Ei hemmetti jaksa enää :( Olen jo vuosia elänyt tässä helvetissä, jossa yhtä perheenjäsentä pitäisi aina ymmärtää ja ymmärtää. Yhtä perheenjäsentä, jonka sairauden vuoksi kaikki lääkärit ja terapeutit lähestulkoon pakottavat koko muun perheen hyppimään tämän mielenterveyskuntoutujan pillin mukaan. On tässä muutakin tekemistä kuin passata mielenterveyskuntoutujaa ...ihan niinkin yksinkertaisia asioita kuin tienata mielenterveyskuntoutujalle sapuskat pöytään, vaatteet niskaan ja katto pään päälle. Ja kustantaa harrastukset, lääkkeet jne. Ikinä ei ole mielenterveyskuntoutujan suusta yhtään kiitoksen sanaa kuulunut, vaikka monet yöt olenkin ahdistuneena valvonut miettien, mistä raha kaikkeen tähän. Ja joka hemmetin kerta, kun hän käy terapeuttinsa luona, vaatimusten määrä vain kasvaa.
Tämä mielenterveyskuntoutuja on jo täysi-ikäinen, joskin asuu edelleen olsuhteiden pakosta lapsuudenkodissaan. Minä olen hänen äitinsä. Reilun viikon ajan omatkin voimavarani kaikessa tässä ovat olleet melko rajalliset ja muutama päivä sitten päädyimme sanalliseen riitaan siitä, mitä minä teen mutta tämä mielenterveyskuntoutuja ei tee. Kuten aina ennenkin, tämä mielenterveyskuntoutujani hakeutui päivystyksen kautta psykiatriselle akuuttiosastolle.
Tänään töistä tullessani kuulin mielenterveyskuntoutujan nuoremmilta sisaruksilta, että oli käynyt kotona. Edes tekstiviestiä ei asiasta vaivautunut laittamaan. Aikaisemmin olisin ollut suunniltani huolesta, mutta en enää. Olkoon missä on. En enää jaksa olla huolissani ihmisestä, joka pitää minua lähinnä lompakkonaan ja kynnysmattonaan. Ja kun vielä kunnan terveydenhuollon amattilaiset häntä näissä vaatimuksissaan tukevat, täyttäkööt he myös ne vaatimukset.
Pahinta ihmisen elämässä on varmaankin haudata oma lapsensa, mutta olen aika varma, että seuraavaksi pahinta on hylätä oma lapsensa. Kaikesta huolimatta aion hylätä tämän mielenterveysdkunhtoutujani, koska minulla on muitakin lapsia, jotka tarvitsevat läsnäoloani.
En enää aio hyppiä tämän mielenterveyskuntoutujan pillin mukaan, hypinhän jo monta vuotta. Aion panostaa nyt näihin lapsiini, joilla ei vielä onnekseen mitään ongelmia ole.
Tämä mielenterveyskuntoutuja on jo täysi-ikäinen, joskin asuu edelleen olsuhteiden pakosta lapsuudenkodissaan. Minä olen hänen äitinsä. Reilun viikon ajan omatkin voimavarani kaikessa tässä ovat olleet melko rajalliset ja muutama päivä sitten päädyimme sanalliseen riitaan siitä, mitä minä teen mutta tämä mielenterveyskuntoutuja ei tee. Kuten aina ennenkin, tämä mielenterveyskuntoutujani hakeutui päivystyksen kautta psykiatriselle akuuttiosastolle.
Tänään töistä tullessani kuulin mielenterveyskuntoutujan nuoremmilta sisaruksilta, että oli käynyt kotona. Edes tekstiviestiä ei asiasta vaivautunut laittamaan. Aikaisemmin olisin ollut suunniltani huolesta, mutta en enää. Olkoon missä on. En enää jaksa olla huolissani ihmisestä, joka pitää minua lähinnä lompakkonaan ja kynnysmattonaan. Ja kun vielä kunnan terveydenhuollon amattilaiset häntä näissä vaatimuksissaan tukevat, täyttäkööt he myös ne vaatimukset.
Pahinta ihmisen elämässä on varmaankin haudata oma lapsensa, mutta olen aika varma, että seuraavaksi pahinta on hylätä oma lapsensa. Kaikesta huolimatta aion hylätä tämän mielenterveysdkunhtoutujani, koska minulla on muitakin lapsia, jotka tarvitsevat läsnäoloani.
