyisältä" kuullostava kanta tuon tyyppisiin,
heikkojen, tai menttaalisesti ns. "heikolla hapella"
olevien ihmisten yllyttäjiin(-vrt.vettelijöihin):
Luuk.17:1. "Ja hän sanoi opetuslapsillensa: "Mahdotonta on,
että viettelykset jäisivät tulematta; mutta voi sitä,
jonka kautta ne tulevat! 2. Hänen olisi parempi, että myllynkivi
pantaisiin hänen kaulaansa ja hänet heitettäisiin mereen, kuin
että hän viettelee yhden näistä pienistä. 3. Pitäkää itsestänne vaari!
Jos sinun veljesi tekee syntiä, niin nuhtele
häntä, ja jos hän katuu, anna hänelle anteeksi."
Pienenä sivuhuomautuksena; mitähän nuo huutomerkit mahtanevat merkitä
tuossa Jeesuksen sanomassa? Minä en niitä nimittäin ole itse lisännyt...
Ja tässä toinen kohta, jossa minua, tässä n.2000v:n jatkumossa,
joka vielä vähän aikaa on kestävä, suorastaan kehoitetaan näin toimimaan,
etten joutuisi vastaamaan siitä laiminlyönnistä,
että olisin ollut VAIN SIVUSTA SEURAAJANA:
2. Tim.4:1. "Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen edessä,
joka on tuomitseva eläviä ja kuolleita, sekä hänen ilmestymisensä
että hänen valtakuntansa kautta: 2. saarnaa sanaa, astu esiin sopivalla
ja sopimattomalla ajalla, nuhtele, varoita, kehoita,
kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella. 3. Sillä aika tulee,
jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan
korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia 4. ja kääntävät korvansa
pois totuudesta ja kääntyvät taruihin. 5. Mutta ole sinä raitis kaikessa,
kärsi vaivaa, tee evankelistan työ, toimita virkasi täydellisesti."
Itse olen suurin piirtein sanonut sen mitä minulla on sanottavaa. Aina voi tarkentaa, mutta pääperiaatteeni olen ilmaissut: elämä on kärsimystä, se on huono juttu ja siitä on pyrittävä eroon, missään nimessä ihmisten ei pidä lisääntyä. Loppu on johdettavissa näistä periaatteista. Olen koetellut ajatuksiani ja todennut ne kestäviksi. Tietysti tämä kaikki on myös koettua, en minä sulkeutunut kammiooni pohtimaan maailmaa ja täysin yllättäen, ilman mitään kokemusta kärsimyksestä, tullut näihin tuloksiin. En nauti kärsimyksellä mässäilystä, itse asiassa oli aika vastenmielistä ja pelottavaa kun minulle alkoi valjeta, kuinka tehokas "kärsimyspuristin" maailma on. Ikään kuin yhtä pirullista kidutusvälinettä koko universumi kaikkine hienouksineen.
Kumpikaan ei tainnut tulla käännytetyksi... Ja ehkä hyvä niin. Olen jo mielessäni vastaillut viimeisimpiin väitteisiisi ristiriidoista. Ehkä niitä on turha enää selvittää, uskon jo etten saa sinua vakuuttumaan. On aina mielenkiintoista yrittää ymmärtää toisenlaisia ajattelutapoja. Se etten "ole avoin" muitten ajatuksille ei tarkoita etten olisi niistä kiinnostunut. En vain tarvitse/suostu omaksumaan ajatuksia jotka eivät ole yhteensopivia omieni kanssa.
Kiitos sinulle tästä keskustelusta. Oli mielenkiintoista lukea sinunkin ajatuksiasi ja asioitasi viimeisissä viesteissäsi. Tunteet välillä kuumenivat meillä molemmilla mutta enimmäkseen kai pysyttiin asiassa. Nyt tosiaan tuntuu että minulla ei ole enempää sanottavaa. Sinun katsomuksesi on varmasti monisyisempi kuin minun pessimismini, jos vielä jatkamme minulla tuskin on muuta sanottavaa kuin hokea kaikkeen "kärsimystä tuokin". Jatketaan ehkä joskus toiste, uudella innolla?
>>Omia käsityksiäsi ja kommenttejasi voit esittää erillisessä keskustelussa.
Vaikuttaa tosiaankin siltä, että ajattelusi liikkuu akselilla 'kärsmys - itsemurha'. Ymmärrän sinua. Mutta itsekin tiedät, että kärsimyksessäkin on sävyeroja. Et ole maailman suurin kärsijä. Asioihin on monia muitakin ratkaisuja kuin itsemurha.
Itsemurha on pakokeino päästä ratkaisemasta asioita tavoilla, joista on meille enemmän vaivaa kuin astumisesta takavasemmalle. Itsemurha on kätevä keino välttää pistämästä itseään likoon. Jos joku tulee pyytämään sinulta rahaa kongolaisten auttamiseksi, vastaat: "Tehkööt itsemurhan". Jos joku pyytää sinua talonrakennustalkoisiin, valitset hiettömän vaihtoehdon eli itsemurhan. Kun äitisi odottaa sinua käymään, lähetät tekstiviestin: "Tee, mutsi, itsari". Kun luennoitsija yliopistolla on aloittamassa luentoaan, huudat takapenkistä: "En halua kuulla höpinöitäsi, joten mene ja hirttäydy!"
Enää puuttuu se, että kehut, miten loistava tyyppi olet, kun välttelet vastuun ottamista ja suosittelet sitä muillekin.
Kärsimys voi johtaa meidät itsemurhaan, mutta se voi johtaa myös luoviin ratkaisuihin. Sinä haluat nitistää luovuuden - merkin elämästä - itsessäsi ja muissa.
