Haluaisin kuulla, käykö täälä muita samanlaisia ajatuksia miettiviä, kuten minä... Odotan toista lasta 30. viikolla ja inhoan omaa ulkomuotoani: mielestäni mahani on ruma, rinnoista ym. puhumattakaan. Tätä lasta ei ole toivottu, vaan se on saanut alkunsa siitä syystä, koska vielä vajaa vuosi sitten "elimme" mieheni kanssa lestadiolaisten oppien mukaan, jossa ehkäisyn käyttämistä pidetään syntinä.
Minulla on ihana kaksivuotias miehenalku kotona, jota rakastan äärettömästi. Parisuhteemme mieheni kanssa on pikkuhiljaa nousemassa "jaloilleen" vaativat vauvan aiheuttamasta väsymyksestä ym. toivuttuamme. Nyt minusta tuntuu, että syntyvä vauva "tuhoaa" tämän kaiken; miten minulla voi riittää rakkautta hänellekkin, koska rakastan niin paljon jo olemassa olevaa lastamme.
Alkuraskaudessa kävin psykologin luona juttelemassa (en tehnyt aborttia, koska, kuten sanoin, elimme lestadiolaisten oppien mukaan vielä tuoloin) ja ilmeisesti olisin sen tarpeessa jälleen, kun loppuraskauden vaivat alkavat painaa päälle. Olen vakaasti päättänyt käyttää ehkäisyä heti lapsen syntymän jälkeen. Nyt vain mietin miten oikein selviän kahden pienen kanssa kotona, joista toinen on vielä ns. epätoivottu lapsi? Synnytyksen jälkeinen masennus on ilmeisesti väistämätön, koska nyt jo tuntuu tälle. Mukava olisi kuulla, jos jollain muulla on vastaavia kokemuksia.
Minulla on ihana kaksivuotias miehenalku kotona, jota rakastan äärettömästi. Parisuhteemme mieheni kanssa on pikkuhiljaa nousemassa "jaloilleen" vaativat vauvan aiheuttamasta väsymyksestä ym. toivuttuamme. Nyt minusta tuntuu, että syntyvä vauva "tuhoaa" tämän kaiken; miten minulla voi riittää rakkautta hänellekkin, koska rakastan niin paljon jo olemassa olevaa lastamme.
Alkuraskaudessa kävin psykologin luona juttelemassa (en tehnyt aborttia, koska, kuten sanoin, elimme lestadiolaisten oppien mukaan vielä tuoloin) ja ilmeisesti olisin sen tarpeessa jälleen, kun loppuraskauden vaivat alkavat painaa päälle. Olen vakaasti päättänyt käyttää ehkäisyä heti lapsen syntymän jälkeen. Nyt vain mietin miten oikein selviän kahden pienen kanssa kotona, joista toinen on vielä ns. epätoivottu lapsi? Synnytyksen jälkeinen masennus on ilmeisesti väistämätön, koska nyt jo tuntuu tälle. Mukava olisi kuulla, jos jollain muulla on vastaavia kokemuksia.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Tunteesi on ihan luonnollinen tuota taustaa vasten. Sinulla on oikeus ihan itse yksin päättää kehostasi ja lisääntymisestäsi joten pidä ensi kerralla napakammin huolta tästä oikeudesta.
Miehesi, jos kunnon mies on, voisi auttaa tilannetta tarjoutumalla ottamaan päävastuun lastenhoidosta ja arjen pyörityksestä. Ellei tämä sovi, mene ensikotiin lepäilemään ja saamaan hoivaa. Ellei tämäkään onnistu, etsi itsellesi tukiperhe, baby blue-vertaistukiryhmä tai kysy sukulaisiltasi, jos he voisivat hoitaa lapsen tai lapset sillä aikaa kun sinä hoidat itsesi kuntoon.
Et ole pelkkä synnytyskone vaan myös ihminen ja kansalainen, joten pidä kiinni ihmis- ja kansalaisoikeuksistasi, joihin kuuluvat mm. itsemäärämisoikeus ja oikeus asianmukaiseen ja hyvään hoitoon.
