Suomella on 1990-luvun alun jälkeen ollut kolme keskustalaista pääministeriä. He ovat olleet toimintatavoiltaan varsin poikkeavia toisistaan. Yhteistä heille on ollut matalan moraalin korkea profiili.
Esko Aho oli varsinainen kukkopoika, jolla oli kova tarve kyykyttää kaikkia mahdollisia tahoja. Häntä piti teititellä ja nuoleskella, eikä hän kuunnellut muita kuin Mauno Koivistoa ja Iiro Viinasta. Yhdessä he toteuttivat varallisuuden uusjaon, syöksemällä maa yllätysdevalvaation turvin massiiviseen konkurssiaaltoon. Työttömyys ponkaisi uskomattomiin lukemiin ja ahdinkoon ajettujen ihmisten omaisuus otettiin heiltä pois pilkkahinnalla pankkien voidessa luottaa hallituksen antamaan avoimeen tukipiikkiin. Aho myös kieltäytyi kansainvälisen talouslaman ja Neuvostoliiton kaupan loppumisen aiheuttaman talousahdingon ratkaisemisesta yhteistyössä vastuullisten osapuolien kanssa. Ensin hän torjui Harri Holkerin yhteistyöpyynnön tämän hallituksen loppuvaiheissa, laman jo kolkuttaessa ovella. Aho halusi vaalivoiton hinnalla millä hyvänsä. Pääministerinä hän tuhosi kaikki sillat vastuullisiin ay-piireihin, mikä pakotti ay-liikkeen ottamaan vastuun maan talouspolitiikasta. Hirvittävät tuhot Ahon hallitus oli jo kuitenkin ehtinyt tehdä, kylvämällä pitkäaikaistyöttömyyden väkevän siemenen maahan, joka aina oli ylpeillyt sodan aikaisella sloganilla, ja siitä johtuneesta sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikasta: ”Kaveria ei jätetä”. Noh ehkä tuo hokema ei maalaisliiton ja keskustalaisten ajattelussa koskaan ollut mitenkään keskeinen.
Sillä lailla Aho oli kekkoslainen, että hän oli ottanut Kekkosen erään lauseen erittäin todesta. Kekkonenhan totesi aikoinaan, että jos jonkun pitää olla rempallaan, niin olkoon se sisäpolitiikka. Ahon hallituksen aikana ministeri Salolainen ohjasi Suomen EU:n. Ahon meriitiksi on sanottava, että hän paimensi kepulaiset niin suurelta osin eu-myönteisen ratkaisun taakse, että kansanäänestys saatiin kyllä-puolelle voitolliseksi. Ahon toiminta on kokonaisuuden kannalta kuitenkin rajusti miinusmerkkinen. Pitkäaikaistyöttömyys ja johtajien superahneus ovat Ahon kestävintä perintöä.
Anneli Jäätteenmäki oli seuraava keskustalainen pääministeri. Keskusta oli riutunut Ahon tuhopolitiikan ja kokoomuksen kyykyttämisen jälkeen kahdeksan vuotta oppositiossa. Korkealta pudonnut Aho oli yrittänyt solmia yhteyksiä sosiaalidemokraatteihin menemälle hyvinkin pitkälle punamullan syliin, päästäkseen Lipposen ykköshallituksen jälkeiseen uuteen hallitukseen. Demareiden ja kokoomuksen yhteistyö oli kuitenkin sujunut niin hyvin, että näiden ympärille rakentunut laaja koalitio tunsi luottamusta ja vetoa jatkaa yhteistyötä. Ylimielistä häirikköä ei kaivattu sotkemaan sujuvaa yhteistyötä Isänmaan hyväksi. Ahon hävittyä presidentinvaalit vastuullisten kokoomuslaisten ansiosta, hän päätti turhautuneena hylätä keskustalaiset äänestäjinä, keskustan puolueena, eduskunnan sen jäsenenä ja helsinkiläiset alueensa edustajana. Ahon turhautuneisuus meni kaiken edelle, asia ei ollutkaan Aholle tärkeää. Anneli Jäätteenmäen otettua Ahon epäonnistuneen paluun jälkeen ohjakset lopullisesti haltuunsa, häneen kohdistui uskomaton paine saavuttaa vaalivoitto seuraavissa eduskuntavaaleissa. Oleellista oli nimenomaan se, että keskusta olisi demareita suurempi puolue vaalien jälkeen, kokoomukseen ei voinut luottaa. Anneli Jäätteenmäki päättikin yrittää kaikin voimin. Kekkosen ulkopolitiikka oli varmaan Jäätteenmäenkin mielessä, kun hän päätti horjuttaa Lipposen länsimielistä avoimmuuspolitiikkaa laittomin keinoin, vihjailemalla ja väärentämällä. Vaikka koko keskustan johto oli tavoitteen ja harmaan-vyöhykkeen politiikan takana, Jäätteenmäki teki myyrän työn ilmeisesti suppean piirin kanssa? Ehkä joku vielä kertoo lisää. Keskustaedustaja Takkula ainakin joutui sivuraiteille katastrofiin johtaneiden alkuvaiheiden aikana.
