Sain vauvan reilut 4kk sitten. Ihana pieni poika jota rakastan yli kaiken.
Kun palauduin synnytyksestä, oikein puhkuin tarmoa ja energiaa. Oli pieniä epävarmuuden hetkiä uuden tulokkaan kanssa, mutta lopultakin kaikki oli ihanasti!
Näin jatkui kolme kuukautta, epävarmuus vauvan kanssa vähitellen katosi ja elämään hiipi pikkuhiljaa rutiini.
Kotityöt eivät enää tehneet minua energiseksi ja iloiseksi, en kuitenkaan halunnut pyytää apua.Täytyyhän minun jaksaa, kun mies on töissä.
Huomasin myös että itkin paljon herkemmin kuin ennen, vähän kui raskauden aikana... kaikille ohjelmillekin..Ajattelin että hormonit ovat vielä hieman sekaisin.
Pidin kuitenkin itkuni piilossa, kun puoliso, tai joku muu oli paikalla.Olisihan se nyt naurettavaa itkeä ohjelmille vai mitä..?
Sitten lisääntyivät riidat kotona. En vain voinut olla suuttumatta ja sain aivan kamaliakin raivokotauksia. Häpesin itseäni ja huonoa itsehillintää.
Halusin useammin pois kotoa, pois vauvan luota ja pois puolison luota etten taas raivostuisi..
Menin tapaamaan kavereita ja hymyilin kuin kaikki olisi niinkuin aina, hyvin.
Miten menee, kysyttiin. Tosi hyvin, poika on oppinut kaikkea uutta! iso hymy..
Neuvolassa kysyttiin, kuinka olen jaksanut.. Todella hyvin! Ei mitään ongelmia..
Uskoin kaiken tuon itsekin. Ajattelin että jos vain jaksan hymyillä, paha olo ja itkut menevät pois.. Tämähän on vain väliaikaista!
Sitten huomasin, kuinka pikkuhilmaa hermot eivät enää meinanneet lapsen kanssa riittääkään. Edes sitä muutamaa tuntia kun mies oli töissä.
Aloin pelätä mitä lapselle teen, jos menetän hermoni..
Peloissani soitin miehelleni koko ajan, raivosin jos hän ei vastannut heti puhelimeen, itkin että hänen täyttyy tulla kotiin, vaikka tiesin ettei hän voi vain lähteä töistä. Huusin että en saa lasta holjenemään ja että en jaksa...
Tajusin että tilanne ei ole ihan kunnossa. Tarvitsen lomaa ja lepoa.
Puhuin mieheni kanssa ja päätimme että lähden lepolomalle hetkeksi pois. Nyt on vähän parempi olla.. Toivon vain että jaksan vielä tämän viikon..
Kun palauduin synnytyksestä, oikein puhkuin tarmoa ja energiaa. Oli pieniä epävarmuuden hetkiä uuden tulokkaan kanssa, mutta lopultakin kaikki oli ihanasti!
Näin jatkui kolme kuukautta, epävarmuus vauvan kanssa vähitellen katosi ja elämään hiipi pikkuhiljaa rutiini.
Kotityöt eivät enää tehneet minua energiseksi ja iloiseksi, en kuitenkaan halunnut pyytää apua.Täytyyhän minun jaksaa, kun mies on töissä.
Huomasin myös että itkin paljon herkemmin kuin ennen, vähän kui raskauden aikana... kaikille ohjelmillekin..Ajattelin että hormonit ovat vielä hieman sekaisin.
Pidin kuitenkin itkuni piilossa, kun puoliso, tai joku muu oli paikalla.Olisihan se nyt naurettavaa itkeä ohjelmille vai mitä..?
Sitten lisääntyivät riidat kotona. En vain voinut olla suuttumatta ja sain aivan kamaliakin raivokotauksia. Häpesin itseäni ja huonoa itsehillintää.
Halusin useammin pois kotoa, pois vauvan luota ja pois puolison luota etten taas raivostuisi..
Menin tapaamaan kavereita ja hymyilin kuin kaikki olisi niinkuin aina, hyvin.
Miten menee, kysyttiin. Tosi hyvin, poika on oppinut kaikkea uutta! iso hymy..
Neuvolassa kysyttiin, kuinka olen jaksanut.. Todella hyvin! Ei mitään ongelmia..
Uskoin kaiken tuon itsekin. Ajattelin että jos vain jaksan hymyillä, paha olo ja itkut menevät pois.. Tämähän on vain väliaikaista!
Sitten huomasin, kuinka pikkuhilmaa hermot eivät enää meinanneet lapsen kanssa riittääkään. Edes sitä muutamaa tuntia kun mies oli töissä.