Sinulla on oikeus ja velvollisuus hoitaa itsesi ensin. Jos et kykene rakastamaan ja välittämään itsestäsi, et kykene rakastamaan ja välittämään muistakaan.
Pahinta mitä voit tehdä on syyllistyä, vaieta tuntemuksistasi ja yrittää vielä ottaa kaikki hotovastuu tilanteessa, jossa et selvästi jaksa. Onnea ja siunausta matkaan.
mutta samanlaisia mietteitä toista lasta kun odotin.
Esikoinen oli reilu 2v kun aloin toivotusti odottamaan toista.Ajattelin ja pelkäsin kauhulla että jos en rakastakaaan tätä toista niinkuin esikoista rakastan.
Pelko oli aivan turhaa.Kyllä sitä voi kahta lasta rakastaa aivan yhtä tasapuolisesti.
sinulla ei ollut vastaavaa jtoen et voi tietää!
Et voi tietää miltä tuntuu kun tulee raskaaksi vaikka ei halua.
Et voi tietää miltä tuntuu kun inhoaa mahassa kasvavaa lasta...
tarvitset psykiatrin apua. mene rohkeasti vaikka mielenterveystoimistoon terveyskeskusläkärin lähetteeellä juttelemaan asioistasi, saat henkistä tukea. lääkkeitäkin masennukseen on, jakasamista!
jos et halua lasta, aina voit antaa adoptoitavaksi, ottajia kyllä löytyy. ei se hätä ole tämän näköinen. toinen asia on, että haluaako synnytyksen jälkeen luopua lapsestaan..
aiheena voiko lapsi olla "virhe!!!"
Harkitsepa lapsesi antamista adoptioon. Se ei todella ole mikään häpeällinen ratkaisu. Moni odottaa kipeästi vauvaa rakastavaan kotiin. Ja sinulla jäisi aikaa ja voimia rakastaa ja kasvattaa jo olemassaolevaa lasta.
ovat saaneet adoptioneuvontaa. He ovat olleet monta vuotta prosessissa mukana.
Mutta jos päädyt antamaan lapsen adoptioon, niin myös sinulle annetaan jonkin aikaa adoptioneuvontaa, siinä saat tietää tarkemmin adoptiosta.
Älä turhaa mieti etukäteen rakkautesi riittävyyttä. Ei se rakkaus ole mikään "kiintiö", jota on sinulla vain joku tietty määrä, eli jos nyt rakastat yhtä ja kun toinen syntyy joutuisit jakamaan sen "saman" rakkauden heidän kesken. Eihän se niin mene... Itse olen sitä mieltä, että mitä useampi lapsi, niin sen enempi sitä rakastaa heitä jokaista, eli rakkaus korottuu aina uuteen potenssiin uuden tultua perheeseen. Kolme lasta meilläkin on jokainen oma yksilönsä, jokaisella on omat huonot ja hyvät puolensa, mutta heitä jokaista kohtaan voi tuntea ihan yhtä suurta rakkautta.
Voi olla että tunnet huonoa omaatuntoa näistä aborttiajatuksista ja se kalvaa mieltäsi. Unohda kaikki kielteinen ajattelu ja ajattele positiivisesti miten mukavaa on kun jo olemassa oleva lapsesi saa suuren rikkauden; sisaruksen! Heistä tulee olemaan paljon iloa ja seuraa toisilleen ja mahdollisesti elämän pisimpään pysyvä suhde, sisarusten välinen ystävyys ja huolenpito. Itsellä kahden ensimmäisen välillä on se 2v ikäero ja voin sanoa, että se alkuvaihe menee niin nopeasti kun tuntui vähän hankalalta (ja aika kultaa muistot joten nyt tuntuu että eihän se ollut yhtään hankalaa!) ja nopeasti elettiin sitä hetkeä kun lapsista oli paljon seuraa toisilleen. Ja oman kokemuksen mukaan oli paljon helpompaa sitten toisen ja kolmannen vauvan tultua perheeseen kuin sen ensimmäisen kanssa. Osasi paljon enempi nauttia vain ihan siitä vauvasta huolehtimatta ja murehtimatta turhia! Kunhan muistaa vain antaa tasapuolisesti sitä rakkautta ja hellyyttä kaikille osapuolille, niin hyvin menee.