Keskusta saavuttikin kauan kaipaamansa vaalivoiton ja Jäätteenmäestä tuli hallituksen kokoaja. Hän teki paljon työtä saadakseen demarit Lipposta myöten hallitukseen. Kokoomusta ei vakavasti edes harkittu. Kaikki osapuolet kuitenkin tiesivät, että vaalivoitto oli hankittu vääryydellä, mikä aiheutti hallituksen synnyttämisen demareiden ehdoilla, jääpuikkojen kera. Ensimmäisen suomalaisen naispääministerin ja ensimmäisen suomalaisen naispresidentin käsi-kädessä-mediatapahtuman jälkeen alkoi poliittisen oikeudenmukaisuuden palauttaminen. Keskustalaisille tehtiin selväksi, ettei Jäätteenmäellä ollut luottamusta, minkä he hyvin ymmärsivätkin. Keskustalaisille oli kaikkein tärkeintä saada hallituskilometrejä alle pitkän oppositiokauden jälkeen. Mitään tahtopoliitikkoa ei keskustan taholta voitu ajatella Jäätteenmäen seuraajaksi. Vastentahtoisesta Vanhasesta saatiin siihen hetkeen paras vaihtoehto uudeksi keskustalaiseksi pääministeriksi. Miestä kehuttiin yhteistyökykyiseksi ja ”rehellisimmäksi mieheksi, mitä keskustasta löytyy”.
Sellainen saatiinkin. Matti Vanhasen omapäisyys on mielipiteen mittainen. Linjaksi siitä ei ole.
Esko Aho oli varsinainen kukkopoika, jolla oli kova tarve kyykyttää kaikkia mahdollisia tahoja. Häntä piti teititellä ja nuoleskella, eikä hän kuunnellut muita kuin Mauno Koivistoa ja Iiro Viinasta. Yhdessä he toteuttivat varallisuuden uusjaon, syöksemällä maa yllätysdevalvaation turvin massiiviseen konkurssiaaltoon. Työttömyys ponkaisi uskomattomiin lukemiin ja ahdinkoon ajettujen ihmisten omaisuus otettiin heiltä pois pilkkahinnalla pankkien voidessa luottaa hallituksen antamaan avoimeen tukipiikkiin. Aho myös kieltäytyi kansainvälisen talouslaman ja Neuvostoliiton kaupan loppumisen aiheuttaman talousahdingon ratkaisemisesta yhteistyössä vastuullisten osapuolien kanssa. Ensin hän torjui Harri Holkerin yhteistyöpyynnön tämän hallituksen loppuvaiheissa, laman jo kolkuttaessa ovella. Aho halusi vaalivoiton hinnalla millä hyvänsä. Pääministerinä hän tuhosi kaikki sillat vastuullisiin ay-piireihin, mikä pakotti ay-liikkeen ottamaan vastuun maan talouspolitiikasta. Hirvittävät tuhot Ahon hallitus oli jo kuitenkin ehtinyt tehdä, kylvämällä pitkäaikaistyöttömyyden väkevän siemenen maahan, joka aina oli ylpeillyt sodan aikaisella sloganilla, ja siitä johtuneesta sosiaali- ja yhteiskuntapolitiikasta: ”Kaveria ei jätetä”. Noh ehkä tuo hokema ei maalaisliiton ja keskustalaisten ajattelussa koskaan ollut mitenkään keskeinen.
Sillä lailla Aho oli kekkoslainen, että hän oli ottanut Kekkosen erään lauseen erittäin todesta. Kekkonenhan totesi aikoinaan, että jos jonkun pitää olla rempallaan, niin olkoon se sisäpolitiikka. Ahon hallituksen aikana ministeri Salolainen ohjasi Suomen EU:n. Ahon meriitiksi on sanottava, että hän paimensi kepulaiset niin suurelta osin eu-myönteisen ratkaisun taakse, että kansanäänestys saatiin kyllä-puolelle voitolliseksi. Ahon toiminta on kokonaisuuden kannalta kuitenkin rajusti miinusmerkkinen. Pitkäaikaistyöttömyys ja johtajien superahneus ovat Ahon kestävintä perintöä.
