APUUVA!!!!

Minäpäs kerron minun 4-vuotiaastani:

- Puhua pälpättää ihan koko ajan, selostaa kaiken tekemänsä
- Jos ei saa vaatimaansa huomiota, alkaa huomion hakeminen kaikin mahdollisin keinoin, eli vaikka sitten tavaroita hajoittamalla
- Ei halua jakaa huomiota muiden kanssa, päiväkodissa lyö muita lapsia, kotona vanhempia. Jos meillä on vieraita, lapsi alkaa terrorisoimaan, lyömään muita, heittelemään tavaroita, käyttämään rumaa kieltä jne, jollei ole ihan koko ajan huomion keskipisteessä
- Jollen herää aamulla samaan aikaan, ja hän ehtii mennä aamupissalle ennen kuin nousen ylös, hän kostaa sen pissaamalla lattialle
- Ei katso mitään ohjelmaa, elokuvaa tms. ilman seuraa ja selostaa tai kyselee koko ajan.
- Hän lyö, potkii, sylkee ym. kaikkia ja kaikkea, ei kunnioita ketään, eikä pelkää mitään
- Hän pyytää kyllä anteeksi tekojaan, muttei näytä oikeasti katuvan, usein jopa nauraa päälle satutettuaan jotain.
- Käytös on täysin arvaamatonta, eikä sitä aiheuta mikään ärsyke tai tietty tilanne, vaan hän saattaa lyödä milloin vaan, vaikka olisi mukava ja rauhallinen tilanne. Se tekee asiasta jopa pelottavamman.
- En todellakaan pysty puhumaan puhelimessa tai istumaan tietokoneella hänen läsnäollessaan. Ruoanlaitto ja siivoaminen onnistuu sillätavalla, että juttelen hänelle koko ajan ja olen keskittävinään kaiken huomion häneen ja siivoilen vähän "toisella silmällä".
- Hän saattaa karata milloin vaan, juosta autotielle, lähteä karkuun kaupassa, kaupungilla tai missä tilanteessa vaan. Hän ei välitä vaarasta. Kerran meinasi jo jäädä auton alle, mutta häntä se vain huvitti.
- Toisinaan hän hakkaa itseään jollain lelulla tms. tai jopa päätään seinään ja ja se on hänestä hauskaa. Hän ei välitä kivusta, vaan usein jopa nauraa satuttaessaan itsensä.

Käytössä on kaikki ns. pehmeät keinot käytöksen muuttamiseksi, rajat ovat tiukat, eikä hän todellakaan saa tahtoaan periksi tuolla käyttäytymisellä, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut. Hänellä ei ole adhd, eikä mikään muukaan yleinen helposti diagnosoitava häiriö tai oireyhtymä. Käytökseen ei löydy mitään syytä tai selitystä, ei perinnöllistä, ympäristön aiheuttamaa, traumaa tms.

Silloin kun hän ei tee edellämainittua, hän on ihana, aurinkoinen, avulias, rakastettava ja ikäisiinsä verrattuna erittäin älykäs. Älykkyys vielä vaikeuttaa toimimista hänen kanssaan, koska hän osaa kiertää perustelut ja oppii tunnistamaan nopeasti ne konstit, joilla aikuiset yrittävät saada hänet toimimaan tietyllä tavalla ja sitten hän ihan tahallaan alkaa vastustamaan - vaikka kyse olisi esim. palkkiolla houkuttelu. Hän kyllä vaatii saada palkkion, muttei suostu tekemään haluttua. Sitten kun ei saa haluamaansa, tulee kohtaus. Järjestettyään ensin kohtauksen, hän ehkä tekee pyydetyn ja vaatii sitten palkkiotaan, kun on kerran tehnyt mitä pyydettiin. Hän saa ilmeisesti suurta hupia noista kohtauksistaan.

Arvaa vaan, onko toisinaan hieman pinna kireällä :)

Ihan vakavasti puhuen, minua pelottaa todella paljon "lopullinen tuomio". Todennäköisesti lapseni on vaan mieleltään sairas, eikä häntä ehkä pystytä parantamaan.

meillä on myös esikoisen kanssa ollut hiukan samaa ongelmaa, mutta kyllä minä aina vaan sanon, että odota hetki. Joskus on vaikea hoita asioita vaikka puhelimessa, mutta yritän sanoa, että nyt en vaan kuuntele. Joskus poistun huoneesta kokonaan, muuten ei saa hoidettua mitään. Meillä poika on sitä mieltä, että hän jää aina vähemmälle huomiolle kuin sisarukset, vaikkakaan ei todellakaan ole siitä kyse. Hän ei vaan hyväksy sitä, että toisiakin pitää hoitaa ja huomioida. Kaikki pitäisi aina saada ensimmäisenä, vuorottelua harjoitellaan. Jos hän saa vaikkapa ruoan ottaa viimeisenä, niin hyvin dramaattisesti ilmaisee kyllä asian. Kerran painui ulos, ja sanoi naapurille, että äiti ei koskaan anna ruokaa. Yleensäkin käyttää ääri-ilmauksia: ei ikinä, aina, koko ajan jne...

