Mä oon 21-v ja mun elämässä ei ole mitään sisältöä. Kavereita ei ole ollut yläasteen jälkeen, suhteita ei ikinä. Tähän suuntaan on oltu menossa viimeiset viisi vuotta, mutta nyt tuntuu siltä etten enää jaksa. Tietenkään tämä ei ole uusi tunne. Fiilikset menee ylös ja alas, ja voi olla että tämä on vain normaalia syysmasennusta. Mutta silti tuntuu pahemmalta kuin ennen.
Mun elämä on vaan huonoja ratkaisuja toistensa perään. Kaikki menee päin helvettiä koska mä en yritä tarpeeksi, jos siis jaksan yrittää ollenkaan. Vaikkei ole mitään syytä siihen, jotenkin mä en pysty parantamaan tilannettani.
Yritän elää päivästä päivään, nauttien niistä pikku jutuista mistä voin, mutta ei sitä jaksa loputtomiin. Elämässä pitäisi olla jotain todellista sisältöä, ei ihminen voi elää vain tappamalla aikaa selvitäkseen iltaan asti.
Mun elämä on vaan huonoja ratkaisuja toistensa perään. Kaikki menee päin helvettiä koska mä en yritä tarpeeksi, jos siis jaksan yrittää ollenkaan. Vaikkei ole mitään syytä siihen, jotenkin mä en pysty parantamaan tilannettani.
Yritän elää päivästä päivään, nauttien niistä pikku jutuista mistä voin, mutta ei sitä jaksa loputtomiin. Elämässä pitäisi olla jotain todellista sisältöä, ei ihminen voi elää vain tappamalla aikaa selvitäkseen iltaan asti.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tiedän tunteen, olen sinun ikäisenä hyvin samanlaisessa tilanteessa. Kun on nuori, täytyis saada jonkinlaista otetta elämään ja mikään ei tunnu kiinnostavan.
Onko sulla harrastuksia, niitä löytyy vaikka mitä ja niiden kautta voi saada uusia ystäviä ja sykettä elämään. Kannattaa olla itselleen armollinen, ei asettaa liian korkeita tavotteita, mutta kuitenkin mennä eteenpäin.
Nuorena tekee valintoja, jotka ei aina osu kohdalleen, eikä siitä kannata masentua, ei kaikkea voi tietää. ja jos oikein pahalta tuntuu, onhan palvelevia puhelimia, kannattaa soittaa sinne, pääsee keskustelemaan ja ei tarvii olla yksin.
Sinä olet nuori, sulla on kaikki edessä ja ennätät vielä vaikka mitä. Positiivisesti vaan eteenpäin, ota pieniä päämääriä itsellesi. Toivon tsemppiä sulle kovasti!!!!
Onhan mulla noita harrastuksia, liikunta on varmaan parasta mitä mulla elämässä just nyt on. Tahtovat vaan lajit painottua yksilösuorituksiin. Pyöräillessä ei ketään tapaa, ja vaikka salilla tulee vähän juteltua, se rajoittuu vaan siihen treenaamiseen. Nyt on tosin puolen vuoden tauko takana, lähiaikoina on tarkoituksena aloittaa taas, ehkä samalla voi yrittää panostaa myös sosiaaliseen puoleen.
Siinä olet ihan oikeassa että eteenpäin pitää mennä. Ei pitäisi jäädä murehtimaan sitä mitä on missannut tai mokannut. Yhtään ei houkuttele se ajatus, että joku päivä huomaa olevansa nelikymppinen ilman mitään kokemuksia elämästä.
Tuttu tilanne. Kaikki menneet valinnat tuntuvat vääriltä ja väkisinkin tulee mieleen, että kaikki on heitetty hukkaan oman tyhmyytensä takia. Lyhytaikaiset nautinnot (musiikki, ruoka, alkoholi) ovat ainoa asia mistä enää jaksaa iloita, valitettavasti nuo eivät vain vie elämää eteenpäin millään lailla ja tässä iässäkin sitä jo kaipaisi jotain pysyvämpää sisältöä elämäänsä.
Oman alan töitä en ole koskaan saanut, enkä odota (jälleen kerran) valmistuttuani edes saavani. Kiinnostus on mennyt koko alaan, vaikka olen sitä harrastanutkin jo vuosia. Itsetuntoa on vain vaikea rakentaa minkään varaan kun on ensin ollut koulussa se joka paikassa viimeisenä joukkoon valittu, tällä hetkellä viimeisenä ihmissuhteisiin valittava ja töihin hakiessakin aina jälkipään vaihtoehtoja. Jossain vaiheessa ei vain jaksa enää yrittää kun siihen ei anneta edes mahdollisuuksia.
