Ei saa nauraa

Nauroin itseni lähes kipeäksi :)

Naisten ja Miesten välinen ero:


Olipa kerran kaveri jonka nimi oli sanotaan nyt
vaikka Eki. Ja hän tapaili Niina -nimistä tyttöä.
Hän pyysi Niinan kanssaan elokuviin ja heillä
oli hyvin hauskaa. Parin päivän päästä hän pyysi
Niina ulos syömään, Niina suostui ja taas
heillä oli tosi kivaa. He jatkoivat toistensa tapaamista
säännöllisesti, ja jonkin ajan kuluttua he eivät
enää tapailleet muita kuin toisiaan. Ja sitten,
eräänä iltana kun he olivat ajamassa kotiin,
Niinan mieleen juolahti eräs ajatus, ja sen
enempää ajattelematta hän sanoi sen ääneen:
"Oletko tullut ajatelleeksi, että juuritänään on
kulunut tasan kuusi kuukautta siitä kun aloimme
tavata toisiamme?" Autossa on hiljaista. Niinan
mielestä se on hyvin kovaäänistä hiljaisuutta.

Hän ajattelee: Vaivaakohan häntä se mitä sanoin...?
Ehkä suhteemme on hänen mielestään rajoittanut
hänen elämäänsä, ehkä hän ajattelee, että yritän
pakottaa häntä sitoutumaan johonkin, jota hän ei
tahdo... tai ei ole valmis...

Ja Eki ajattelee: Voi juku, kuusi kuukautta.

Ja Nina ajattelee: Mutta hei, enhän minäkään ole
varma haluanko tällaista suhdetta. Joskus toivon,
että minulla olisi vähän enemmän tilaa, niin että
olisi aikaa ajatella haluanko todellakin suhteemme
kehittyvän siihen suuntaan, että meistä tulee koko
ajan läheisempiä... tarkoitan, mihin me oikein ollaan
menossa? Aiotaanko me vaan jatkaa toistemme
tapaamista tällä tasolla? Suunnistammeko kohti
avioliittoa? Lapsia? Koko elämä yhdessä? Olenko
valmis senlaatuiseen sitoutumiseen? Tunnenko minä
edes tätä tyyppiä?

Ja Eki ajattelee: Kuusi kuukautta, hmmm, se
tarkoittaa siis... joo, helmikuussa alettiin tapaileen
eli heti sen jälkeen kun auto tuli korjaamosta, joo
eli se tarkoittaa sitä... Voi pahus, öljyt pitää taas
vaihtaa!

Ja Niina ajattelee: Voi ei, nyt hän on ärtynyt,
sen näkee naamasta. Ehkä minä tulkitsen häntä
ihan väärin... ehkä hän haluaakin enemmän
suhteeltamme, enemmän läheisyyttä, enemmän
sitoutumista... ehkä hän on vaistonnut jo ennen
minua, että minulla on omat epäilykseni asiasta...
Niin, sitä sen täytyy olla, siksi hän ei halua puhua
omista tunteistaan. Hän pelkää tulevansa hylätyksi.

Ja Eki ajattelee: Pitää tutkituttaa voimansiirto
vielä uudestaan, hitsi, väliäkö sillä on mitä ne äijät
sanoo, ohjaus ei vieläkään ole kunnossa. Ja tällä
kertaa on parempi olla syyttämättä kylmää ilmaa,
mitä ruton kylmää ilmaa, siellä on lämpöasteita, ja
tää kosla kulkee kuin jäteauto ja mä maksoin niille
roistoille pari tonnia...

Ja Niina ajattelee: No nyt hän on vihainen. Enkä
voi syyttää häntä siitä. Minäkin olisin. Tunnen itseni
niin syylliseksi, kun pakotan hänet käymään tämän
kaiken läpi. Mutta en voi sille mitään, en ole varma
tunteistani.

Ja Eki ajattelee: Luultavasti ne sanoo että siinä on
vain puolen vuoden takuu... valopäät!

