Mitenkä tässä sais loppuelämänsä vietettyä, kun lääkäri sanoi, ettei tällaisesta sekamuotoisesta maanisdepressiosta kuntouduta enää työkykyiseksi?
Onko se vaan tätä epätoivoista ihmisenkaipuun lievitystä näillä palstoilla ja vanhuuden odottelua? Mä niin kaipaisin ystävää, mutta kun kuljen ihmisten keskellä, tuntuu kuin olisi hullun leima otsassa ja jännitän koko ajan.
Se lääkärin lausunto oli aika kova kolaus, myönnän...
Onko se vaan tätä epätoivoista ihmisenkaipuun lievitystä näillä palstoilla ja vanhuuden odottelua? Mä niin kaipaisin ystävää, mutta kun kuljen ihmisten keskellä, tuntuu kuin olisi hullun leima otsassa ja jännitän koko ajan.
Se lääkärin lausunto oli aika kova kolaus, myönnän...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minulle totesi myös lääkäri kuusi vuotta sitten, ettei tule mitään, sairas olet ja pysyt diagnoosini on siktsoaffektiivinen häiriö. Invaliditeetti 100%. Mutta kuinkas kävikään. Uskalsin kyseenalaistaa lääkärini tuomion, aloin tehdä "töitä"/hankkia tietoa kuntoutumiseni eteen. Tänäpäivänä olen toimintakykyinen (lääkärini mukaan "ihmeparantuminen") en usko olevani täysin parantunut, mutta tautini pysyy kurissa. Elämäni antoisaa, olen työkykyinen, opiskelen itselleni tutkintoa.
Kävi miten kävi, voit aina löytää kauneutta, rakkautta, ystävyyttä elämääsi vaikka et virallisesti enää kuntoutuisikaan. Paljon haleja ja muista ettei se "hullun leima" ole SINÄ (jos ymmärrät..)
oikeita tai lohduttavia sanoja sinulle. Tilanteesi kuulostaa ikävältä ja aika tutulta. Sillä erotuksella, että sinä sentään olet yrittänyt hakea apua. Minä kärsin niin suurista epäluuloista ihmisiä kohtaan, etten voi hakeutua edes lääkäriin enkä siten saada minkäänlaista hoitoa. Pelottavaa...miten maanisdeppressiivisyys voi muuttua noin pahaksi, mitä kuvailit? Oliko lääkäri nyt varmasti oikeassa? Ihmisiähän hekin ovat ja erehtyväisiä. Älä siis vielä menetä toivoasi. Minkä ikäinen olet ja millaista seuraa kaipaat? Ihmisiähän täältä monet hakevat, ja voipa heistä tulla ystäviä tosielämäänkin. Älä siis luovuta, vaikka varmasti vaikeaa on.
sinulle hyvää aikaa toteuttaa kaikkia asioita, joita et töitä tehdessä voisi kuvitellakaan tekeväsi.
...kohta kymmenen vuoden ajan kaikenlaisia lääkkeitä ja keskusteluterapiaa. Aluksi ´grande´romahduksen jälkeen oli vielä toivoa ja lääkärikin suunnitteli, että kyllä tästä vielä noustaan..
Lääkkeitä on valehtelematta kokeiltu kymmeniä. Osa auttoi hetken, kunnes eivät enää tehonneet ja toisista tuli niin kamalia sivuvaikutuksia, että piti lopettaa alkuunsa. Nyt on menossa vain yksi lääke ja sekin kait ihan säälistä..Tai siis saanhan mä normaalit arkirutiinit hoidettua, että kait se sitten auttaa..
Eikä mun kannata lääkärin lausuntoa kyseenalaistaa. Yhdessä sovittiin, mitä lausuntoon tulee ja kaikki pitää paikkansa. Kaikkeni oon yrittäny, enkä mennyt sieltä, mistä aita on matalin. Ja kaikkensa yritti myös lääkäri; etsi uusia lääkkeitä ja tarjos terapiaa..
No, kyllä mä pärjään, kunhan totun ajatukseen. Mä vaan olen tähän asti ajatellut, että jonain kauniina päivänä mä herään ja olen niin kuin muutkin. Että kaupassa voisin jutella jollekin kivalle ihmiselle ja pyytää kaffeelle. Ja että sit vielä uskaltaisin avata sille ovenkin ja katottais vaik yhdessä telkkarii..