En enää aio hyppiä tämän mielenterveyskuntoutujan pillin mukaan, hypinhän jo monta vuotta. Aion panostaa nyt näihin lapsiini, joilla ei vielä onnekseen mitään ongelmia ole.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ei vaiskaan. Kyllä mt-kuntoutujan olisi hyvä itsenäistyäkin. Se on tietenkin paha, jos nuori mt-kuntoutuja ei ole oppinut elämisen taitoja, niin itsenäistyminen voi olla hankalaa. Tuettuja asuntoja on liian vähän tässä maassa. Vanhemmatkin voisivat joskus katsoa peiliin, jos lapsi on opetettu väärille tavoille.
Lopuksi toivoisin, ettet leimaa kaikkia mt-kuntoutujia samanlaisiksi.
Tässä meidän tapauksessa tämä mielenterveyskuntoutuja on myös fyysisesti vammainen. Eli itsenäistyminen ei olisi muutenkaan sujunut kuten tavallisilla nuorilla.
En oikein tiedä mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Vielä teininä hän selvisi kaikista perusasioista ihan itsenäisesti, mutta sitten lähinnä koulukiusaamisen ja ehkä sydänsurujenkin vuoksi joutui joitain vuosia sitten psykiatriseen sairaalahoitoon ja sen lähes vuoden sairaalajakson jälkeen hän ei ole ollut enää kykenevä edes kantamaan vessapaperirullaa vessaan. Ihan käsittämätön taantuminen tapahtui tämän laitoshoidon myötä :(
Mun on vaikea keksiä mitään ratkaisua teidän ongelmaanne. Pitäisi ehkä vaan pakoittaa nuori ottamaan vastuuta elämästä jne. Jos kerta kyvyt ovat tallella itsenäisyyteen, niin ne on vaan kaivettava esiin.
Kannattaa ehkä myös käydä aktiivisesti hoitoneuvotteluissa puhumassa noista ongelmista.
enää asiaasi esittää??
Oletko kaikkea ja kaikkia ymmärtävä sosiaalitantta?
antaa huomionsa,ja muut jää paitsioon,tasaisesti huomiota kaikille,muute oma elämä jää elämättä t:¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
On varmasti ihan hyvä ottaa hieman etäisyyttä. Joissakin mielenterveysongelmissa liika tukeminen ja paapominen voi olla pahastakin (skitsofreniassa ainakin).
Muista kuitenkin, että lapsesi ei varmastikaan tee tätä kaikkea sinulle kiusallaan. Hän ei vaan nyt kykene muuhun.
Jaksamista ja pidä itsestäsi huolta!
Samahan se on kaikessa passaamisessa. Eihän sitä jaksa, ei kukaan ole kone. Välillä pitää saada virkeyttä itselleenkin jostain ja välillä paljonkin, että taas jaksetaan eteenpäin.
Eihän tämä maailma siihen kaadu, jos sinä hanskat naulaan isket. Jos sinä taasen olet jollekin ihmiselle se ainut maailma, niin sitten olisi syytä vähän avartaa tätä maailmankuvaa ja jakaa vastuuta muillekin. Eihän se voi olla yksin sinulla.
En nyt oo varma tajusitko viestini oikein... Tarkoitin siis, että joissakin tapauksissa ei ole hyväksi sille mielenterveyspotilaallekaan liika hänestä huolehtiminen ja paapominen.
Luepa kirjoitus-ÄitiRakas ylempää...
katastrofin? On pakko ottaa tämäkin näkökulma asiaan. Onhan hyvä, ja varmasti välttämätöntä että pidät hänestä huolta. Mutta ehkäpä hän aiemmin kyllästyi yrittämään itsenäistymistä, mikäli et antanut hänen auttaa, päättää tekemisistään. Itse olen joutunut koko ikäni kuuntelemaan äitiä, joka jatkuvaan valittaa jaksamisensa loppumista. Kun olen tarjoutunut auttamaan, apu ei kelpaa. Sama juttu jos muut perheenjäsenet yrittävät jotakin ihan normaalia kotiaskaretta kuten siivoamista. Emme osaa tehdä sitä oikealla tavalla. Turhauttavaahan on kuunnella huutamista siitäkin, jos vaikka kielloista huolimatta siivoaa ja toinen tulee perässä tehden kaiken uudelleen kun ei luota. Ja olen sentään miltei 18...viime aikoina en ole jaksanut edes yrittää, vakava masennus ja syömishäiriö kun sekottavat minunkin elämääni. Ehkäpä tämä oma lapsesikin on siksi jumiutunut, että on tuudittautunut luuloon siitä ettei tarvi tehdä mitään, kun ei vaadita tekemään mitään.