Kansalle ei haluta kertoa alastonta totuutta
Valtaosa Suomen kansalaisista vastustaa NATO-jäsenyyttä. Eri kyselyissä kannattajien osuus on ollut toistuvasti vain runsaat kymmenisen prosenttia vastanneista. Tästä huolimatta valtaapitäviä tahoja myötäilevä media ylläpitää tätä keskustelua ikään kuin kansalaismielipide olisi väärässä. Samalla yritetään vihjailla, että vaikka juuri nyt ei nähdä jäsenyyttä tarpeellisena, pitää tulevaisuudessa varautua siihenkin vaihtoehtoon.
Jokin aika sitten Lapin Kansan haastatteleman puolustusvoimain komentajan Juhani Kaskealan mukaan Suomella ei ole turvallisuuteen perustuvaa syytä hakeutua NATO:n jäseneksi. Hän ei kuitenkaan torjunut ajatusta, että Suomi hakisi NATO-jäsenyyttä tulevaisuudessa poliittista syistä. Näin sanoessaan Kaskeala iskee asian ytimeen. Syyt jäsenyyteen eivät ole turvallisuuteen liittyviä, vaan puhtaasti poliittisia. Herääkin kysymys, mitä ne poliittiset syyt olisivat, milloin ne ovat syntyneet ja milloin niitten suhteen pitäisi päästä sanoista tekoihin. Kaiken kaikkiaan NATO-jäsenyys on niin suuri asia, että se olisi tullut liittää samaan pakettiin EU-jäsenyyden kanssa. Onhan oletettavaa, että NATO-jäsenyys on ollut tavalla tai toisella esillä neuvoteltaessa EU-jäsenyydestä. Perin oudolta tuntuukin ajatus, että ”tarve” NATO-jäsenyyteen olisi syntynyt vasta EU-jäsenyysneuvottelujen jälkeen ja oloissa, joissa Suomi sijaitsee maailman rauhallisimmassa kolkassa.
Tätä taustaa vasten onkin ymmärrettävissä, miksi valtaapitävät toistelevat, ettei NATO-jäsenyyttä nähdä juuri tällä hetkellä tarpeellisena. Kahdestakin syystä NATO-jäsenyyttä ei uskallettu kytkeä EU-neuvotteluihin. EU-hanke neuvoa-antavan kansanäänestyksen osalta olisi kokenut varmaan haaksirikon. Toiseksi kansalaisten silmät olisivat avautuneet näkemään huomattavasti selkeämmin, mistä kaikesta EU-jäsenyydessä on kysymys.
Nyt kun NATO-jäsenyyttä ei nähdä tarpeellisena, voidaan kansalaisille ikään kuin osoittaa, ettei NATO-jäsenyys ollut mukana EU-neuvotteluissa. Ei ainakaan siinä määrin, että se tuolloin olisi ollut tarpeellista kytkeä EU-jäsenyyttä koskevaan neuvoa-antavaan kansanäänestykseen.
Edellä kerrotun perusteella myös NATO-hanketta kannattavat tahot voivat esiintyä tulevissa eduskuntavaaleissa NATO-jäsenyyden vastustajina. Vaalien jälkeen heidän tarvitsee vain todeta esim., että poliittinen tilanne ympäristössämme on oleellisesti muuttunut, kun mm. Baltian maat eräiden muiden maiden ohella ovat liittyneet NATO:on, jolloin heidänkin tulee ”tunnustaa realiteetit” ja toimia NATO-jäsenyyden puolesta. On täysin loogista ajatella näin, sillä täytyyhän valtaapitävien tavoitteena olla NATO-jäsenyys; jos ei olisi, he alistuisivat mukisematta kansan tahtoon ja jättäisivät NATO-spekulaatiot tyystin syrjään.
Äänestäjien on syytä muistaa NATO-jäsenyyden kustannuksien Suomessa nousevan 10 miljardiin markkaan vuosittain. Helsingin Sanomat puolestaan lohdutteli, etteihän se ole yhdeltä henkilöltä kuin ulkomaan matkan hinta. Matka ulkomaille maksaa esim. 3 500– 10 000 mk, minkä rahan moni tämän lehden lukija pitää mieluummin itsellään kuin maksaa NATO:lle.
