Suomi aseveljenä Saksalle

Kuin omasta suustani oli tuo tekstisi. Ja kaiken lisäksi en edes häpeä, että suomi liittoutui Saksan kanssa.

Pakko valita jompikumpi näistä kahdesta diktatuurista. Ellei Suomi olisi valinnut kumpaakaan olisi Suomesta tullut näiden kahden diktatuurin taistelukenttä.

Tehdäänpäs pikainen haku aiheesta:

http://www.google.fi/search?hl=fi&q=jatkosota koskivene&meta=



Lue tuolta koko juttu niin tiedät edes mistä puhut... tuossa on vain osa tekstiä



http://www.venajaseura.com/historiaseminaari.htm


Ohto Manninen

Jatkosota suomalaisten tulkintojen mukaan
Suomen Jatkosodan tutkimuksessa on hahmotettavissa kolme tärkeää ryhmää: sodankäynnin tutkimus, sodan ulkopoliittinen kehitys ja sodanpäämäärät (yhteistyö saksalaisten kanssa myös yleisemmin) sekä sodan yhteiskunnalle aiheuttamat ongelmat.

Sodankäynnin tutkimus pantiin alulle heti 1940-luvulla. Koettiin tärkeäksi kirjata muistiin oma, suomalainen näkökulma. Sotakokemusten kokoaminen oli tärkeää ahdingossa elävän armeijan hengen ja laadun säilyttämiseksi.

Puolustusvoimien sotahistorian tutkijoiden projekti sai 1960-luvulle mennessä valmiiksi moniosaisen teoksen Suomen sota 1941-1945. Kirjoittajina oli sodan itse kokeneita henkilöitä. Teos on sangen tarkka selvitys sodankäynnistä, niin että jokaisen pataljoonan, rykmentin, divisioonan ja armeijakunnan sotatoimet tunnetaan tarkasti. Sen sijaan on todettava, että sodanjohtaminen ja operaatioiden suunnittelu jäi tutkimatta.

Tuo kokonaisesitys tarkistettiin vuoteen 1994 mennessä; Jatkosodan historian viimeisissä osissa voitiin jo käyttää avautuvia Neuvostoliiton arkistoja. Edelleen rajoituttiin lähinnä sotaliikkeiden tutkimiseen ja aselajien toiminnasta kirjoitettiin erilliset artikkelit. Johtamisessa tärkeiden aselajitoimintojen ja huoltolajien yhdistäminen sotatoimiin on pääosin vielä suorittamatta.

Neuvostoliiton "glasnostin" ajasta lähtien on tutkijoilla ollut mahdollisuus ottaa suomalaisten lähteiden rinnalle myös entisen vihollisen aineistoa. Venäjän puolustusministeriön arkiston käyttö on kuitenkin ollut käytännön syistä vaikeaa, ja sodankäynnin historian tarkistaminen tältä osin on aivan kesken. Voidaankin arvioida, että Jatkosodan taisteluiden tutkimisessa riittää työtä vielä ainakin pariksi vuosikymmeneksi. On todettava, että Stalinin sodanjohtoa valaisevat stavkan asiakirjat ovat vielä tutkimuksen tavoittamattomissa - lukuun ottamatta lähdejulkaisuissa painettuja otteita - samoin monet muut sotilasasiakirjat, varsinkin lähes kaikki tiedusteluasiakirjat.

Tuomitsemisen taakka
Sodan ulkopoliittisen kehityksen tieteellinenkin tutkiminen on Suomessa aivan viime aikoihin asti katsonut asioita "sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tirkistysaukon kautta". Kärjistäen sanoen joko pyrittiin syyttämään sodanaikaisia johtajia sodan aloittamisesta ja rauhanteon viivyttämisestä tai pyrittiin todistamaan heidät syyttömiksi. Ja vaikka ei olisi varsinaisesti pyritty syyttämään tai vapauttamaan, asiaa tarkasteltiin kuitenkin tästä näkökulmasta.

Aineistona käytettiin liittoutuneiden sotasaaliiksi saamia Saksan aineistoja, joiden ensimmäinen avaaminen tapahtui kautena 1945-1960. Aluksi julkaistut aineistot oli nekin valikoitu syytetoimia varten, nimittäin Nürnbergin oikeudenkäyntiä varten. Osa saksalaisaineistosta, mm. Saksan Auswärtiges Amtin keskeisiä asiakirjoja, oli tosin tuhoutunut. Arkistojen järjestämisen jälkeen järjestelmällisellä uudelleenharavoinnilla lisätietoa on 1970-luvulta alkaen tullut jatkuvasti.

Myös suomalaisia aineistoja oli eräiltä keskeisiltä osin käytössä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 1945-46, mutta pääosin sodanajan ulkopoliittiset aineistot alkoivat vapautua tutkimukselle, valikoiduille tutkijoille, vasta 1960-luvun puolivälistä alkaen ja vapaammin 1970-luvulta lähtien.