Mä oon nyt 30 ja risat, mutta tuntuu kuin oisin jo 60v. Siis että näin lyhyeen elämään on mun mielestä tupattu liikaa kestettävää. Ja olenhan mä jo henkisesti hiukka väsynyt, kun tää tauti on niin kiivastahtinen.
Mut oon mä silti ihan hauska ja vitsikäs ihminen ja sellanen kun blondit yleensä. Mulla on vähän niin kun oma maailma pään sisällä. Siis en missään harhoissa elä, mutta ajatteln asioista eri lailla kun muut. Et esim. hieno auto ei tee mua onnelliseks, vaan kuppi kahvia jonkun kivan ihmisen kanssa. Sehän on ihan ok, eiks niin?
Kuullostaa mukavalta: "hieno auto ei tee mua onnelliseksi, vaan kuppi kahvia jonkun kivan ihmisen kanssa". Itse ajattelen myös samoin ja välillä mietin onko se juuri syynä siihen miksi en sovi "tavallisten/terveiden" joukkoon siitä huolimatta vaikka "paranin". Toisaalta tässä rämpiessä (sairastuin 17v ja olen nyt 30) itsetuntemusta on karttunut, joten sitä uskaltaa olla oma hupsu itsensä. Toivon sinulle mukavia talvipäiviä.
vuoden sairasloman jälkeen työkyvyttömyys-eläkkeelle ja tänäkään päivänä en tiedä miksi?
Mulla oli masennus n.viisi vuotta sitten.
Sairaalahoidossa en ole ollut, vaan kävin mielenterveystoimistossa keskustelemassa ja
tietysti lääkitys oli ja osa vieläkin.
Kaikesta huolimatta pidin/pidän itseäni työkykyisenä
tai siis toivoin kuntoutusta tai työkyvyn arviointia, mutta kun oli päätös tehty työkyvyttömyydestä, en valituksistakaan huolimatta
saanut mitään muutosta. Menin sitten osa-aikatyöhön jossa olin n. 3v. ja nyt ollut pari
kuukautta "työtön" eli ihmettelen tällasta
ihmisten hoitamistoimintaa. Toiset ei edes halua
töitä ja ne jotka haluaa työnnetään eläkkeelle!
Oilisikohan minun tapauksessa kyse ikärasismista?
Olen nyt 50 ja vielä hyvässä kunnossa fyysisesti, eikä psyykekään ongelmia tuota ainakaan työteos. Olen tunnollinen ja pikkutarkka luonne. Tuos 3v.
"työsolo" aikana ei yhtään sairauspoissaoloakaan!
Minulla myös ihmis-suhteet nolla, vaikka olen aika sosiaalinen luonne. Jotenkin tunnen itseni
epäonnistuneeksi ihmisenä, kun en ole samassa
asemassa kuin muut ihmiset eli vähemmästäkin erakoituu ja syrjäytyy.
Joku nyt tietty sanoo, että me sitten töihin, mutta kun ei tällä paikkakunnalla ole mistä töitä ottaisi. Liityin tuohon ystävyys-palstalla olevaan ongelmaisten-kerhoon. Toivottavasti sinne tulee paljon porukkaa, jotta jokaiselle löytyisi
vaikka vertaistukea ja ystäviä.
Onhan tuollla sitten tarjottu sellasia, kun tukiasema.net, tukirengas.net, pelokkaat.net ja taimi ry yms. ja ihan hyviä ne, mutta mitään konkreettista apua ainakaan näihin ihmis-suhde asioihin ne ei vielä ole tuonut! terv, aamunhengettärelle ja muillekkin yksin oleville Yövalvojalta!
"Liityin tuohon ystävyys-palstalla olevaan ongelmaisten-kerhoon."
Ai onkos sellainenkin...täytyypä tarkistaa:)
miten "mielisairauteen" voi antaa pysyvän eläkkeen kun esim. masennus ja paniikkihäiriöhän on vain aivojen kemiallinen epätasapaino. jalan amputoimisesta ymmärrän mutta nykyään lääkkeet kehittyy niin paljon että 5 vuoden päästä kaikilla on parempi olla ja elää,uskon näin koska kärsin itse masennuksesta ja paniikkihäiriöstä.