Olet vielä nuori ja ajatuksesi muuttuvat koko ajan. Filosofiasi on kuin nuoruuden ensirakkaus, jonka luulet kestävän ikuisesti.
Lue joskus hyvä romaani, vaikkapa Sota ja rauha. Mieti, miten tarina on rakennettu. Kun olet lukenut sen, haluat lukea toisen. Alat nähdä, että taiteenkin keinoin on paljon mahdollisuuksia kohdata elämä. Itsemurha on vain yksi ratkaisu ja siinä mielessä kaikkein huonoin, että vapaaehtoisesti luovut mahdollisuudesta, että mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa. Ja sinulle se olisi voinut tapahtua seuraavana päivänä - jolloin et enää ole täällä.
En tosin usko, että koskaan teet itsemurhaasi. Ne jotka lukevat kirjoituksiasi, näkevät ajatusmaailmasi täydellisen synkkyyden. He näkevät masennuksen ja valinnan, että kukaan eikä mikään voi auttaa. Jos kukaan tai mikään ei olisi sinua tähänkin asti auttanut, olisit jo itsesi tappanut. Joku tai jokin auttaa sinua tästä eteenpäinkin. Jumala nimittäin antaa aurinkonsa paistaa kaikille, hyville ja pahoille, toiveikkaille ja toivottomille, terveille ja masentuneille. Hän ylläpitää niidenkin elämää, jotka eivät häneen usko.
Sinä uskot, että tulee vielä ilta, joka vain pimenee ja että uutta aamua ei ole. Minä uskon, että tulee aamu, jonka jälkeen ei koskaan enää tule iltaa. Molemmat ovat uskon asioita. Kumpaakaan et voi todistaa todeksi tai epätodeksi. Jompi kumpi on varmasti totta - uskommepa tai emme. Mutta saamme varmasti nähdä, kumpi voittaa: aamu vai yö.
"Itsemurha on pakokeino päästä ratkaisemasta asioita tavoilla, joista on meille enemmän vaivaa kuin astumisesta takavasemmalle."
-Juuri tätä olen sanonut. Onko tuo mielestäsi kritiikkiä? "Pako"- sanalla on kyllä monelle kielteinen sävy, mutta ei minulle. Elämä on kidutuskeskus, onko jotenkin raukkamaista paeta sellaisesta? Se että kieltäytyy pakenemasta turhaa kärsimystä on mieletöntä omassa sonnassaan piehtarointia. Niin kuin koira palaa oksennukselleen, niin me hölmöt ihmiset päivästä toiseen otamme vastaan sen kärsimyksen maljan, jota maailma tarjoaa. Voisimme aivan hyvin kieltäytyä juomasta.
Se etten ehkä koskaan tee itsemurhaa on omaa heikkouttani, minun tragediani. Se ei tarkoita että eläisin ristiriidassa oman elämänkatsomukseni kanssa. Se tarkoittaa vain, että olen liian heikko toteuttamaan sitä.
"Olet vielä nuori ja ajatuksesi muuttuvat koko ajan. Filosofiasi on kuin nuoruuden ensirakkaus, jonka luulet kestävän ikuisesti."
-Ja sinullako on varaa suhtautua alentuvasti? On toki mahdollista että lipsun katsomuksestani. Maailmalla on keinonsa harhauttaa ihmiset pois totuudesta.
Luen aika paljon. Se on antoisa harrastus mutta ei sekään olemattomuutta voita. Suosittelen Schopenhaueria. Filosofia ja taide ovat kuitenkin vain huono korvike kuolemalle.
Elämän jatkamisessa minua "auttaa" se helvetinpelko, edelleen.
Masennus on sairaus. Siihen sairastutaan riippumatta sosiaalisesta tilanteesta, varakkuudesta, perhetaustasta. Masennukseen ei sairastuta sen johdosta, että on elämä huonolla mallilla. Siihen sairastutaan sen takia, että aivoissa on häiriö.
Tämä on tyypillinen ihmisten harhaluulo. Luullaan, että masennus johtuu huonoista kotioloista, köyhyydestä jne. Se on aivokemiallinen sairaus. Niin yksinkertaista asia on. Se ei ole mitään henkimaailman juttuja.
Näin yksinkertainen se asia todellakin on. Hyvin ja napakasti määritelty!
NIIN PYSY POISSA
tutki ensin mikä on masennus ja tee sitten siitä omat johtopäätökset ja palaa asiaan KIITOS:)
tiedän mikä masennus on. Itsellänikin on sellainen, on lääkkeet ja kaikki. Olen kanssanne eri mieltä siitä, että masennus voisi tulla yhtäkkiä kenelle vaan, koska vaan, ja ilman mitään syytä. Sen mitä lääkärin antamasta esitteestä ja netistä ja omasta tilanteestani ymmärrän, niin masennus on monen tekijän summa ja syntyy ihmisille jotka ovat joutuneet kohtaamaan paljon vastoinkäymisiä, menetyksiä yms. elämässään.
Tuo aloitusviesti nyt oli vähän liioiteltu ja puolileikillään kirjoitettu, että ei siitä kannata kenenkään suuttua. Ei ollut tarkoitus loukata ketään. Mutta itse kyllä koen oman masennukseni johtuvan nykyisestä elämäntilanteestani. Tai enemmänkin siitä, että tämä tilanne on jatkunut jo niin pitkään etten näe enää toivoa muutokseen tulevaisuudessa. Tietysti tällainen ajattelu johtuu osaksi masennuksestakin, niin on vaikea sanoa mikä lopulta on syytä ja mikä seurausta. Kun en ole edes lääkäri. Itse tiedän vain että tämä maailma on ihan perseestä ja surkea paikka.
Toivottavasti teillä muilla on enemmän uskoa elämään jäljellä.