Ei monesti kuuntele lainkaan, mitä hänelle sanoo, jos ei sitä jämäkästi vaadi. Minä käyn yleensä kyykkyyn, otan hartioista kiinni, ja puhun sitten. Lopuksi kysymys: ymmärsitkö, tai sitten pyydän toistamaan.

Odottamista ei oikein kestä, mutta kyllä me sitäkin harjoittelemme. Suuttuu hirveästi, jos häntä mielestään kohdellaan väärin. Vieläkin onnistuu toisinaan pompottelemaan koko perhettä. Pienempiä sisaruksia saa jatkuvasti puolustaa veljeään vastaan, koska hän ei kertakaikkiaan osaa ajatella asiaa toisen kannalta.

Yksi tapa lapsella on erityisen ärsyttävä, ja se on kolkutus ja naputus. Koko ajan oli aikaisemmin kädessä jokin, millä naputteli pattereita, pöytää tai mistä nyt vaan jotain ääntä lähti. Sitä oli melkein vaikeampi sietää kuin jatkuvaa höpötystä.

En minä enää aina jaksa lasta kuunnella, ja joka hetki ymmärtää. Kun se ei vaan ole mahdollista. Kun tulee vieraita, emme anna lapsen vetää sitä showtaan ihan koko ajan, jäähypenkki on käytössä myös. Ruokahetket rauhoitetaan, jos suu käy taukoamatta ja lapsi pyörii penkillä, hänen täytyy poistua pöydästä. Pari viikkoa oli aika kamalia, mutta onpahan ruokailutkin rauhoittuneet.

Nalkutuksen lopetin, koska siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Kehitimme systeemin, että varoitamme kerran, ja sitten seuraa rangaistus, jos homma jatkuu. Rangaistus on meillä jäähy yleensä, tuntuu tepsivän paremmin, kun on sama seuraamus aina. Alkuun ei lapsi rekisteröinyt varoitusta lainkaan, vasta äänen korottaminen sai hänet tajuamaan, että hänelle puhutaan. Pikku hiljaa kuitenkin alkoi sujumaan paremmin, kunhan vaan muistaa herättää lapsen huomion ennen kuin puhuu ja antaa ohjeita. On ihan turha yrittää mitään:" nyt olisi aika tehdä läksyt"-lepertelyjä, vaan käyttää lyhyitä ja yksinkertaisa käskyjä. "Tee läksysi heti", tai "Pese hampaat nyt". Ei siis kuitenkaan mitään karjumista, vaan ihan tavallisella äänellä. Alkuun itse vierastin sitä tapaa puhua ja antaa ohjeita, mutta kyllä se vaan helpotti elämää kummasti.

Myöskin kiitoksen jakaminen on tärkeää meillä. Eli, jos lapsi odottaa vuoroaan kerrankin huutamatta, niin huomioi se. "Osasitpa hienosti" jne... Kuitenkin lapsi varmasti tekee jotain hyvinkin. Äläkä jaa kehuja aiheettomasti. Nyt olemme siirtyneet siihen, että lapsi jo hiukan itsekin arvioi omaa onnistumistaan, läksyistä etsitään kaunein kirjain yhdessä ja ympyröidään se jne... Mutta ikää on meidän pojalla jo seitsemän.

Mutta pieni lohdutuksen sana sinulle: Tuo ikä oli meillä kaikkein pahin. Kun viisivuotiaan vihdoin tuli se diagnoosi, alkoi toimimaan myös tukitoimet: erityispäivähoito, toimintaterapia, psykologin palvelut jne. Ongelman tullessa oli aina jokin taho, jolta voi apua pyytää ja askarruttavia asioita kysyä.

P.S. Kyllä minä pakenen välillä ihan tupakallekin. Parempi rauhoittua ja laskea vaikka sataan, kuin menettää josku hermonsa ihan totaalisesti. Jätän myös lapset isänsä kanssa illalla, ja lähden lenkille, jos oikein on ollut rankka päivä. Tämä yksi lapsi on nimittäin aikaa vievämpi ja haastavampi tapaus kuin kaksi nuorempaa yhteensä.