Se sattuu

En oikeastaan tiedä miksi kirjoitan tämän. Ehkä lähinnä itselleni, kai toivon tämän jotenkin auttavan minua surussani. Olen joutunut käymään läpi todella rankkoja asioita elämäni varrella, mutta nyt ensimmäistä kertaa tuntuu etten enää pysty korjaamaan itseäni. Luulisi että kaiken muun jälkeen mitä tapahtui tämä olisi ollut helpotus, se että sain tietää asioiden oikean laidan, mutta ei se ollut. Ainoastaan suolaa vanhoille haavoille.

Hän oli elämäni rakkaus. Muistan erittäin hyvin miten tapasimme ja kuinka hyvä minun oli olla. Itkin kun olin niin onnellinen. Ajan kanssa rupesin luottamaan ja uskomaan meihin, siihen ettei meitä erota mikään. Minä rakastin häntä ja hän minua, olimme onnellisia toistemme kanssa. Puhuimme asuntolainasta ja tulevaisuudesta. olimme innoissamme lapsesta kun tulin raskaaksi. Yhtäkkiä kaikki vaan muuttui. Hän alkoi haukkumaan minua, ja sitten lyömään. Kaikista eniten ehkä juuri ne sanat satuttivat. Ei tuntunut hyvältä katsoa peiliin, mustelmaa poskessa, melkein kiinni turvonnutta silmää..ja tietää että ihminen jota yli kaiken rakastin teki niin. Hän ajoi minut ahtaalle, en enää löytänyt tietä ulos, mutta pyytäessään anteeksi minä annoin. Uskoin siihen kauneuteen mitä alussa oli, silti kokoajan jollain tavalla tiesin ettei tämä pääty hyvin. Kokoajan epäilin mutta osa minusta halusi unohtaa.

Se aamu sitten muutti kaiken. Hän oli mennyt jo töihin kun oveni taa ilmestyi pari tyttölasta. Ne asiat mitä kuulin ja ne faktat joita esitettiin saivat lopulta silmäni auki. selvitin sinä päivänä mieheni menneisyyden kokonaan. Selvisi että sairaalloisen väkivaltaisuuden lisäksi nämä "teinit" ovat aina olleet sairas mieltymys, jo kauan ennen suhdettamme. Mieheni on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen monia yläasteikäisiä. Nuorin tapahtui muutama vuosi sitten ja oli ollut vasta 12. Seuraavana päivänä irtisanoin työpaikkani, asunnon ja soitin muuttoauton. Neljältä iltapäivällä auto oli pakattu ja saatoin häipyä kaupungista. Enää ei ollut mitään selvitettävää. Vaihdoin nroni ja yritän aloittaa uudelleen lapsien takia. Olen nyt melkein 200km päässä hänestä ja siitä kaikesta, viimeisten tietojeni mukaan syytteet nostettiin.

Minun on huono olla. Nyt on vielä 1,5kk töitä ennen äitiysloman alkua, pikkuhiljaa kaikki kääntyy parhain päin. Oksettaa vieläkin ajatella sitä kaikkea mitä hän on tehnyt ja että olen ollut sellaisen ihmisen kanssa. Isyyttä ei tunnusteta, edes oikeuden kautta ex-mieheni ei tule saamaan sitä. Jonakin päivänä minun on palattava siihen kaupunkiin. Sielä on tulevaisuudensuunnitelmani ja unelmani, niitä en anna hänen minulta viedä. Itsetuntoni, luottamuksen muihin ihmisiin ja kyvyn uskaltaa rakastaa hän vei. Minä palaan kun olen tarpeeksi vahva, tällä hetkellä en vielä siihen kykenisi mutta jonain päivänä kykenen. Sitten kn uisto hänestä ei enää satuta ja pystyn nukkumaan yöni heräämättä ja itkemättä. Kyllä minä rakastan ja tulen varmasti rakastamaan aina, mutta rakastan ihmistä jonka luulin hänen olevan. Se mitä tunnen hänen oikeaa puoltaan kohtaan en osaa kuvata. En välitä niistä fyysisistä kivuista mitä hän toi. Selästäni tai useasti toistuvista päänsärkykohtauksista. Enemmän se henkinen puoli on koetuksella. Aika ei paranna kaikkia haavoja..

"Taittuu teräs hampaissa, joita hioin autiolla saarella. Yksin niinkuin sinäkin, yksin tätä saarta asutin. Kookospuun juurella, hullun paperit risaisessa taskussa. En muista nimeäni, muistan vain joku särki sydämeni"