Äskettäin presidentti Mauno Koivistoa haastateltiin TV 1:n uutislähetyksessä hänen uusimman kirjansa ”Venäjän idea” johdosta. Tällöin Koivisto otti selkeän kielteisen kannan NATO-jäsenyyteen. Ensi vaikutelmani lausuntoon oli myönteinen. Kuitenkin mieleeni nousi monia kysymyksiä. Eikö Koivisto tosiaan tiennyt allekirjoittaessaan Suomen EU-jäsenyyshakemusta, mitä kaikkia asioita jäsenyys toisi tullessaan? Vai haluaako Koivisto Pilatuksen tavoin pestä kätensä federalistina esiintyvän aateveljensä pääministeri Paavo Lipposen tavoitteista? Kansalaisilla on kuitenkin oikeus edellyttää, että maan ulkopolitiikkaa tuolloin johtaneella Koivistolla on täytynyt olla selkeä kokonaisnäkemys allekirjoittaessaan EU-jäsenyyshakemusta ratkaisunsa seurauksista.
Vai oliko Koiviston näyttävän NATO-lausunnon tavoitteena rauhoitella demariäänestäjiä sopivasti eduskuntavaalien alla ja säilyttää gallup-lukemat mahdollisimman korkeina ja samalla herättää demarikentässä uskoa ja toivoa puolueen aidosta NATO-vastaisuudesta?
Edellä kirjoitetun perusteella en voi tulla muuhun päätelmään kuin, että korkein poliittinen johtomme oli täysin selvillä kaikesta siitä, mitä EU-jäsenyys myöhemmin toteutettavine NATO-jäsenyyksineen toisi tullessaan. Median tehtävänä on myydä se kansalaisille jatkuvalla NATO-ylistyksellä. Jos se siinä epäonnistuu, aiotaan EU-neuvottelujen yhteydessä annettu lupaus runnoa läpi johonkin tekaistuun uhkakuvaan tai poliittiseen välttämättömyyteen vedoten.
Valtaosa Suomen kansalaisista vastustaa NATO-jäsenyyttä. Eri kyselyissä kannattajien osuus on ollut toistuvasti vain runsaat kymmenisen prosenttia vastanneista. Tästä huolimatta valtaapitäviä tahoja myötäilevä media ylläpitää tätä keskustelua ikään kuin kansalaismielipide olisi väärässä. Samalla yritetään vihjailla, että vaikka juuri nyt ei nähdä jäsenyyttä tarpeellisena, pitää tulevaisuudessa varautua siihenkin vaihtoehtoon.
Jokin aika sitten Lapin Kansan haastatteleman puolustusvoimain komentajan Juhani Kaskealan mukaan Suomella ei ole turvallisuuteen perustuvaa syytä hakeutua NATO:n jäseneksi. Hän ei kuitenkaan torjunut ajatusta, että Suomi hakisi NATO-jäsenyyttä tulevaisuudessa poliittista syistä. Näin sanoessaan Kaskeala iskee asian ytimeen. Syyt jäsenyyteen eivät ole turvallisuuteen liittyviä, vaan puhtaasti poliittisia. Herääkin kysymys, mitä ne poliittiset syyt olisivat, milloin ne ovat syntyneet ja milloin niitten suhteen pitäisi päästä sanoista tekoihin. Kaiken kaikkiaan NATO-jäsenyys on niin suuri asia, että se olisi tullut liittää samaan pakettiin EU-jäsenyyden kanssa. Onhan oletettavaa, että NATO-jäsenyys on ollut tavalla tai toisella esillä neuvoteltaessa EU-jäsenyydestä. Perin oudolta tuntuukin ajatus, että ”tarve” NATO-jäsenyyteen olisi syntynyt vasta EU-jäsenyysneuvottelujen jälkeen ja oloissa, joissa Suomi sijaitsee maailman rauhallisimmassa kolkassa.
