Suhteessa yksin

aivan samassa tilanteessa itsekin.
Olen eronnut n.3 v sitten ja löysin
nykyisen ihanan avopuolison noin puolitoista vuotta sitten.
Asuin itse pääkaupunkiseudulla ja hän 200 km pohjoisemmassa. Seurustelimme etäseurustelua ja v. 2002 joulukuussa muutin hänen kanssaan yhteen asumaan ja uuteen työpaikkaani.
Kaiken pitäisi olla hyvin. Hän on äärettömän kiltti ja hyvä minulle. On vain yksi asia, joka hiertää. Hänen "harrastuksensa" on järjestötyön vapaa-ajantyö (tiesin kyllä, mutta uskoin siihen, että hän tekee kaiken voitavan muuttaakseen tilanteen) joka lähes kaikessa ohjaa elämäämme. Esim. nyt vko 6-7 hänen järjestötyönsä vie 6 iltaa, koko tulevan viikonlopun ja ensi viikon lauantain.
Ystävillemme, sukulaisille tai lapsillemme ei jää aikaa ollenkaan. Vuosilomiakin ohjaa järjestötyö. Kaikki muut menot sovitellaan järjestötyön väliin.
En voi sopia kenenkään kanssa tapaamisia, koska jos on jotain sovittu, ja järjestötyö vaatii yllättäin saman ajan, niin siitä ei edes neuvotella, kumpi perutaan. Jopa syntymäpäiväni on toissijainen järjestötyöhön verraten. Olen niin monta kertaa kokenut sen, että järjestötyö menee edelle kaiken muun ja muilta osin keksitään selityksiä. En uskalla enää edes ystävilleni vastata puhelimeen, koska tiedän, että joudun selittelemään aikapulaamme.
Olen vieraassa ympäristössä, uudessa työpaikassa ja vielä kotonakin yksin. Tiedän miltä tuntuu tuntea yksinäisyyttä. Olemme avopuolisoni kanssa keskustelleet (olen nostanut kissan pöydälle)asiasta, mutta mitään ei asialle ole tapahtunut parempaan suuntaan. Olen jopa ääneen sanonut hänelle, että ymmärrän täysin hänen entistä puolisoaan, miksi hän kyllästyi olemaan aina kotona ja lopulta päätyi avioeroon. Vaikka avopuolisoni vakuuttaa, ettei aio tehdä samoja virheitä kuin edellisessä liitossa, niin tässä kohti asia ainakin toistaa itseään.
En tiedä kuinka tulen jatkamaan elämääni, mutta sen tiedän, etten ainakaan näin kovin pitkään. Olen epäonnistunut yhdessä liitossani, ja lopun elämäni haluan kaikesta huolimatta omistaa hyvälle ja tasapainoiselle elämälle. Olen sen ikäinen jo, että voin jo vaatia ja antaa itsellenikin, mitä haluan.
Mikäli avopuolisoni ei huomaa, että luisun hänestä kaiken aikaa kauemmaksi ja kauemmaksi, niin toivon ainakin, että hän jossain vaiheessa heräisi. Toki silloin voi olla jo myöhäistä. Rukoilen joka ainoa hetki, ettei tuo myöhäinen vaihe tulisi ollenkaan, koska rakastan häntä.

Toivon, että myös Sinä ja puolisosi voisitte keskustella asiasta ja tuntemuksistasi, koska sehän on se A ja O asian selvittämiseksi.
Toivon Sinulle jaksamista kaikesta huolimatta. Älä anna liian helpolla periksi. Tiedän mitä on avioero, se on enemmän kuin kuolema, ja vielä en tiedä selviääkö siitä koskaan täysin.

Hyvää kevään ja kesän odotusta Sinullekin!

Sinun on tehtävä päätös suuntaan tai toiseen, muutettava elämääsi. Et voi elää toisen "armoilla". Itse tein saman virheen kuin sinäkin. Elin kymmenen vuotta suhteessa, loppuvuodet niin, että toinen ei juurikaan piitannut suhteestamme, vaan hänelle oli työ kaikki kaikessa. Yksinäisyydetä on vaikea päästä eroon, koska siihenkin tottuu. Tälläkin hetkellä olen yksin, mutta en parisuhteessa. Ainakin nyt on edes mahdollisuus parempaan elämään. Jaksamista sinulle!

Yksinäisyys suhteessa on repivää kun rakastaa toista, ei halua luopua toisesta. Itse erosin pitkäaikaisesta suhteesta mutta kun rakastaa toista niin ikävä oli pahempaa kuin yksinäisyys. Niinpä otin miehen takaisin ja sain palata yksinäisyyden tunteeseen. Mutta enään en ajattele sitä niin negatiivisena. Ystävät ovat sitä varten että he täyttävät yksinäisyyden;) Hyviä ystäviä ei vain sada taivaalta.