Anneli Jäätteenmäki oli seuraava keskustalainen pääministeri. Keskusta oli riutunut Ahon tuhopolitiikan ja kokoomuksen kyykyttämisen jälkeen kahdeksan vuotta oppositiossa. Korkealta pudonnut Aho oli yrittänyt solmia yhteyksiä sosiaalidemokraatteihin menemälle hyvinkin pitkälle punamullan syliin, päästäkseen Lipposen ykköshallituksen jälkeiseen uuteen hallitukseen. Demareiden ja kokoomuksen yhteistyö oli kuitenkin sujunut niin hyvin, että näiden ympärille rakentunut laaja koalitio tunsi luottamusta ja vetoa jatkaa yhteistyötä. Ylimielistä häirikköä ei kaivattu sotkemaan sujuvaa yhteistyötä Isänmaan hyväksi. Ahon hävittyä presidentinvaalit vastuullisten kokoomuslaisten ansiosta, hän päätti turhautuneena hylätä keskustalaiset äänestäjinä, keskustan puolueena, eduskunnan sen jäsenenä ja helsinkiläiset alueensa edustajana. Ahon turhautuneisuus meni kaiken edelle, asia ei ollutkaan Aholle tärkeää. Anneli Jäätteenmäen otettua Ahon epäonnistuneen paluun jälkeen ohjakset lopullisesti haltuunsa, häneen kohdistui uskomaton paine saavuttaa vaalivoitto seuraavissa eduskuntavaaleissa. Oleellista oli nimenomaan se, että keskusta olisi demareita suurempi puolue vaalien jälkeen, kokoomukseen ei voinut luottaa. Anneli Jäätteenmäki päättikin yrittää kaikin voimin. Kekkosen ulkopolitiikka oli varmaan Jäätteenmäenkin mielessä, kun hän päätti horjuttaa Lipposen länsimielistä avoimmuuspolitiikkaa laittomin keinoin, vihjailemalla ja väärentämällä. Vaikka koko keskustan johto oli tavoitteen ja harmaan-vyöhykkeen politiikan takana, Jäätteenmäki teki myyrän työn ilmeisesti suppean piirin kanssa? Ehkä joku vielä kertoo lisää. Keskustaedustaja Takkula ainakin joutui sivuraiteille katastrofiin johtaneiden alkuvaiheiden aikana.
Keskusta saavuttikin kauan kaipaamansa vaalivoiton ja Jäätteenmäestä tuli hallituksen kokoaja. Hän teki paljon työtä saadakseen demarit Lipposta myöten hallitukseen. Kokoomusta ei vakavasti edes harkittu. Kaikki osapuolet kuitenkin tiesivät, että vaalivoitto oli hankittu vääryydellä, mikä aiheutti hallituksen synnyttämisen demareiden ehdoilla, jääpuikkojen kera. Ensimmäisen suomalaisen naispääministerin ja ensimmäisen suomalaisen naispresidentin käsi-kädessä-mediatapahtuman jälkeen alkoi poliittisen oikeudenmukaisuuden palauttaminen. Keskustalaisille tehtiin selväksi, ettei Jäätteenmäellä ollut luottamusta, minkä he hyvin ymmärsivätkin. Keskustalaisille oli kaikkein tärkeintä saada hallituskilometrejä alle pitkän oppositiokauden jälkeen. Mitään tahtopoliitikkoa ei keskustan taholta voitu ajatella Jäätteenmäen seuraajaksi. Vastentahtoisesta Vanhasesta saatiin siihen hetkeen paras vaihtoehto uudeksi keskustalaiseksi pääministeriksi. Miestä kehuttiin yhteistyökykyiseksi ja ”rehellisimmäksi mieheksi, mitä keskustasta löytyy”.
Sellainen saatiinkin. Matti Vanhasen omapäisyys on mielipiteen mittainen. Linjaksi siitä ei ole.
Vastaukset 8
Vanhimmat
ollut kuin yksi pääministeri,se joka joi aina kahva.jonka aikana suomi meni konkurssin partaalle.
Kokoomuksen tuntee vastuulliseksi puolueeksi siitä, että se kantaa vastuuta hallituksessa (milloin on) koko ajan täysillä. Kokoomuslainen pätemistarve ruokkii itseään ja kasvattaa vastuunottajia tulevaisuudessakin.
ja toiminnan tuloksista täysin oikeaan osunut.
Luonnehdinnaksi Jäätteenmäestä riittää Kekkosen sanat: s..tanan tunari.
Vanhanen,- vastahakoisen suostumisensa huomioiden - on selviytynyt kepu kolmikosta parhaiten. Hänessä ei ole Ahomaista tapaa näytellä kaikkitietävää Kukkopoikaa. Enempää kuin Jäätteenmäen keinoja kaihtamatonta Kanahaukkaa.
Vanhasen pehmeä tapa luovia vaikeiden asioiden lomassa ei kuitenkaan ole kaikkien mieleen. Eikä luo kuvaa vahvasta johtajasta.