Tätä taustaa vasten onkin ymmärrettävissä, miksi valtaapitävät toistelevat, ettei NATO-jäsenyyttä nähdä juuri tällä hetkellä tarpeellisena. Kahdestakin syystä NATO-jäsenyyttä ei uskallettu kytkeä EU-neuvotteluihin. EU-hanke neuvoa-antavan kansanäänestyksen osalta olisi kokenut varmaan haaksirikon. Toiseksi kansalaisten silmät olisivat avautuneet näkemään huomattavasti selkeämmin, mistä kaikesta EU-jäsenyydessä on kysymys.
Nyt kun NATO-jäsenyyttä ei nähdä tarpeellisena, voidaan kansalaisille ikään kuin osoittaa, ettei NATO-jäsenyys ollut mukana EU-neuvotteluissa. Ei ainakaan siinä määrin, että se tuolloin olisi ollut tarpeellista kytkeä EU-jäsenyyttä koskevaan neuvoa-antavaan kansanäänestykseen.
Edellä kerrotun perusteella myös NATO-hanketta kannattavat tahot voivat esiintyä tulevissa eduskuntavaaleissa NATO-jäsenyyden vastustajina. Vaalien jälkeen heidän tarvitsee vain todeta esim., että poliittinen tilanne ympäristössämme on oleellisesti muuttunut, kun mm. Baltian maat eräiden muiden maiden ohella ovat liittyneet NATO:on, jolloin heidänkin tulee ”tunnustaa realiteetit” ja toimia NATO-jäsenyyden puolesta. On täysin loogista ajatella näin, sillä täytyyhän valtaapitävien tavoitteena olla NATO-jäsenyys; jos ei olisi, he alistuisivat mukisematta kansan tahtoon ja jättäisivät NATO-spekulaatiot tyystin syrjään.
Äänestäjien on syytä muistaa NATO-jäsenyyden kustannuksien Suomessa nousevan 10 miljardiin markkaan vuosittain. Helsingin Sanomat puolestaan lohdutteli, etteihän se ole yhdeltä henkilöltä kuin ulkomaan matkan hinta. Matka ulkomaille maksaa esim. 3 500– 10 000 mk, minkä rahan moni tämän lehden lukija pitää mieluummin itsellään kuin maksaa NATO:lle.
Äskettäin presidentti Mauno Koivistoa haastateltiin TV 1:n uutislähetyksessä hänen uusimman kirjansa ”Venäjän idea” johdosta. Tällöin Koivisto otti selkeän kielteisen kannan NATO-jäsenyyteen. Ensi vaikutelmani lausuntoon oli myönteinen. Kuitenkin mieleeni nousi monia kysymyksiä. Eikö Koivisto tosiaan tiennyt allekirjoittaessaan Suomen EU-jäsenyyshakemusta, mitä kaikkia asioita jäsenyys toisi tullessaan? Vai haluaako Koivisto Pilatuksen tavoin pestä kätensä federalistina esiintyvän aateveljensä pääministeri Paavo Lipposen tavoitteista? Kansalaisilla on kuitenkin oikeus edellyttää, että maan ulkopolitiikkaa tuolloin johtaneella Koivistolla on täytynyt olla selkeä kokonaisnäkemys allekirjoittaessaan EU-jäsenyyshakemusta ratkaisunsa seurauksista.
Vai oliko Koiviston näyttävän NATO-lausunnon tavoitteena rauhoitella demariäänestäjiä sopivasti eduskuntavaalien alla ja säilyttää gallup-lukemat mahdollisimman korkeina ja samalla herättää demarikentässä uskoa ja toivoa puolueen aidosta NATO-vastaisuudesta?
Edellä kirjoitetun perusteella en voi tulla muuhun päätelmään kuin, että korkein poliittinen johtomme oli täysin selvillä kaikesta siitä, mitä EU-jäsenyys myöhemmin toteutettavine NATO-jäsenyyksineen toisi tullessaan. Median tehtävänä on myydä se kansalaisille jatkuvalla NATO-ylistyksellä. Jos se siinä epäonnistuu, aiotaan EU-neuvottelujen yhteydessä annettu lupaus runnoa läpi johonkin tekaistuun uhkakuvaan tai poliittiseen välttämättömyyteen vedoten.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.