Aloin pelätä mitä lapselle teen, jos menetän hermoni..
Peloissani soitin miehelleni koko ajan, raivosin jos hän ei vastannut heti puhelimeen, itkin että hänen täyttyy tulla kotiin, vaikka tiesin ettei hän voi vain lähteä töistä. Huusin että en saa lasta holjenemään ja että en jaksa...
Tajusin että tilanne ei ole ihan kunnossa. Tarvitsen lomaa ja lepoa.
Puhuin mieheni kanssa ja päätimme että lähden lepolomalle hetkeksi pois. Nyt on vähän parempi olla.. Toivon vain että jaksan vielä tämän viikon..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Arvaas, kun luin tuon sinun kirjoituksen, luulen, että se olen minä, joka tuon on kirjoittanut. Minulla oireet ovat samanlaiset kuin sinulla, melkeinpä. En tiijä mitä tässä enää tehdä :(...En halua pyytää keneltäkään apua, häpeän itseäni jos esim. appi vanhempani saavat tietää,että olen näin huono äiti:(...
ja kerrrot, millainen olo sulla on!!! ehdottomasti heti kertomaan neuvolaan tai lääkärille, sillä tiedätkö, että tilasi on vaarallinen. det är färligt!!!! olen itse kamppaillut tilani kanssa jo 6 vuotta, ollut sikahuono äiti, mulla on paha olo, mua ei kukaan ymmärrä. en voi kertoo kellekään,asun ulkomailla, täällä ei oo paikkaa minne mennä kertomaan... Mene hyvä ihminen neuvolaan, ku sellainen mahdollisuus Suomessa on. kaikkea hyvää toivottaa
ex-keskisuomalainen
Itselläni on samanlaisia kokemuksia, ja oireesi kuulostavat siltä, että mielialasi olisi masentunut. Apua kannattaa hakea mahdollisimman pian, koska oireet häviävät sitä nopeammin mitäaikaisemmin apua saa. Asiaa ei tarvitse hävetä, sillä et todellakaan ole ainut. Et ole huono äiti. Olet lapsellesi paras äiti, vaikka väsytkin tai jos olisitkin masentunut. Tuossa vaiheessa hormonit vielä temppuilevat. Ilmeisesti sait ensimmäisen lapsesi???? Muutoshan entiseen on valtava ja vaatii toisilla enemmän sopeutumistyötä. Ei enää olekaan niin helppo lähteä ja luonteesta riippuen äiti voi kokea syylllisyyden tunteita, kun haluaa pois lapsen luota, vaikkei siitä syyllisyyttä tarvitsekaan kokea. Minulla meni monta vuotta, että ymmärsin sen, ettei lapseni vahngoitu muiden hoidossa.
Olisinpa voinut minäkin tuon kirjoittaa...tosin synnytyksesta nyt 7kk. Mikään ei ole huonosti mutta kuitenkin kaikki. Itkettää, hermot menee ja olo on tuskainen eikä mikään asia saa sen kummemin innostumaan. Lapsen tempuille ja uusille taidoille jaksan hymyillä AIDOSTI ja tunnen valtavaa rakkautta häntä kohtaan. Nuo ovat kuitenkin lähes ne ainoat AIDOT ja VILPITTÖMÄT tunteet mitä tällä hetkellä kykenen kokemaan. Muuten tuntuu kun rämpisin loputtomassa suossa vaippojen, tiskien ja miehen työaikojen keskellä.
Mihin hukkui se nainen joka olin? Missä ovat ne asiat joista innostuin ja joita rakastin aikaisemmin? Missä olen minä ja ne asiat mitkä tekivät minusta itseni? Nyt olen äiti, mutta tahtoisin olla taas myös jotakin muuta sen rinnalla.
Mahtaako kaikki tämä mennä kamalien hormoonimyrskyjen piikkiin? Vai onko odotettavissa pahenemista?
Minulla oli täsmälleen samanlaiset oireet kun tyttäreni oli 2-8 kk. Tyttäreni on nyt 11 kk ja nyt olo on ollut helpompi jo kolme kuukautta.. Mieheni tiesi asiasta ja yritti parhaansa mukaan hoitaa kotitöitä ja joskus lauantaisin vauvaa, jotta pääsin ihan vain jonnekin ulos.Olin myös vanhempieni luona muutamia öitä vauvan kanssa, sain paeta arkea joksikin aikaan. (miehen kanssa yhteisymmärryksessä)Uskon että ongelmat johtuivat suurimmaksi osaksi hormoneista ja toivon että ne ei tule takaisin.