Vastuutonta tulla tänne peräänkuuluttamaan järkeä tommosilla viesteillä. Kyllä masentunut tietää, mitä se on ja on varmasti perehtynyt asiaan. Kuten sanottu, keskustelun aloitus on kimmonnut valtaisan ja intohimoisen keskusteluryöpyn jossa puurot ja vellit on iloisesti sekaisin. Mutta mielestäni ensisijaiseti SUN kaltaiset tyypit voi viesteineen pysyä tältä palstalta pois! Omia negaatioita on turha projisoida muihin. Ehkä saat itse siitä jotain "kiksejä" mutta voit samalla tahtomattasi satuttaa monia palstan seuraajia. Nyt peilin eteen kysymään mikä oli tarkoituksesi.
Se että määrittelet paon hyväksi, ei välttämättä tee siitä hyvää. Eikä elämäsi tarvitsisi olla sonnassa piehtaroimista. Jokainen valintasi muuttaa elämääsi johonkin suuntaan. Voit kirjaimellisesti päätyä sontakasaan tai olla päätymättä - tiedät sen aivan hyvin.
Puhut "maailmasta", joka tekee sitä tai tätä, muuttaa meitä tai tarjoaa kärsimyksiä. On olemassa (muka) ihmiskunta ja sitten joku kärsimysgeneraattori, joka aiheuttaa sille kärsimyksiä. Pah. Sinä olet osa sitä maailmaa, sinä olet osa ongelmaa, sinä aiheutat kärsimyksiä itsellesi ja muille. Uhri-retoriikkasi on lapsellista ja säälittävää.
Kuolemalle ei tarvitse keksiä korviketta. Se tulee tasapuolisesti kaikille. Itsemurhaaja kieltäytyy kaikesta elämästä, korvikkeesta ja ei-korvikkeesta.
En katso sinuun alentuvasti. Kerron omasta kokemuksestani, että ajattelen eri tavalla nyt kuin sinun ikäisenäsi eli muutaman kymmenen vuotta sitten. Eräänä päivänä sinäkin keskustelet jonkun nuoren kanssa, joka väittää, ettei hän koskaan muuta käsityksiään. Silloin et enää ehkä muista juuri minua, mutta muistat nuoruutesi ja voit jopa hymyillä ehdottomuudellesi. Tämä on ihan universaali kokemus. Kaikki ihmiset muuttuvat vuosien kuluessa. Et sinäkään ajattele samalla tavalla kuin ajattelit joskus 13-vuotiaana.
Viittauksesi siihen, että luet paljon, on kuin yritys esiintyä viisaampana kuin olet, ikään kuin kaikki kokemattomuutesi ei paistaisi sinusta ja kirjoituksistasi läpi. Minä olen ehtinyt lukea vähintään kymmenkertaisesti filosofisia opuksia ja tenttiä ne hyvätasoisessa yliopistossa ulkomailla. Yritin itsemurhaa jo ennen kuin synnyitkään. Taistelin samat taistelut, joissa sinä nyt olet, jo vuosia sitten. Ei ole ollut helppo elämä, mutta on ollut mielenkiintoista. Onhan nimittäin käsittämätöntä, että sen valtavan ei-olemisen sijasta täällä on tullut oltua ja elettyä!
Keskustelumme lopuksi kertonet, miten suurta kärsimystä olet joutunut jälleen maailmalta - eli käytännössä minulta - vastaanottamaan. Pitäisikö minun nyt sääliä sinua? Kyllä minä vähän säälin. Joku tuntematon ihminen - jälleen kerran - vaivautui käyttämään lyhyttä aikaansa sinun kanssasi keskustellen ja sinulla on varaa aloittaa viestisi sanomalla "ääh". Olet kuin ylihemmoteltu kakara tai sitten olet ylihemmoteltu kakara.
Olet saanut kaiken niin helposti, ettet osaa olla kiitollinen. Jos minun nuoruudessani olisi ollut netti ja olisin saanut purkaa ahdistustani jonkun nimettömän ihmisen kanssa, olisin välttynyt paljolta pahalta, paljolta kärsimykseltä. Olin hirvittävän yksin ja hylätty.
Voit todellakin häivyttää kaiken moraalin uhrin rooliisi, vältellä vastuutasi lopun elämääsi. Voit väittää, että minä tuomitsin sinut. Mutta todellisuudessa sinun omat tekosi ja puheesi tuomitsevat ja paljastavat sinut. Et tarvinnut minua ja viestejäni mihinkään - ellet sitten ajankuluksesi. Minä olisin mielelläni kutsunut sinut vaikka juttelemaan ja oleilemaan, katsomaan kirjastoani ja tauluja, joita olen vuosien varrella kerännyt. Mutta sinulle se kaikki olisi ollut vain kärsimystä. Ja minulta se kaikki olisi niin ollen ollut helmiä sioille.
Kuten huomaat, minä arvostan itseäni ja elämääni enkä halua käyttää siten ihan mihin tahansa, vaikka sinulle minä en olekaan mikään tai kukaan sanomaan yhtään mitään. Mutta minä en sen takia syöksy tekemään itsemurhaa itkien, miten kaltoin minua taas onkaan kohdeltu. En ole enää uhmakas kakara, joka raivoaa, kun ei saa, mitä tahtoo. Minä nimittäin olen silti saanut ylenpalttisesti, vaikken todellakaan sitä, mitä elämältä odotin.
Katsoin, mitä olet kirjoitellut näillä palstoilla. Samaa louskutusta viikosta toiseen. Nautit siitä, koska et muuten tekisi sitä. Sinusta on ihanaa yrittää pöyristyttää ja sitten kun ihmiset kyllästyvät, luulet sen olevan osoitus siitä, että elämä on pelkkää kärsimystä ja että sinä olet uhri. Mutta tottakai jokainen kirjoituksesi uhriudesta piinnyttää sitä ajatusta päähäsi, sillä sinä olet sitä, mitä kirjoitat. Olet jo tuotteistanut itsesi uhrina ja kärsijänä.
