Kaatuneet kuorma-auton lavalla

Katson Puolustusvoimien kassakaapista viimein julkisuuteen päästettyä mustavalkoista valokuvaa, jossa kaatuneita suomalaissotilaita ollaan kuljettamassa kuorma-autolla kotiin suurhyökkäyksen aikana 1944. Voimakkaat tunteet kamppailevat mielessäni. On aluksi vaikea eritellä mikä niistä on päällimmäisenä.

Ensin tunnen ääretöntä surua ja järkytystä, kun kuvasta selkeästi välittyy miten Suomen kansan parasta elämänvoimaa ja tulevaisuutta jouduttiin uhraamaan kansan ja maan, sen länsimaisen tulevaisuuden puolesta. Ja siitä, kuinka paljon murhetta kaikki kuolemat yksilö-, perhe- ja sukutasoilla aiheuttivat.

Toisaalta tunnen iloa nähdessäni, miten suuressa kiireessä, suurhyökkäyksen paineessa rintaman vetäytyessä, kaatuneet yritetään kaikin keinoin saada kotiseuduilleen haudattaviksi. Kuvassa näkyy konkreettisesti, ettei kaveria jätetty - kaatuneenakaan.

Kolmanneksi tunnen vihaa niitä poliitikkoja ja vaikuttajia kohtaan, jotka estivät ennen Talvisotaa Suomen varautumasta sotaan liittoutumalla tai vaihtoehtoisesti armeijan kunnolla varustamalla. Valitettavasti tunnen vihaa myös niitä hyväuskoisia kohtaan, jotka tekivät sen ymmärtämättömyyttään. Ilman Talvisotaa ei kuvan sotaakaan olisi tullut.

Neljänneksi tunnen raivoa niitä maanpettureita kohtaan, jotka ennen viime sotiamme, niiden aikana ja sotien jälkeen edistivät vihollisemme Neuvostoliiton pyrkimyksiä ja vaaransivat Suomen kansan itsenäisyyden ja olemassaolon.