Kärsitkö Agorafobiasta eli julkisten paikkojen pelosta?

Hei, olen 44-vuotias nainen ja sairastuin mielestäni n. 24-vuotiaana agorafobiaan. Sitä ennen olin huoleton ja rento ihminen. Kävin keskusteluterapiassa, mutta lähinnä kai masennuksen vuoksi. Ei kukaan osaa tai ole osannut tuossa auttaa. Sairaus ilmenee siten, että en uskalla esim. ajaa yksin autoa valtateillä, en uskalla yksin matkustaa mihinkään, enkä uskalla olla yksin muutenkaan vaikka öitä kotona. Takana on jotain eksistentiaalisen suurta pelkoa, liekö pohjalla kuolemanpelko. Syön masennuslääke Remeronia ja yöksi Diapamia. Eivät ne siihen tietenkään auta. Joku agorafobiaan perehtynyt terapeutti ja harjoitukset voisivat auttaa, mutta ei niitä täältä Etelä-Karjalasta ainakaan löydy.

Olen 43 vuotias nainen ja kärsin agorafobiasta,
oireet alkoivat rajottaa eniten raskausaikana 25 vuotiaana, sairastan siis paniikkihäriötä. En kumminkaan ole vielä lyönyt hanskoja naulaan vaan yritän kuntoutua edelleen. Siinä on itselle hiukan tuonut apua lääkitys. Työtä teen kotoa käsin, pystyn käymään muitten seurassa kaupoissa yms. Yksin lähteminen tuntuu nyt hankalalta mutta aion yrittää taas pian koska aiemminkin olen kyllä pari kertaa jo onnistunut, mutta lopetin liian helpolla.
Sanoisin tämän olevan jaksottain helpompaa. Sillä kolmekymppisenä pääsin yksin minne tahansa parisen vuotta.. No, kumminkin tosi paljon paremmin kuin nyt. Ajoin autollakin satoja kilometreja vrk yksin.. Sitä jaksoa nyt miettiessä päätinkin juuri aloittaa uudelleen saman henkisen treenin kuin silloin :) Eli ovesta ulos vaan jokapäivä, ahdistus loppuu kyllä jossakin vaiheessa. Kun ei vaan jumiudu kotiin niin parantuu varmaan kokonaan.

Olen 27-vuotias nainen. Agorafobiaa alkoi ilmetä noin 15-vuotiaana. Kaupungilla oleminen yksin ja siellä kävely on ahdistavaa. Minulla on myös sosiaalista fobiaa, masennusta ja ahdistuneisuutta eli on vaikea sanoa, mikä ahdistus johtuu mistäkin. Joka tapauksessa kotoa poistuminen kauppaan on ollut joskus työn ja tuskan takana, erityisesti jos reissu on pitänyt tehdä yksin. Hain apua terveyskeskuksesta, jonka kautta sain lähetteen ensin mielenterveystoimistoon ja sitä kautta kelan kolmevuotisen terapian. Lääkkeitä on kokeiltu (SSRI:T, bentsodiatsepiinit, beettaalpaajat, neuroleptit), mutten koe hyötyneeni niistä kovinkaan paljon. Altistusta on pakko kai tehdä jos meinaa tässä yhteiskunnassa elää. Omat pelkoni kävivät niin pahoiksi, että oli pakko hakea apua. En enää pystynyt käymään koulua enkä lähtemään minnekään. Myös lähipiiri huolestui minusta. En voi sanoa, että olisin päässyt vaivoistani eroon. Ne haittaavat edelleen jokapäiväistä selviytymistä, mutta jotenkin tässä vaan mennään ja yritän olla välttelemättä ahdistavia tilanteita. Osallistun nyt kesällä kuntoutuskurssille, joka on suunnattu ahdistuneisuushäiriöisille. Opiskelujen taholta olen saanut psykologin apua myös YTHS:ltä.

en sitä mutta lievää kahvikuppineuroosia kylläkin.