Ja minä olen käyttänyt sinuun jo ihan liikaa aikaa. Vastauksesi tähänkin on jo niin ennustettava, ettei minun tarvitse edes lukea sitä - eikä sinun niin ollen kirjoittaa sitä. Mutta sinullehan silläkään ei ole väliä, koska kaikki mitä teet, on pelkkää kärsimystä...
Joku muu saa jatkossa olla sinun ja sinun maailmasi uhri.
Eipä tuossa viestissäsi ollut järjen häivääkään, niin että hyvä jos lopetat kommentoinnin. Varmasti sinun kannattaakin käyttää aikasi filosofisiin opuksiin sen sijaan, että louskutat täällä näitä latteuksia. Jos olet niin sivistynyt kuin väität, sinullakin pitäisi olla jonkinlainen vastuu siitä, miten kommunikoit masentuneelle ihmiselle.
No justiinsa joo...-ja sinä paljastit oman arvostelukyvyttömyytesi
tuolla kommentillasi, jonka anti oli todella huikean mittavaa
luokkaa sinun tasoosi nähden; sinäkin olet luultavasti toinen
"kuin ylihemmoteltu kakara tai ylihemmoteltu kakara",
kuten tuossa edellä oleva TODELLA, elämän kokemusta
ja viisautta selvästikin omaava kirjoittaja osuvasti sanoi;
tai ehkä olet itse sellaisen pilalle hemmotellut,
-pikku kullannupun piika-äiti, tai piika-isä.
Edelliselle kirjoittajalle haluan antaa raikuvat aploodit
viisaista kommenteista; huomaa kyllä, että niiden takana on omaakin-,
itse jalostettua-, eikä vain toisten kirjoittamista kirjoista,
aivoihin kopsattua ja sieltä, muka omana "viisautenaan",
ulos printattua tietoa. Minustakin sinä kyllä heitit helmiäsi sioille...
Tässäpä tuon "pessinistin"(on muuten varmaan olevinaan hänen
omasta mielestään uuyyy'todella fiksu nimmari)
-oikea varsinainen järjenpäätelmän kukkanen(!):b
"Jokainen on syntymästään lähtien ennen kaikkea uhri. Se että
kaikki purkavat synnynnäistä pahaa oloaan muihin, on toki moitittavaa,
mutta ennen kaikkea se on täysin ymmärrettävää."
Täysin vailla mitään loogisuutta oleva väittämä; "synnynnäinen paha olo"!
Minulla ainakin on tänne syntyneistä pikkuvauvoista
hyvinkin tyytyväisenä kellivän oloinen mielikuva, jos ei pieniä
parkumisia, silloin tällöin lasketa.
No entäpäs sitten tämä väite,
että "kaikki purkavat muihin" sitä hänen väittämäänsä
"synnynnäistä pahaa oloaan", että se toisaalta "moitittavaa",
mutta toisaalta "ymmärrettävää", jolla hänen voisi
ymmärtää tarkoittavan yhtäkuin hyväksyttävää.
Tämän voi minun nähdäkseni tulkita myös siten, että jos joku nuori,
joka tuon "logiikan" mukaan on jo äidin tissistä heti joutunut
juomaan "kärsimyksen maljaa", hakkaa äkkiarvaamatta kadulla
vastaantulevan sotaveteraanin, niin se olisi siis kutakuinkin
hyväksyttävä teko, koska tuo nuorihan purkaa siinä
vain jo "syntymässään saamaansa pahaa oloa" ???
Ja tämä kärsimysgeneraattori, siis on hänen mielestään,
täysin vailla mitään hallintaa pyörivä hirviömäinen maailmanjärjestys,
jonka edessä kaikkien kannattaisi vain paeta tekemään
mahdollisimman nopeasti itsaria, välittämättä ja ottamatta
kantaakseen mitään vastuuta mm. tästä kauniista isänmaastamme,
jota aikaisemmat polvet ovat kärsimyksiä kaihtamatta puolustaneet,
ylivoimaiselta näyttänyttä vihollista vastaan, pakenematta itsemurhiin,
vaikka heillä olisi ollut hyvä väline siihen koko ajan käsissään.
Ja nyt me jälkipolvet joudumme "kärsimään" mm. näistä
itsenäisyytemme säilyttämisen hedelmistä...!!!
Kuvitellaanpa, että edellisten sotiemme sankarien seassa olisikin
ollut joku tuollainen itsemurhaopin saarnaaja ja se olisi saanut
jossain kohdin rintamaa "oppinsa" uppoamaan muihinkin, niin
että siitä olisi, jollain kriittisellä hetkellä, seurannut,
vaikka vain pienessä osassa, maamme itsenäisyyden sälyttämiseksi taistelleissa
itsemurha-aalto... Se olisi saattanut sillä kohtaa merkitä rintaman repeämistä,
jota ei ehkä olisi enää saatu paikattua... Niinpä se olisi aiheuttanut
vihollisen läpimurron... SIINÄ TAPAUKSESSA TUOLLAINEN VIHOLLISEN MYYRÄ
JA TAPPIOMIELIALAN LIETSOJA OLISI AIHEUTTANUT SEN, ETTÄ SIITÄ
TODELLAKIN OLISI SAATU KÄRSIÄ! -KÄRSIÄ SIPERIASSA,
-NE JOTKA SINNE SAAKKA OLISIVAT ELÄVÄNÄ SELVINNEET!!!