Ja Niina ajattelee: Ehkä olen liikaa idealisti, odotan
ritaria valkoisella hevosella, kun istun tässä tosi kivan
tyypin vieressä, jonkun jonka kanssa viihdyn, josta
välitän, joka välittää minusta... Ja joka on tuskissaan
minun itsekeskeisten koulutytön unelmieni takia.

Ja Eki ajattelee: Takuu? He haluavat takuun? Minä
annan heille takuut ja työnnän ne sinne mihin aurinko
ei paista ikinä.

Eki?" Niina sanoo.

"Mitä?" Eki sanoo säikähtäneenä.

"Ole kiltti, äläkä kiduta itseäsi tällä tavalla," Niina
sanoo ja kyyneleet täyttävät hänen silmänsä, ...ehkä
minun ei olisi koskaan pitänyt... voi luoja, tunnen itseni
niin..."

"Mitä?" Eki kysyy.

"Minä olen ihan hullu," Niina nyyhkyttää, "tarkoitan,
tiedän ettei ole mitään ritareita. Minä tosiaan tiedän
sen. Ei ole ritaria eikä hevosta."

"Ei ole hevosta...?" Eki sanoo.

"Sinun mielestäsi olen ihan hullu, vai kuinka?" Niina
sanoo.

"No et," sanoo Eki iloisena siitä, että vihdoinkin voi
vastata kysymykseen, jonka ymmärtää.

"Se on vaan... siis... tarkoitan että minä tarvitsen
lisää aikaa," Niina sanoo.

(Seuraa 15 sekunnin tauko, jonka aikana Eki,
ajatellen niin nopeasti kuin osaa, yrittää miettiä
turvallista vastausta. Vihdoin hän päätyy omasta
mielestään sopivaan vastaukseen.)

"Niin," hän sanoo.

Niina, syvästi liikuttuneena koskettaa hänen kättään.
"Voi Eki, oletko todellakin sitä mieltä?"

"Mitä mieltä?" Eki kysyy.
"Sitä mieltä ajasta," Niina sanoo.
"Ai siitä, joo.." Eki sanoo.

Niina kääntää katseensa kohti Ekiiä ja tuijottaa
syvälle hänen silmiinsä, ja Eki tuntee olonsa
epämukavaksi kun ei tiedä mitä Niina sanoo
seuraavaksi varsinkin jos se koskee hevosia...

Vihdoin Niina puhuu. "Kiitos Eki," hän sanoo.

"Kiitos itsellesi," Eki vastaa.

Sitten hän vie Ninan kotiin. Niina makaa sängyllään,
kuin kidutettu sielu, ja nyyhkyttää aamunkoittoon asti.
Eki puolestaan menee kotiin, pistää pari nakkia mikroon,
avaa oluttölkin ja television ja riemastuu huomatessaan
lätkämatsin vielä jatkuvan.

Joku pieni ääni takaraivossa vihjailee hänelle, että autossa
tapahtui jotain enemmänkin, mutta hän on melko varma
ettei pystyisi sitä ymmärtämään, joten parempi olla
ajattelematta sitä.

Seuraavana päivänä Niina soittaa läheisimmälle
ystävälleen, tai ehkä kahdellekin ja he puhuvat
tilanteesta vaivaiset kuusi tuntia. Kaikki tuskalliset
yksityiskohdat analysoidaan; mitä minä sanoin ja mitä
hän sanoi ja kaikki ilmeet, eleet, piilomerkitykset
yhä uudestaan ja uudestaan. Tätä jatketaan
päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukausia...
Eikä lopputulos koskaan kuitenkaan selviä. Toisaalta
he eivät myöskään kyllästy aiheeseen.

Eki puolestaan, kun on pelaamassa futista kaverinsa
kanssa joka myös tuntee Ninan, pysähtyy kerran kesken
pelin ja kysyy: "Bill, tiedätkö onko Ninalla joskus
ollut hevonen...?