Soita ihmeessä mielenterveystoimistoon ja pyydä saada keskusteluaika mahdollisimman pian. Ihme, että hoitosi on lopetettu kesken raskauden.
Itse sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen neljännen lapsen jälkeen. Kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kerran viikossa, sitten parin viikon välein ja tällä hetkellä odotan viidettä lastamme viikolla 35 ja yhä käyn hänen luonaan kuukauden välein, vaikka en olekaan masentunut. Sairaanhoitaja haluaa tavata minua sen takia, että pysymme ajan tasalla ja ettei vaan kävisi niin, että masentuisin seuraavan synnytyksen jälkeen. Ennaltaehkäisevä työ on parasta apua tilanteeseesi tässä vaiheessa.
Samanlaisia tuntemuksia minäkin olen kantanut mukanani joskus, kun olen lasta odottanut mutta rakkaus on aina syttynyt, kun olen saanut lapsen maailmaan.
Jos et jaksa ottaa lasta vastaan. Anna hänelle mahdollisuus saada hyvä koti, jonkin toisen ihmisen luona. Parempi, että annat lapsen adoptioon kuin että vihaat häntä koko hänen elämänsä.
...eipä sua voi äidix nimetä. millä lailla tämä 2vuotias poikasi poikkeaa tästä tulevasta pienokaisesta??? samat geenit jne. vaikka eri persoonia ovatkin. tuollainen negatiivinen ajattelu vaikuttaa jo tulevaan vauva raasuusi. ja MUISTA! hän ei ole sua "äidikseen" valinnut. olisit ajattellut asiaa ennenkuin levitit..s....a!!! viis sun vatsoista ja rinnoista, kohdista inhosi sydämeesi. hyi helvetti
Kas kun kehtasit, tuollaiset kommentit voit pitää omana tietonasi. Jos sinulla ei ole kykyä asettua toisen ihmisen asemaan, älä ole inhottavakaan. Se ei ainakaan tilannetta paranna ja ilmeisesti katsot maailmaa pienestä kulmasta, itse koet olevasi jotain suurta ja hyvä. Hyi sinua!
Ja sinä voit tekopyhän kommentisi tunkea, sanonko minne?? Millä rahkeilla sinä puolustelet omahyväistä ja itsekästä "äitiä" ??? Minä asetun puolustuskyvyttömän lapsen asemaan.
Maapallo on pullollaan vääryksiä, ja äiti/lapsi vamma on niistä kauhein.
Lapsia ei TEHDÄ, vaan heidät SAADAAN. Tämä idiootti kyllä mielellään harrasti seksiä, mutta luistais vastuusta.
Kas kun kehtasit....Ymmärrän ketjun aloittanutta äitiä omien kokemusteni kautta. Mielestäni ei ole itsekästä kertoa tunteistaan ja voimavaroistaan. Meitä on joka junaan, toisella on paremmat eväät elämään kuin toisella. olemme kaikki saaneet erilaiset lähtökohdat elämään. on hienoa, että löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät kokonaisvaltaisesti erilaisia ikäviäkin tapahtumia ja niihin johtaneita syitä. Ja nämä ihmiset vielä jaksavat auttaa ja tukea.