Sellainen kysymys nimim. "pessinistille", että olisiko sinun mielestäsi
ollut parempi että kaikki itsenäisyyttämme puolustamaan
komennetut Suomen sotilaat, olisivatkin silloin, heti vain aseen saatuaan,
laittaneet sen piipun suuhunsa, ja näin "tilanteen laukaisten",
antaneet tämän maan lahjaksi NL:lle ja naisemme sen sotilaiden
raiskattaviksi ja alistettaviksi...???
Minä ainakin kärsin suunnattomasti sen seurauksena että isovanhempani eivät kuolleet sodassa. Jos olisivat, minun ei koskaan olisi tarvinut syntyä, eikä kärsiä yhtään. Kaikki jotka ovat lapsia hankkineet, sotaveturit ja muut, ansaitsisivat kunnon selkäsaunan hölmöydestään.
Pikkuvauvat nyt eivät tajua mistään mitään, eivät edes sitä kuinka paljon kärsivät. Kärsimysgeneraattorin osaat kyllä kuvata hyvin, sitä et tosin tunnu ymmärtävän että vastuu on tässä asiaan liittymätöntä.
Loppukysymyksesi naisten raiskaamisesta ja alistamisesta on kai kiihottava mielikuva sinulle. Jos kaikki suomalaiset olisivat WW2 aikoihin tehneet itsemurhan olisimme olleet todellisia voittajia sodassa.
Ikävää että hän lopetti. Latteuksia oli harvinaisen vähän.
Hänhän selvästi välitti tuosta itsemurhakandidaatista eikä liikkunut vain jollain filosofisella/psykologisella tasolla eikä vedonnut joihinkin kirjoihin, vaan omaan kokemukseensa ja elämäänsä.
Ei tällä palstalla yleensäkkään ole sanottu itsemurhaa suunnitteleville, että joo, hyvä, menekkin nyt tekemään itsari, ei sun elämästä mitään kuitenkaan tuu.
Kukaan ei ole vielä pystynyt niin surullista tarinaa kertomaan, että oltaisiin tarjottu itsaria lääkkeeksi.
Pessinisti on jo valinnut ja päättänyt olla masentunut ja mm. kieltäytyy ehdottomasti lääkityksestä.
Hän on enemmän "elämäntapamasentunut" ja elämänkatsomuksellisesti pessimisti kuin varsinaisesti masentunut. Tuollaisilla tyypeillä on tapana käyttää aineita ja sitten valitella, että voivoi kun tää elämä on niin surkeeta, yhteiskunta mätä, poliitikot perseestä ja kannabista ei saa osana toimeentulotukea.
Eihän pessinisti edes esitä mitään ongelmaa, johon haluaisi vastausta, vaan kertoo jo löytäneensä vastauksen.
Mitä hän tekee jossain yliopistossa? Antaisi paikkansa jollekkin, joka ei aio tappaa itseään heti kun rohkeutta riittää!! Mitä järkeä opiskella, kun sekin on kärsimystä? Jäisi kotiin nukkumaan.
Joidenkin mielestä pessinistin vastaus ja elämänkatsomus on perusteltu ja magee, mutta pessinisti myöntää itsekkin, ettei elä sen mukaan.
Sitten taas jos joku täällä kertoo elämänkatsomuksestaan, jonka mukaan myös elää käytännössä, niin joillekkin se on liikaa.
Siis käytännössä täysin itsekäs ihminen toivoo, että isovanhemmat olisivat kuolleet sodassa, ettei olisi syntynyt jälkipolvia. Eli mummon ja papan hirveistä kärsimyksistä viis. Sääliksi käy noin kiittämättömän lapsen isovanhempia ja muita perheen jäseniä.
"Ymmärtäväinen" keskustelija olisi varmaan sitten sellainen joka ehdottaisi, että voi kuule, kun toi sun elämä on niin kauheeta, niin pyydä isääsi, että se ampuis sun aivot haulikolla pihalle ja sitten vaikka tappais muutkin perheen jäsenet ja lopuks itsensä. Sit kun ihmiset lukisi lööpit, niin taas olisi joku rohkeampi tappamaan perheensä ja itsensä.
Ja nyt valivali, kertokaa, miten olen väärin ymmärtänyt pessinistin?
Kuittaan vastauksesi luetuksi ja totean sen niin täysin järjettömäksi,
että et ansaitsisi edes tätä vastausta, koska olet täysin kiittämätön,
-itsekäs ja muiden mm. sotaveteraanien kärsimyksiä
ja uhrauksia arvostamaan kykenemätön.
Omalla kuvitellulla "käsimykselläsi" olet mielesi saastuttanut
ja älykkyytesi järjettömään itsarifilosofointiin tuhlaava surkimus,
joka et ansaitsisi muuta kuin saada kunnon selkäsaunan,
jota paisi jääneistä juuri tulee tuollaisia paskan jauhajia,
jotka vain haaskaavat niiden aikaa, jotka
sinunlaisiasi ystävällisyyttään kuuntelevat.
Tiedät kyllä vastaukset elämän perimmäisiin kysymyksiin,
mutta älykkyytesi, jonka kuvittelet olevan suurempikin,
kuin mitä se todella on, on tehnyt sinusta liian ylpeän,
että voisit niitä vieläkään hyväksyä. Mutta älä huoli,
jos ei ylpeytesi muuten anna myöden, niin saat varmasti kyllä
vielä ihan oikeastikin kärsiä, kun kerran olet siitä niin
paljon jauhanut, siis IHAN OIKEASTI! Itse olen sen kokenut,
kiitos siitä Jumalalle; -"kärsimysten kautta voittoon".
Tietänet varmasti hyvin, että on olemassa syyn ja seuraamuksen laki,
osasithan käyttää raamatun kielikuviakin, joskin kovin
irrelevantisti ja asiayhteytensä vuoksi rienaavasti.