Sodan jälkeen Suomen uuden johdon pyrkimyksenä oli jatkossakin tuomita edeltäjät sotaansyyllisyydestä. Pontevasti yritettiin saada takaisin mm. Ruotsiin sodan päättyessä turvaan siirrettyjä arkistoja. Tämä pyrkimys mitä ilmeisimmin johti siihen, että arkistojen siirtoon osallistuneet ruotsalaiset päättivät tuhota materiaalin. Vain marsalkka Mannerheimin arkiston evakuoitu osa palautettiin vihdoin 1994 Suomeen, kun katsottiin, että se ei joudu Neuvostoliiton tai sen ohjaaman hallituksen käsiin. Silloin kävi ilmi, että nuo asiakirjat pikemminkin vahvistivat Suomen sodanaikaisen johdon tapahtumaintulkintaa.

Ajopuu-keskustelu
Suomen sodanaikaista ulkopolitiikkaa koskevan tutkijoiden keskustelun avaajia olivat, saksalaisen aineiston pohjalta, C. Leonard LUNDIN (1957), Anthony UPTON ja Hans Peter KROSBY. Vastapoolina oli suomalainen historianprofessori ja tiedustelumajuri Arvi KORHONEN (Barbarossa-suunnitelma ja Suomi, 1961). Saksalaisen diplomaatti Wipert von Blücher oli kuvannut Suomen kohtaloa sanomalla, että Suomi oli ollut kuin ajopuu kuohuvassa koskessa, ja Korhosen kirjan jälkeen syntyi julkisuudessa ns. "ajopuukeskustelu". Siitä pitäen nuoret historiantutkijat 1990-luvulle asti kukin vuorollaan määrittelivät sen mitä ajopuu-teoria merkitsi ja kumosivat sitten tuon teorian. Toisaalta ajelehtimisen sijaan kehitettiin uusia määritelmiä. K.J. MIKOLAn ja Eino JUTIKKALAn paltamo- eli koskivene-teoria lähti siitä, että Suomen hallitus oli ahtaissa rajoissa pystynyt ohjailemaan venettään koskessa. Mauno JOKIPII kokosi 1970-luvulla perusteellisella työllä perusteellisen kuvan (Jatkosodan synty) Saksan ja Suomen yhteisistä sotavalmistelluista 1940-1941.

Huomattakoon, että Krosbyn Suomen valinta 1941-teoksessa (1967) oli saksalaisia asiakirjoja englannintaessa tai suomennettaessa tapahtunut paljon virheitä, mikä vaikutti tulkintaankin. Silti Suomessa 1960/70-luvuilla käytiin keskustelu näiden käännösten pohjalta. Käytettävissä oli lähinnä saksalaisia asiakirjoja ja sillä oli vaikutuksensa. Tyypillinen esimerkki on, että saksalaisten suomalaisten kanssa pidettyä kokousta varten laatima muistio selitettiin kokouksen tulokseksi. Suomalaisten vastaavat asiakirjat puuttuivat. Osa oli arkaluontoisiksi katsottuina hävitetty tai kätketty. Kuulustelutuloksia taas ei oikein voitu ottaa sataprosenttisesti. Vasta paljon myöhemmin, 1970-luvulla, tuli julkisuuteen asiaa suomalaiselta kannalta valaisevia asiakirjoja. Silloin voitiin todeta, että Arvi Korhonen oli jo käyttänyt niitä, mutta ei ollut saanut tehdä niihin viittaavia lähdeviitteitä.

Hyvityssota?
Sodan nimeämisongelma ei suuremmin sisältynyt Jatkosodan syttymistä koskevaan kiistelyyn. Nimi Jatkosota oli vakiintunut jo sodan aikana, ja ns. yleinen mielipide koki Jatkosodan olleen lyhyen välirauhan ajan erottama jatko Talvisodalle. Tähän ei pystynyt vaikuttamaan se, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kiellettiin Talvisodan, Neuvostoliiton kiistattomasti aloittaman sodan käsittely. Päinvastoin painotti tilalle ehdotettu, L.A. PUNTILAn lanseeraama nimi "Hyvityssota" vielä enemmän Talvisotaa Jatkosodan syynä. Sivumennen sanoen, vielä 1970-luvun lopulla joutui eräs venäläinen tutkija epäsuosioon, kun hän neuvostoliittolais-suomalaisessa seminaarissa liitti Jatkosodan Talvisotaan.

Maailmalla on jo neljännesvuosisata käyty keskustelua Neuvostoliitosta länteen loikanneen "Viktor Suvorovin" sitkeästi esittämästä väitteestä, että Stalin olisi ollut valmiina hyökkäämään Saksaa vastaan jo kesällä 1941. Vastaavasti on Suomessa kiinnostanut kysymys siitä, millainen valmius puna-armeijalla oli hyökätä Suomeen vuonna 1941. Venäjällä julkaistuista dokumenteista on nähtävissä, että suunnitelmat Suomen valtauksesta olivat valmiina, mutta niiden toimeenpano oli muuttunut epätodennäköiseksi jo keväällä 1941, kun Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyön jatkuminen muuttui epävarmaksi.