Olisipa kiva nähdä sinut ja halata sinua oikein kunnolla. Hyvä, että olet alkanut rohkeasti puhumaan asiasta. Sinunlaisia on varmasti monia muitakin. Itse asiassa itselläni on ollut samanlainen tilanne. Noihin aikohin olin vielä lestaadiolainen. Saimme ensimmäisen lapsemme ja aloin tuota pikaa odottamaan toista lasta. Parisuhde teetti töitä. Koko raskauden ajan kielsin itseltäni, että odotan toista, en olisi muuten jaksanut. Energiani meni itseni, ensimmäisen lapsen ja parisuhteen kasassa pitämiseen. Säälin lastani,joka oli vatsassa, kun hän joutuu meidän perheeseen. Olin masentunut. Inhosin ulkonäköäni. Vihasin maailmaa. Oli hyvin ahditunut. Jälkeenpäin ajateltuna en tiedä, kuinka selvisin. Ajattelin vain, että onneksi lapsi ei vielä synny, vatsassa se on turvassa. Niinhän se aika tuli, että lapsukainen syntyi. Synnytys oli helppo, kivuton, se antoi voimia ja olin tyytyväinen, kun lapseni herätti minussa vähän positiivisia tunteita. Menimme kotiin, hoito oli rutiininomaista, olin tyytyväinen, kun mieheni helli lasta, imettäminenkin oli inhottavaa. Loppujen lopuksi kärähdin loppuun ja "pääsin" sairaalaan, jossa minun ei tarvinnut jaksaa mitään. Lepäsin kuukauden ajan, en oikein muistanutkaan, että olen äiti. Niin se elämä vaan jatkoi kulkuaan, säännöllisesti kävin psyk.sairaanhoitajan kanssa keskustelemassa ja pikkuhiljaa minulla heräsi tunteet lastani kohtaan. Tällä hetkellä rakastan kumpaakin lastani tasavertaisesti ja olen heistä onnellinen. Itsekin mietin sijoitukseen antamista, olin niin sekaisin itseni kanssa.
Unohda syyllisyys, mene heti lääkäriin ja pyydä keskusteluapua, puhu rehellisesti kaikista ajatuksistasi ja tuntemuksistasi, jos vain mahdollista vie lapsenne johonkin vähän pidemmäksi aikaa hoitoon ja lepää, lepää, tee vain sitä, mitä haluat ja mikä tuntuu hyvälle, ole itsekäs!!!!
haluan vaan kysyä että etkö siis enää ole lestadiolainen? Itse olen vielä tällä hetkellä, mutta luultavasti en kauaa...mulla on kaksi pientä lasta ja en todellakaan jaksa enää lisää lapsia, hyvä että selviän edes kahden kanssa ja muutenkin mua alkunut epäilyttää noi lastadiolaisten opit....mutta luopuminen on vaikeaa, kun lapsesta asti on ollut lestadiolainen ja kotona opetettu että ei pääse taivaaseen jos ei ole lestadiolainen, sitä siis melkein sokeesti uskonu että joutuu helvettiin jos ei ole lestadiolaien, mutta nyt olen alkanut kyseenalaistamaan tota asiaa...Haluan vain udella sulta että oliko se vaikeaa kertoa muilla että ei halua enää uskoa? ja onko sulla mies vielä lestadiolainen vai ei? En ole muuten alkuperäinen kirjoittaja
sääliksi!
ruvetkaa elämään omaa elämää. helpottaisko yhtään seuraava tieto: ei ole olemassa taivasta eikä varsinkaan helvettiä, kuten ei oikeesti joulupukkiakaan jne... jos voisitte tän uskoa niin jo elämä tällä puolella helpottais!
mutta jos olet elänyt vauvasta asti lestadiolaisperheessä ja sulle on tehty selväks että jos et oo lestadiolainen joudut helvettiin...se on tosi vaikeeta ruveta ajattelemaan toisellalailla kun on "aivopesty"...luopuminen on todella vaikeeta, on helvetin pelkoa aikas paljon.
Hei utelias! Odontinkin, että joku samassa tilanteessa oleva vstaisi.. En ole enää vl, vaikkakaan en sitä ole kaikille kuuluttanut, kyllähän sen ajan myötä huomaa ja jos joku kysyy, niin sitten kerron. Isekin olen asian suhteen hyvin epävarma ja irtaantuminen on hidasta, mutta samalla vapauttavaa.
ÄMMÄ. en laittais muuta kuin paskimmat adjektiivit kohdallesi. onnex ei oo sellaist ruutu ett näkis vielä sut OXENNUXEN. dmf