Ikää myös 21-vuotta,ja samassa jamassa oon.
Poikaystävää ei oo ollu koskaan ja muutenkin ystäviä ei juurikaan oo. On ollu masennusta ja muuta.. (ja on edelleen?)
Miten paljon haluisinkaa lähtee joskus baariin. Mutta yksin on nii vaikea.
Missä päin muuten asut?
Menkääpä kaikki valittajat joskus katsomaan erilaisiin vammaisyhdistyksiin.
Olen joutunut tyttäreni sairauden kautta tutustumaan mitä erilaisimpien sairauksien ja esim. kolarien kautta vammautuneiden yhdistyksissä käyvien ihmisten tilanteisiin. Te pääsette sentään omin avuin liikkeelle. Toista se on, kun ihminen on sidottu pyörätuoliin ja tarvitsee joka ikiseen reissuun avustajan.
Ja vaikka ei nyt olisi juuri pyörätuolissakaan, niin liikkuminen voi silti olla vaikeaa esim. tasapainohäiriöiden ym. vuoksi.
Eivätkä sairaudet rajoitu yksinomaan liikkumiseen. Terve nuori ihminen tuskin pysähtyy ajattelemaan minkälaista on, minkä tahansa vammaisen, elämä. Siinähän vasta yksin jää.
Jos vaikka vaikeuksien kautta onkin pystynyt opiskelemaan, niin kuka ottaa työhönsä vammaisen, kun nuoria terveitä ihmisiäkin on pilvin pimein.
Mitä hiton sisältöä, joka esim. teitä kiinnostaisi, kuvittelette tällaisilla nuorilla olevan. Eivätkä terveet ihmiset viitsi vammaista perässään raahata, joten siinä olet yksin lapsesta asti, jos et pysty ottamaan osaa kaikkeen, mikä toisia kiinnostaa.
Kun tyttärelleni tehtiin ensimmäinen leikkaus, joka paransi huomattavasti hänen kävelyään, olimme kuin taivaassa ja kaikki muut vastoinkäymiset pyyhimme pois useamman vuoden sillä, että muistutimme toisillemme, että kaikesta huolimatta hän pystyy sentään kävelemään. Kuitenkaan mikään ei koskaan tule olemaan normaalia. Sen kanssa on vain elettävä ja otettava parhaat puolet sellaisesta elämästä, mikä on mahdollista. Täytyy olla kiitollinen siitäkin, että on sairauseläkkeellä, koska tilanne kävisi toivottomaksi, jos joutuisi metsästämään työaikkaa, jossa kaiken todennäköisyyden mukaan joutuisi vielä työpaikkakiusatuksi, koska ei pystyisi täysipainoiseen työhön. Terveelle nuorelle ihmiselle eläkkeelle joutuminen tuntuisi useimmiten kaiken lopulta.
Ajatelkaa elämänne hyviä puolia, älkääkä vajoko itsesääliin. Menkää mukaan erilaisiin tilaisuuksiin ja ottakaa päivä kerrallaan. Huomenna on uusi päivä. Ei meillä tavallisilla pulliaisilla kaikilla muillakaan mitään ihme tarkoitusta elämälle ole.
Aina jollakin toisella ovat asiat vielä huonommin.
ETTÄ ELÄ SEN MUKAAN
Hei vaan.
Minulla on ihan sama tunne vieläkin vaikka ikääkin on jo tullut. Aiemmin luulin, että kyllä tämä ohi menee ja että kolmekymppisenä mulla on sitten oma talo, auto ja kaunis vaimo. Nyt en ole enää niin naivi, että uskoisin tuohon. Yhtään suhdetta ei ole takana ja todennäköisesti sekin on oma vikani. Olisi kiva jos edes yhden kerran saisi onnistua siinä asiasssa mitkä aikuisenoikeasti ovat tärkeitä. Kaveritkin, jos niitä nyt niiksi voi kutsua, ovat loistaneet poissaolollaan jo lähes vuosikymmenen. Ainoa asia mikä minut pitää vielä kiinni yhteiskunnassa on paskaduuni, edes siellä saa olla tekemisissä muitten kanssa. Kitarasta ja punkkupullosta löydän lohtua pimeinä syysiltoina.
Harmi, että 16-19 vuotiaana tehdyt valinnat vaikuttavat niinkin paljon koko loppu elämään, niiden ei pitäisi.