Vanhanen on oikeasti tossu. Hän on koko ajan kateissa. Hänellä ei ole visiota, eikä tahtoakaan.
Esität hyviä luonnehdintoja Kepu-pääministereistä. Hyvin olennaisia piirteitä olet löytänyt eli tarkkanäköisyytesi saa kiitettävän arvosanan.
Aho oli tietysti pääministerinä vaikeassa asemassa ja siinä ei ollut ainakaan etua hänen kokemattomuudestaan. Sellaisessa tilanteessa tulee tehtyä helposti myös virheitä, koska tilanne oli aika ainutlaatuinen. Suurin virhe oli se, minkä mainitsit eli avoimen piikin lupaaminen pankeille. Tämä oli merkki pankeille realisoida ongelmaluottoja niin härskisti kuin ikinä, joka ajoi suomalaisia yrittäjiä sitten konkurssiin. Jos pankeille ei olisi kerrottu tällaisesta avoimesta piikistä, ne olisivat voineet neuvotella asiakkaidensa kanssa ylimenokauden sopimuksia ja pyrkiä maksuaikataulujen rukkaamiseen velallisia hyödyttävällä tavalla. Tottakai pankit olisivat siinäkin kärsineet, mutta nyt ne saivat tietää, että nämä ongelmaluotot voidaankin kaataa veronmaksajien niskaan.
Tämän palstan eräs ongelmakirjoittaja lienee juuri tällainen velallinen, joka nyt syyttää katkerasti ihan väärää tahoa kurjuudestaan. Ahon pankeille julkisesti lanseeraama takuu oli yrittäjävelallisten ja kahden asunnon loukkuun jääneiden suurin kurjuuden aiheuttaja. Ilman sitä pankit olisivat kohdelleet toisin suurta osa näistä vaikeuksiin joutuneista. Valittiin absoluuttinen tallettajien suoja lainanottajia vastaan. Samoin valittiin pankkien omistajien suoja konkurssia vastaan. Pankkien maineen piti säilyä tallettajien silmissä. Siksi uhrattiin yrittäjä- ja asuntovelalliset sekä pantiin veronmaksajat maksumiehiksi. Pankkien omistajille taattiin poikkeuksellinen suoja konkurssiriskiä vastaan.
Kepun kolme viimeisintä puheenjohtajaa ovat kaikki tulleet tehtäväänsä tavalla tai toisella edeltäjiensä avittamina. Omien ansioiden puuttuessa on jälki ollut kauheaa katsottavaa. Ja kansalle turmiollista.
Väyrynen nosti nuoren Ahon seuraajakseen kuvitellen voivansa ohjailla tätä taustalta ja käyttää puoluetta kuningastiensä tukemiseen Urhon malliin. Aho otti kuitenkin itsenäisesti ohjat käsiinsä ja jätti Väyrysen ruikuttamaan rannalle. Väyrynen on ollutkin oppositiossa myös puolueessaan.
Aho nousi aina pääministeriksi saakka ja kuvitteli voivansa nousta presidentiksi hänkin. Halonen kuitenkin voitti koska Aholle ei löytynyt porvarileirin yhtenäistä tukea, ja täysin Ahon omasta syystä. Aho ei toipunut tappiosta vaan pakeni jenkkeihin ja jätti niin edustajantehtävät kuin puolueen puheenjohtajuuden heitteille.
Jäätteenmäki huudatti opportunistisella vastuutomalla oppositiopolitiikallaan itsensä puheenjohtajaksi. Tyyli ei muuttunut vastuun kasvaessa, kieroilu ja vilpillisyys jatkui, toi kuitenkin vaalivoiton. Vilpin paljastuttua omatkin hylkäsivät ja valitsivat rehellisimmän mitä puolueesta löytyi, Vanhasen.
Vanhanen on pettänyt Kepun Jäätteenmäen suulla äänestäjille antamat lupaukset toteuttamalla lähes pilkulleen Kokoomuksen vaaliohjelman demarien tottelevaisena työjuhtana. Kolmet hävityt vaalit kertovat karua kieltä kansan reaktioista moiseen vaikka henkilönä hänestä pidetäänkin minkä Oivankin mainostavat gallupluvut osoittavat.
Kepun tulisikin valita puheenjohtajaksi omilla avuillaan puolue-eliittiin noussut visionääri ja uudistaja, sellaisen löytyminen taitaa vaan olla toivoton tehtävä junttipuolueessa
Lähes Punahilkan veroinen satu. Ja aivan yhtä totuudenmukainen..
Oma pesä kaipaisi siivoamista. Puoluesihteeri sai potkut. Eipä kannata toisia osoitella.