Kuvitellut afrikkalaiset kuviteltuine kärsimyksineen minä ja muut tietämättömät kiitämme tästä oppitunnista. Täytyypä kertoa kaikille tuntemilleni etteivät he oikeasti kärsi, luulevat vaan.
Vai tiedän minä vastaukset elämän perimmäisiin kysymyksiin, vau! Olen fiksumpi kuin tiesinkään.
Täytyy muuten ihailla noin itsenäistä ajattelijaa kuin sinä, joka on muodostanut vieläpä täydellisen maailmankuvan. Pidän erityisesti siitä, kuinka kauniilla tavalla katsomuksesi yhdistää heikkouden ja luuseriuden pahuuteen.
Älä välitä koko pessinististä. Hänellä
näyttää olevan aikaa kuittailla täällä
vaikka maailman loppuun asti. Jos ihminen
ei halua apua, niin eihän sitä voi
pakottaakaan. Koko ketjussa pessinisti
ei ole maininnut yhtäkään konkreettista ongelmaansa, koska tietää tasan tarkkaan,
että apua ja neuvoja kyllä löytyisi.
Nyt hän vain antaa ymmärtää, että jotain
karmeaa tapahtuu koko ajan, vaikka hän
tod.näk. elelee ihan mukavaa ja
mielenkiintoista elämää ja naureskelee
niille jotka ottavat tosissaan hänet
kun luulevat, että on tosi hätä
kädessä. Sitten kun pessinisti
paljastuu tavalliseksi jässikäksi joka
harrastaa netissä roikkumista, menee
mielenkiinto ja hänen on taas pakko
mennä jossain muussa keskustelussa
selittämään, että nyt on keksitty
keino maailman ongelmiin eli itsemurha.
Aina löytyy joku lähimmäinen, joka
menee retkuun.
Hohhoijaa.
Ne jotka oikeassa masennuksessaan
tekevät itsemurhan ovat ihan eri ihmisiä
kuin tällaiset pessinistit. Ei oikeasti
masentuneilla ihmisillä ole energiaa
jauhaa täällä jostain Afrikan
kärsivistä. Tällä on monta kertaa
ollut kirjoittaja valmiina vetämään
yliannostuksen lääkkeitä ja kun on
juteltu, niin seuraavana päivänä on
sama ihminen ehkä jo ollut iloinen
että löytyi ymmärtäviä ihmisiä jotka
ovat jutelleet ja kuunnelleet. (En
tarkoita, että olisi pakko olla iloinen,
mutta moni on kiittänyt ja pitänyt
tätä palstaa hyvänä.)
Pessinistin ympäri pyöreät puheet
suuresta kärsimyksestä, jonka takia on
pakko tappaa itsensä tekee hänestä
sellaisen saippuan että parempi jättää
koko tyyppi liukastelemaan muihin
keskusteluihin. Jos hän nyt kuitenkin
tekee itsemurhan, niin tätä palstaa
hän ei voi syyttää yhtään mistään.
Hänhän siinä vaan saa sen mitä halusikin.
Kun sanot että "katsomuksesi yhdistää heikkouden ja luuseriuden pahuuteen",
niin voisitko ottaa kopion kohdasta missä muka sanon noin...
Et voi, koska aiempaan määritelmääni(sinusta) sopien,
poistat jotain, lisäät jotain, kääntelet ja vääntelet
toisten sanomisia, joka on valheellisuudessaan juuri sinun
edustamallesi ihmiskategorialle rasittavan tyypillistä.
Ts. tuollaista en ole sanonut, tai jos olen, niin laita tekstiote ja lähdetieto...
"Täytyypä kertoa kaikille tuntemilleni etteivät he oikeasti kärsi, luulevat vaan."
-Nytpä vasta juolahtikin mieleeni; ettet vain sattumoisin
kuulukin siihen porukkaan, jotka sankoin joukoin vaeltavat kesäisin
Helsingissä pidettäville "Tuska"-festareille... Eikös se ole
sellaista porukkaa, joka oikein HAKEMALLA HAKEE JA HALUAA PIEHTAROIDA
"KÄRSIMYKSESSÄ" -kun ollaan synnytty muuten niin yltäkylläisen
hyviin ja kärsimysköyhiin oloihin, niin täytyy
ainakin korvilleen käydä tuottamassa kärsimystä...
Voipi ollakin että tämä p-nisti on näitä tuskailijoita.
He luulevat ottavansa kuoleman haltuunsa, kun puhuvat siitä kuin hyvästä kaveristaan ja julistavat sitä autuutta muillekin.
Mutta jos joku alkaisi niitä tosissaan kiduttaa niin kyllä ne huutaisivat poliisia ja äitiä apuun.
P-nisti on niin "kova jätkä" että ei olisi uskaltanut syntyäkään.
Kyllä minuakin pelottaisi jos hakkaisin täällä jatkuvalla syötöllä tuollaisia kuolemankatkuisia vuodatuksia.
Ajatelkaa, että ainoa syy miksi p-nisti haluaa elää on HELVETIN pelko.
Sanoisin, että se on helvetin huono syy elää ja onneksi suurimmalla osalla ihmisiä on aika monta hyvääkin syytä elää.
Lisään vielä sen että kaikkihan
me voitaisiin aina valittaa, että
kukaan ei ymmärrä meidän kärsimyksiä
kun joku ei ole samaa mieltä tai
tarjoaa vääränlaista apua.
Tuli myös mieleen, että jos
pessinisti menisi lääkäriin ja
saisi diagnoosit ja lääkitykset,
niin sehän paljastuisi hetkessä
huijariksi, kun se valittaisi
miten lääkkeet ei tehoa. Täällä
kun ei tarvitse ottaa mitään
vastuuta sanomisistaan, voi
pokkana väittää, että roikkuu
jo puoliksi hirressä. Muilla
palstoilla sama jässikkä
kertoilee tilanteen mukaan
mitä milloinkin ties mistä
housuihin tulemisistaan.