Lähes kaikki Jatkosodan ajan valtioidenvälisen diplomatian asiakirjat olivat Tuomo POLVISEN käytössä hänen kirjoittaessaan teosta Suomi suurvaltain politiikassa (1964) ja sen täydennettyä versiota 1979-1981. Käytettävissä olivat siis amerikkalaiset ja englantilaiset, saksalaiset sekä suomalaiset ja ruotsalaiset lähteet, eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämän aineiston perusteella oli luotavissa luotettava ja yksityiskohtainen kuva sekä liittoutuneiden ulkopolitiikasta että Suomen ulkopolitiikasta.

Keskeiset Neuvostoliiton salaiset aineistot avautuivat hyvin hitaasti, eikä kaikkea ole vieläkään saatu käyttöön. Stalinin realistina hyväksymät politiikan rajoitukset ovat tiedossa, mutta sen sijaan tunnetaan vain viitteitä siitä, mitkä olivat hänen ja Neuvostoliiton sodanpäämäärät ja tavoitteet. Käyttöön tulleiden neuvostoasiakirjojen joukossa on kyllä politiikkaa valmistelevia, pitkälle Eurooppaan tähtääviä asiakirjoja, mutta ei ole varmuutta siitä, oliko Stalin niitä koskaan vahvistanut toimintalinjaksi. Venäläis-suomalainen tutkimusyhteistyö Jatkosodan poliittisen historian kirjoittamiseksi jatkuu - vaikeuksista huolimatta.

Erillissota
Jatkosodan syttyessä Suomen päättävien elinten suurin ongelma ei ollut se, että viholliseksi tuli Neuvostoliitto, vaan se, että Saksaa ei lähestyttäisi niin paljon, että välit länsimaihin katkeaisivat. Tässä tilanteessa presidentti Rytin johdolla luokiteltiin Suomen käymä sota erillissodaksi. Rytin ohjelma oli: Suomi käy omaa sotaansa omien sodanpäämääriensä saavuttamiseksi.

Jotta Suomi ei joutuisi sotaan länsivaltoja vastaan, Suomi rajasi sotilaallisen yhteistoimintansa saksalaisten kanssa ja siten omia operaatioitaan: hyökkäys Muurmannin rataa vastaan keskeytettiin eikä hyökätty Syväriltä etelään. (Englannin sodanjulistusta tämä ei tosin estänyt.) Kauemmas ulottuvia sotatoimia olisi suoritettu vain, mikäli saksalaiset olisivat vallanneet Leningradin ja siis suomalaisten Karjalan erämaissa suorittamien hyökkäysten kansainvälinen merkitys olisi rajoittunut minimiin.

Suomen päämajassa ei ennen jatkosodan alkua ja sen alkuvaiheissa laadittu suunnitelmia Leningradin valtaamiseksi eikä Suomen armeijalle asetettu missään vaiheessa hyökkäystavoitteita Leningradin valtaamiseksi. Tästä on viime aikoina Pietarissa esitetty toisenlaisiakin väitteitä. Suomen armeija pysähtyi Karjalan kannakselle Leningradin puolustusvyöhykkeen pohjoispuolelle - niin sotilaallisista kuin poliittisistakin syistä. Leningradin liittäminen Suomeen ei kuulunut edes Suomen kaavailuihin tulevista mahdollisista rajoista, eikä ilmennyt myöskään halua liittää Leningradin mahdollisen tuhoamisen jälkeen autioituvaa aluetta Suomeen.

Viime aikoina erillissodasta Suomessa käyty keskustelu on ällistyttävää. Tuntuu kuin olisi unohdettu, mikä oli nimityksen perusteena. On kiistatonta, että Suomen ulkopolitiikka tähtäsi koko Jatkosodan ajan erillissotaan, itse asiassa jopa senkin jälkeen kun Ryti oli kesäkuussa 1944 julkisesti sitoutunut olemaan tekemättä rauhaa Neuvostoliiton kanssa muutoin kuin yhteisymmärryksessä Saksan kanssa. Suomen politiikan ymmärsivät sodan aikana sekä Yhdysvallat ja Englanti, jotka tosin moittivat Suomea siitä, että se sotatoimillaan edisti samalla Saksan asiaa, että Neuvostoliitto, joka oli valmis tekemään Suomen kanssa erillisrauhan, vaikka Saksan ja sen satelliittien kanssa oli määrä tehdä rauha - liittoutuneiden yhteistoimin - vasta sodan päätyttyä. Suomen erillissodan ymmärsi myös Hitlerin Saksa, joka sodan alkuvaiheessa oli pitänyt epäviisaana yrittää sitoa Suomea kanssaan liittoon ja joka vasta sodan kääntyessä itseään vastaan alkoi painostaa Suomea antamaan poliittisen sitoumuksen.

Neuvostoliitolle Suomi olisi ollut vain entinen maakunta, joka olisi pitänyt liittää takaisin osaksi Neuvostoliittoa.

Poika ei taaskaan tiedä mitään. Suomi ei ole koskaan ollut Venäjän maakunta. Kannattaisi ottaa selville mitä ovat maakunnan ja autonomisen alueen erot.