Joillekin kuolemasta puhuminen
on vähän samanlaista kuin
joillekin jatkuva seksistä
puhuminen. Se on niin rohkeaa
ja kiihottavaa. Hohhoijaa.
Maailmankatsomuskeskustelut
voitaisiin muutenkin käydä muilla
palstoilla. Vaikka pessinistille
tietysti kaikki kommentit jotka
eivät mene yksiin hänen ajatustensa
kanssa ovat käännyttämistä, kuten
hän on valittanutkin, että häntä
käännytetään. Ei käännytetä enää,
annetaan tyypin kiehua omassa
liemessään.
Voiko joku olla noin sokea sanomisilleen? Et ole sanonut noita asioita samaan syssyyn, mutta tässä keskustelun varrella minä olen sinun mukaasi ollut 1) saatanan kätyri ja 2) hemmoteltu kakara joka tarvitsisi kunnon selkäsaunan. Onko vielä epäselvää?
Hemmoteltu kakara ainakin olet. Ja hengellisessä mielessä olet saatanan kätyri, koska saatana haluaa, että jokainen ihminen tappaa itsensä, mistä saatana saa kunniaa itselleen. Saatana vihaa elämää, valoa, totuutta, rauhaa, iloa, rakkautta, nöyryyttä ja haluaa samaa kaikilta ihmisiltä, että hekin vihaisivat ja olisivat katkeria. Vihaava ja anteeksiantamaton ihminen tuntee olevansa väärin kohdeltu ja oikeutettu vihaan, mikä sopii saatanalle erikoisesti.
Jos sulla on saatanasta positiivisempi käsitys, se voi johtua siitä, että saatana on jo saanut sut porukoihinsa eikä sen tarvitse sua enää kiusata. Kun vielä teet itsemurhan, niin saatanan tavoite elämässäsi on toteutunut.
Sano nyt, ettet usko tähän ollenkaan, sillä eihän nyt joku saatana voi aiheuttaa mitään pahaa. Kyllä se on se "maailma", joka sut pistää kärsimään.
Mutta samalla muista, että et ole saanut itsekään käännytettyä ketään, joka haluaa elää. me ei uskota sun juttuja, joten revi siitä taas hirveä kärsimys yllesi, sinä väärinymmärretty nero, kun muut ovat muka sokeita ja blaa blaa blaa...
Kertoisit nyt edes yhden kunnon itsariyrityksesi, että olisit jotain katetta kaikella aivopesullasi.
Tottakai minä välitän, tai ainakin tahdon yrittää välittää kaikista
ihmisistä, olenhan sentään itsekin päässyt lähes yhtä katkerista
ajatuksista vapaaksi Jeesuksen Kristuksen armon kautta, joten
ei minulla ole oikeutta ketään IHMISTÄ tuomita. Se mitä kuitenkaan
en hyväksy ja tiedän että myöskään Jumala, ei hyväksy, vaan
on kerran ankarasti tuomitseva, ovat nuo hänen ihmisiä
itsemurhiin yllyttävät juttunsa, joita hän on levitellyt täällä.
Parasta olisi, siis myös hänelle itselleen, että itse pyytäisi ylläpitoa
poistamaan kirjoituksensa, kuten minäkin olen joskus omia
epäasiallisuuksiani pyytänyt poistamaan ja sen ovat myös tehneet.
Sorry. Yritin siis vain lohduttaa.
Jos teet haun pessinistin nimellä,
huomaat että palstat ovat täynnänsä
hänen vuodatustaan. Välillä sävy on
tosin positiivisempi kuin täällä.
Mutta mitä ihan oikeasti voi jos
ihminen vastaa samalla tavalla kaikkeen?
Jos sanot, että välität hänestä,
hän kärsii.
Jos sanot, ettet siedä häntä,
hän sanoo kärsivänsä.
Jos sanot olevasi välinpitämätön,
hän sanoo senkin arvanneensa!
Mikään ei käy. Tai ehkä se jos
lupaat itsekin tappaa itsesi.
Kaikki jotka eivät tee itsemurhaa
ovat hänen kärsimyksensä
aiheuttajia. On kaverilla vaikeaa.
Se pikkuvauvajuttu oli myös
näitä ristiriitaisuuksia: jos
pikkuvauvat eivät tajua mistään
mitään ja ne siksi voi tappaa,
niin ei kai ne tajua kärsivänsäkään?
Toivotaan että se ei suotta
ainakaan kärsi yhtymällä toiseen
ihmiseen. Sitäpaitsi täydellistä
ehkäisymenetelmäähän ei olekaan...
Minä en halua "pessinistiä", enkä ketään muutakaan kannustaa
päättämään maanpäällistä elämäänsä itsemurhan kaltaiseen
toivottomaan ratkaisuun, vaan haluan kannustaa etsimään sitä elämää,
joka varsinkin monelta masentuneelta on enempi tai vähempi hukassa.
Toivoa on kuitenkin aina, niin kauan kuin on eämää ja moni on
päässyt masennuksesta jopa niin hyvin eroon, että on voinut
lopettaa masennuslääkkeiden käyttämisenkin kokonaan.
Masennus on kuitenkin kovin salakavala sairaus; -se kehittyy
yleensä niin vaivihkaan ja pitkän ajan kuluessa, ennenkuin
sen tajuaa, että sitten siitä eroon pääseminen ja paraneminenkin
on yleensä myös melko pitkään kestävä prosessi.
Sitten kun ihminen on päässyt masennuksen pimeästä yöstä
uuteen päivään, niin jonkin ajan kuluttua sen masennuksen
muistaminenkin on jo melkein yhtä vaikeaa, kuin jos yrittäisi
muistella että mitähän sitä itse mahtoi tehdä
viime vuonna esim marraskuun 7. päivänä...
Valoa kaamoksen pimeyteen ja elämään, masentuneille ja muillekin!
Ja tässä vielä, mm. "pessinistin" juttujen vastapainoksi
yksi tällainen hyvä kertomus, jonka löydät linkillä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000000199&posting=22000000021627173
Vai on palsta täynnä minun vuodatustani, enhän edes kirjoita usein! Tavallaan imartelevaa että yrität tulkita minua, sääli vain että menet pahasti metsään.
En minä välittömästi kärsi kaikesta mitä minulle sanotaan. En kärsi siitä jos joku sanoo välittävänsä. Sanon vain että kärsimysten summa on suurempi kuin hyvien asioiden. Eniten kärsivät löytyvät kolmannesta maailmasta. Mikä viisaus tai elämänkokemus sovittaa meidät sen asian kanssa, että kehitysmaista löytyy niin kauheaa kurjuutta? Ei mikään muu kuin paatuminen. Tätä tuskin voi pitää toivottavana. Ihan yhtä paatunut olen kuin kaikki muutkin täällä, olen vain huomannut asian tilan ja alkanut vihata elämää. En vihaa ihmisiä vaan tätä maailmaa ja siinä elämistä. Ihmiset, kanssakärsijät tässä kurjassa maailmassa, ansaitsevat myötätunnon toisiltaan.
Kuinka niin pikkuvauvat voidaan tappaa? Jos olen sanonut tuollaista se on sattunut epähuomiossa, pahoittelen. Muutenkin siinä vaiheessa kuin näistä pikkuvauvoista alettiin puhua keskustelu oli jo kaukana asiallisesta. Oikaistaan siis: eiköhän ne vauvat kärsi siinä kuin muutkin, vaikka heikommin sen ymmärtävät. Itse ainakin muistelisin olleeni vauvan kaiken aikaa helvetin pitkästynyt.
Hah, sähän olet varsinainen huumorimies.
Kiva kun rakastat lähimmäisiäsi. Ja hauska
kuulla että sinuakin jokin imartelee, ei
siis ole kaikki pelkää kärsimyksen maljaa.
Mitäs sanot niistä jotka koko elämänsä
käyttää esmes etelä-Amerikan katulasten
auttamiseen eikä istu netissä vaikertamassa?
En siis tarkoita mitään kuolemanpartioita,
vaan ihan oikeaa auttamistyötä.
Kiitos, kiitos, tämä on aivan liikaa, jospa kuitenkin vielä yksi ylimääräinen numero, mutta ihan pieni sitten.
Tämän numeron olette kuulleet ennenkin, sen nimi on... "Ihmiset jotka koko elämänsä käyttää esmes etelä-Amerikan katulasten auttamiseen eikä istu netissä vaikertamassa kamppailevat tuulimyllyjä vastaan. He tosin ovat vähemmän paatuneita kuin me muut, mutta parempi olisi heidänkin tappaa itsensä". Olkaa hyvä.
ps. Pidän hieman hölmönä sitä että huutelet ohitseni muille keskustelijoille tulkintojasi siitä, mitä luulet minun tarkoittavan sanomisillani.
Ei se myötätunto paljoa auta, jos ruokakuppi kolisee tyhjyyttään.
Toi sun paatumus paasaus pitää tietysti paikkkansa,
mutta ei sekään että sinä siitä paasaat, auta vielä yhtään mitään.
Sinun pitäisi alkaa saarnaamaan ihmisille, että tehkää parannus
paatumuksestanne, ja alkakaa auttamaan kärsiviä. Sekään ei kuitenkaan,
oikein sinänsä kuullostaisi, muulta kuin falskilta,
nimittäin jos et itse ensin tee parannusta. Ihminen voi toki
tehdä jonkinlaisen ulkonaisen parannuksen elämäntapojensa,
tai -katsomuksensa puolesta ja lähteä jopa tekemään jotain
yleishyödyllistä auttamistyötä, vaikkapa ihan peräti sinne
kolmanteen maailmaan. MUTTA, -sinun kohdallasi sekään ei auttaisi.
No, miten niin ei auttaisi? Niin no, tarkoitan sitä että
sekään ei silti poistaisi sinulta sitä sinua jäytävää helvetinpelkoa,
vaikka se saattaisi häipyä pitkiksikin ajoiksi mielestäsi.
Ei, koska sen pelon voi poistaa vain Jeesus Kristus.
Tiedän kyllä että tämä on luultavasti karvas pala totuutta,
koska itsekin sen karvautta joskus kiukuttelin omassa elämässäni
ja päätin vain venyttää vieteriä lisää... KUNNES, -lopulta olin
kypsä hyväksymään sen, että on vain yksi ja ainoa,
joka vapauttaa helvetinpelosta,
-Jeesus Kristus, Hän joka pois ottaa maailman synnin.
Ja, helvettiä todellakin kannattaa pelätä, enemmän kuin mitään muuta
kurjuutta, kipua, masennusta, ahdistusta tai tuskaa,
niin kauan kun ihminen on vielä täällä elävien ihmisten maailmassa ja
voi tehdä elämässään sellaisen ratkaisun joka pelastaa sinne joutumasta:
http://www.spiritlessons.com/Documents/a_divine_revelation_of_hell/A_Divine_Revelation_Of_Hell_Finish.htm
Jaa. Itsehän asetut tänne tulkittavaksi.
Me fanithan diggaamme sua, eikö sekään
kelpaa? Pitääkö sua digata just sun
mielesi mukaan? Diggailu on joskus myös
ikävien asioiden sanomista ääneen. Pelkkä
kriteeritön diggailu on näet paatuneisuutta
(ks. omat viestisi).